Luettelo ruotsalaisista koiraroduista

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ruotsalaiset koirarodut ovat kaikki käyttökoiria paikalliseen pitkät perinteet omaavaan metsästyskulttuuriin pohjautuen, suurosa joko hirvi- tai ajokoiria, mutta niihin lukeutuu myös karjapaimenena toiminut länsigöötanmaanpystykorva ja tanskalais-ruotsalainen pihakoira. Myös gråhund luettiin pitkään virallisten ruotsalaisten rotujen joukkoon, mutta vuodesta 1981 alkaen se jakautui jämtlanninpystykorvaksi ja harmaaksi norjanhirvikoiraksi. Tanskalainen strellufinajokoira on nykyisin liitetty samaksi roduksi dreeverin kanssa.

Ruotsin kennelliitto SKK ja Pohjoismainen kennelunioni PKU ovat hyväksyneet muutaman rodun, joita FCI ei tunnusta. Ruotsin kennelliiton ensimmäisen puheenjohtajan mukaan nimettyä hamiltoninajokoiraa pidetään yleensä maan kansalliskoirana, mutta joidenkin lähteiden mukaan se olisi jämtlanninpystykorva.

Sekä Ruotsissa että Suomessa yleisin ruotsalainen rotu on jämtlanninpystykorva.[1][2]

Rotujen kehittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piha-ja paimenkoirat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pihakoirilla on ollut monenlaisia tehtäviä: tuholaisten tappaminen, pihapiirin vahtiminen ja karjan paimennus. Monet niistä ovat ns. "monitoimi"-koiria, koska ne soveltuvat useampaan edellä mainituista tehtävistä. Ruotsissa tyypillisiä pystykorvatyyppisiä pihakoiria ovat olleet pohjoisen ruotsinlapinkoira ja etelän länsigöötanmaanpystykorva. Fenotyypiltään täysin toisenlainen pihakoirarotu löytyy vielä etelämmästä, tanskalais-ruotsalainen pihakoira – johon arvellaan vaikuttaneen ainakin pinserin ja englantilaisen terrierin. Nykyisin perinteisten piha- ja paimenkoirien tehtävänä on yhä enenevässä määrin toimia seurakoirina.[3]

Hirvikoirat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Ruotsin suurella metsäalueella on perinteisesti tarvittu hyviä hirvikoiria. 1900-luvulla on kehitetty ja jalostettu nykyiseen muotoonsa kolme rotua – jämtlanninpystykorva, valkoinen ruotsinhirvikoira ja hälleforsinkoira. Ruotsissa suosituin hirven metsästykseen käytettävä rotu on jämtlanninpystykorva, jonka jälkeen tulee harmaa norjanhirvikoira. 2000-luvun alussa ruotsalaisten hirvikoirarotujen rekisteröinti on alkanut laskea, luultavasti hirvikannan hupenemisen takia.[3]

Ajokoirat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajokoiria tiedetään esiintyneen Ruotsissa jo 1500-luvulla. Ne ovat kuitenkin alun perin kotoisin idemmästä ja etelämmästä. Sana stövare ("ajokoira") esiintyy ensikerran 1400-luvun ruotsi-latina-sanakirjassa, ja se on johdettu alasaksan termistä stöber (sanasta stöbern, "etsiä", "jäljittää" tai "jahdata"). Vuonna 1526 kuningas Kustaa Vaasa pyysi kirjeitse muutamaa hyvää ajokoiraa, ja vuonna 1581 Kaarle IX lahjoitti kuningas Sigismundille sekä ajo- että vinttikoiria. Noin sata vuotta myöhemmin senaikaiset kuninkaalliset metsästivät ajokoirilla jäniksiä ja mäyriä Billingenin kukkuloilla.[3]

Ruotsin valtakunnan aikana noin vuosina 1611–1718 sodittujen lukuisten sotien myötä ruotsalaiset näkivät ajokoirametsästystä muissa maissa ja toivat uudet tekniikat takaisin kotimaahansa - tuoden samalla mukanaan myös kyseiseen metsästykseen soveltuvia koiria. Ajokoirilla metsästyksestä tuli suosittua Ruotsissa kuitenkin vasta 1700-luvulla. Ainoastaan aatelisto sai metsästää aina vuoteen 1789 asti, jolloin tavallinen kansa – mm. maanviljelijät – sai myös oikeuden metsästää.[3]

Sotien aikaan aatelisto oli tuottanut maahan saksalaisia ja puolalaisia ajokoiria, ja nyt ne levisivät uuden lain myötä myös "rahvaan" keskuuteen ja sekoittuivat paikallisten koirien kanssa. Ruotsalaisen asiantuntijan O.B. Rydholmin mukaan ulkomaalaisperäisten ajokoirien sekoittuminen paikalliseen pystykorvapopulaatioon muutti jälkimmäisen ulkoista fenotyyppiä ja teki sen edustajista soveltuvampia ajaviksi koiriksi. 1700-luvun lopulla saavutettiin suhteellisen vakiintunut rotutyyppi, jolle annettiin pääasiallisen esiintymisalueensa mukaisesti nimeksi smålandsras ("smoolantilainen rotu"). Rydholm kuitenkin pitää kyseistä vanhaa rotutyyppiä puhtaassa muodossaan sukupuuttoon kuolleena.[3]

1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Saksasta, Englannista ja Ranskasta tuotiin maahan lisää ajokoiria. Osa senaikaisista smoolanninajokoirista risteytettiin pohjoissaksalaisten ajokoirien kanssa. Useita paikallisia, suhteellisen homogeenisiä ajokoiria kehittyi. Vuodet 1815–1865 olivat ruotsalaisten ajokoirien kulta-aikaa, minkä jälkeen tarvittiin jälleen uusia sukulinjoja ja nykyaikaisempia jalostusmenetelmiä.[3]

Länsi-Götanmaalla sijainnutta Kavlåsin maatilaa voidaan pitää yläluokan metsästyskeskuksena, missä von Essenin perhe tarjosi metsästystä lukuisille vierailleen. Sieltä löytyi kaikentyyppisiä metsästyskoiria: lintukoiria, vinttikoiria ja ajokoiria. 1800-luvun alussa Kavlåsin ajokoiria pidettiin koko Ruotsin parhaina. Ne jaettiin kahteen ryhmään: pieniin ja suurin ajueisiin. Molempien populaatioiden alkuperä oli todennäköisesti von Essenin Koillis-Saksan Stralsundista tuomissa koirissa, jotka edustivat holsteinilaista rotua eli niin sanottua augustenburger-rotua. Pieni ajue koostui lähinnä Smoolannista tuoduista musta-ruskea-valkoisista yksilöistä, jotka soveltuivat jäniksen metsästykseen. Suuri ajue koostui punakeltaisista koirista, joilla oli toisinaan valkoiset merkit ja tumma satula, ja ne soveltuivat vastaavasti ketun metsästykseen. Valitettavasti rabiesepidemian myötä kaikki Kavlåsin koirat ammuttiin – joitain yksilöitä oli kuitenkin ehtinyt kulkeutua maatilalta muualle jo aiempina vuosina, joten ne pääsivät vaikuttamaan uudempien rotujen perimään.[3]

Hovimetsänhoitaja von Greiff risteytti keskenään Saksasta tuotuja ajokoiria ja smoolantilaisia koiria, koska hänen mielestään niiden jälkeläisistä tuli parhaita ajokoiria. Kuollessaan hän oli testamentannut parhaat yksilönsä Pantherin ja Dianan metsästyskumppanilleen de Geerille. Ennen kuin de Geer sai koirat, uppsalalainen ravintoloitsija-metsästäjä Berglin piti niitä vuoden itsellään, ja tämä teetti niillä pentueen. Kyseisen pentueen koirista tuli Fiholm- ja Säby-Engsö-sukulinjojen kantayksilöitä, ja täten ne jättivät perimänsä ruotsalaisten ajokoirien jalostukseen.[3]

Yksi aikansa suurimmista ruotsalaisista kynologeista oli kapteeni O.B. Rydholm. Yleisen käsityksen mukaan ruotsalaiset ajokoirat olivat enenevissä määrin rappeutumassa, joten hän päätti tuoda maahan brittiläisiä ajokoiria. Nämä koirat risteytettiin ratsuväen kapteeni Carbonnierin maahan tuomien sveitsiläisten koirien kanssa, minkä tuloksena syntyi ns. englantilais-sveitsiläinen ajokoirien sukulinja. Siitä tuli suosittu ja kuuluisa, ja se paransi vanhempia ajokoiralinjoja. Rydholmin koirista ei koskaan muodostunut virallista rotua, mutta ne tulivat myöhemmin vaikuttamaan nykyisiin ajokoiriin.[3]

1800-luvun alussa pääkersantti Gyllensvärd omisti ajokoiria, joita pidettiin "smoolantilaisena rotuna" ja joiden juuret olivat Saksassa. Ne olivat joko töpöhäntäisiä tai täysin hännättömiä. Ne olivat nopeita, sisukkaita, energisiä ja hyviä metsästäjiä, mutta niillä oli taipumus hyökätä laiduntavien lampaiden kimppuun. Ylimetsänhoitaja C.P. Grothin omistamat koirat polveutuivat englanninkettukoirien ja ruotsalais-saksalaisten "smoolantilaista rotua" edustaneiden ajokoirien välisistä risteytyksistä. Niiden alkuperä johtaa juurensa vuoteen 1863, jolloin syntyi ensimmäinen pentue. Grothin koirat soveltuivat hyvin sekä jäniksen että ketun metsästykseen, ja ne saavuttivat mainetta ja suosiota. Ne tunnettiin myös nimillä mariestad-rotu ja krut- och kämpestammen – näistä jälkimmäinen tuli sukulinjaan vaikuttaneiden yksilöiden nimistä. Myös sukulinjat hahrska, kvarnagård ja ryberg olivat aikoinaan merkittäviä, joskin lähes kaikki niistä olivat enemmän tai vähemmän samaan populaatioon kuuluvia. Jotkin näistä sukulinjoista kuolivat sukupuuttoon, mutta osa sulautui nykyisiin ajokoirarotuihin, jotka yhtenäistyivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.[3]

Alun perin ajokoirat metsästivät ajueina ja tappoivat riistan itse, mutta nykyisin ne ajavat yksittäin ja lähinnä jäljittävät saaliin. Ajokoiria käytetään lähes joka puolella Ruotsia, ja ne metsästävät lähinnä jäniksiä ja kettuja. Kauriita isojen ajokoirien kanssa ei voi metsästää, minkä vuoksi niillä ei ole synnynnäistä taipumusta kauriin ajamiseen – sen sijaan matalaraajainen dreeveri jäljittää pienriistan lisäksi myös kauriita. 2000-luvun alussa tiettyjen ajokoirarotujen rekisteröinti on alkanut laskea. Sekä smoolannin- että schillerinajokoiran geenipoolia on yritetty laajentaa risteytyksillä sukulaisrotujen kanssa.[3]

Haukkuvat lintukoirat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haukkuvien puuhun ajavien koirien käytön uskotaan olevan yksi vanhimmista metsästysmuodoista. Siinä koira etsii linnun itse, pelästyttää sen lähimpään puuhun, asettuu puun juurelle ja ilmoittaa löydöstään haukkumalla. Pääasiallista riistaa ovat metsot ja teerit, mutta myös pyyt. Varsinainen metsästyskausi on syksyllä, mutta talvisin harrastetaan ns. "puunlatva"-metsästystä.[3]

Ruotsissa esiintyy kahdenlaisia haukkuvia lintukoiria: pohjanpystykorva sekä maahan tuotu suomenpystykorva; näistä jälkimmäinen on kuitenkin kaksi kertaa paikallista rotua yleisempi. Yksi syy tähän on, että Suomessa suomenpystykorvaa ollaan jalostettu lintukoiraksi jo 1900-luvun alusta alkaen. Vaikka kumpaakin rotua nimitetään haukkuviksi lintukoiriksi, niitä molempia voidaan käyttää mm. näädän ja hirven metsästykseen.[3]

SKK:n hyväksymät ruotsalaiset koirarodut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epäviralliset ruotsalaiset koirarodut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukupuuttoon kuolleet ruotsalaiset koirarodut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rekisteröinnit 2019-2023. KoiraNet-Jalostustietojärjestelmä, Suomen Kennelliitto. Viitattu 22.1.2024.
  2. Registreringssiffrorna faller när SKK-uppfödarna skjuter fram valpkullar. Svenska Kennelklubben, 11.1.2024. Haettu 22.1.2024.
  3. a b c d e f g h i j k l m Lindholm, Åsa. Svenska Hundraser – Ett Kulturarv, s. 9, 49, 89, 92–95, 147. Sellin & Partner, Tukholma: 2008. ISBN 978-91-7055-366-0.