Locarnon sopimukset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Locarnon entinen “Grand Hotel”, jossa sopimukset allekirjoitettiin. Rakennus on nykyisin Kantonin poliisin päämaja

Locarnon sopimukset allekirjoitettiin 16. lokakuuta 1925 Locarnon kaupungissa Sveitsissä, ja allekirjoittajina olivat Weimarin tasavallasta Gustav Stresemann, Belgian kuningaskunnasta Émile Vandervelde, Ranskan tasavallasta Aristide Briand, Yhdistyneestä kuningaskunnasta Austen Chamberlain, Italian kuningaskunnasta Benito Mussolini, Puolan tasavallasta Alexander Skrzynski ja Tšekkoslovakian tasavallasta Edvard Beneš.

Näiden sopimusten allekirjoittaminen oli tulosta Locarnon konferenssista, joka pidettiin 5. ja 16. lokakuuta välisenä aikana vuonna 1925. Sopimusasiakirjat ratifioitiin virallisesti Lontoossa 1. joulukuuta 1925.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Locarnon neuvottelujen taustalla oli noottien vaihto Britannian, Ranskan ja Saksan hallitusten kesken kesällä 1925. Tämä oli seurausta Saksan ulkoministeri Gustav Stresemannin 9. helmikuuta tekemään aloitteeseen. Aloitteen tarkoituksena oli taata ja turvata Saksan uusi länsiraja, joka oli piirretty Versailles’n rauhansopimuksella vuonna 1919. Tämän ehdotuksen tarkoituksena oli myös saada Saksan diplomatia liikkeelle suhteessa läntisiin valtioihin.

Osapuolet ja sopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Locarnossa päästiin yhteisymmärrykseen useista eri sopimuksista jotka käsittelivät allekirjoittajamaisen välisiä kahden- ja monenkeskisiä suhteita:

  1. Saksan, Belgian ja Ranskan kesken vakauden ja Reinin-rajan pysyvyydestä. Sopimukseen liittivät myös Yhdistynyt kuningaskunta ja Italia, jotka toimivat takaajina tälle Saksan länsirajan rauhoittaneelle sopimukselle. Saksa myös hyväksyi näin lopullisesti Elsassin, Lothringenin menetykset Ranskalle ja Eupen-Malmedyn menetyksen Belgialle.
  2. Sopimus kiistojen sovittelemisesta välimiesmenettelyssä Saksan ja Belgian välillä.
  3. Sopimus kiistojen sovittelemisesta välimiesmenettelyssä Saksan ja Ranskan välillä. Nämä kaksi sopimusta estivät väkivallan käytän maiden välisten suhteiden ja kiistakysymysten ratkaisemisessa.
  4. Sopimus kiistojen sovittelemisesta välimiesmenettelyssä Saksan ja Puolan välillä.
  5. Sopimus kiistojen sovittelemisesta välimiesmenettelyssä Saksan ja Tšekkoslovakian välillä. Nämä kaksi sopimusta toteuttivat monimutkaisen välimiesmenettelyn ja Saksa ei tunnustanut itäisiä rajojaan.
  6. Ranska allekirjoitti kaksi erillistä liittosopimusta Puolan ja Tšekkoslovakian kanssa. Kukin osapuoli lupautui tukemaan toistansa jos Saksa hyökkäisi.

Vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Locarnon sopimuksia on sanottu Kansainliiton sovintohengen suurimmaksi saavutukseksi[1] Locarnon sopimusta pidetään läntisen Euroopan diplomaattisen ilmapiirin tasapainottajana vuosina 1925–1930 ja toivon antajana kansainvälisestä rauhasta, jota kansainvälisen politiikan ja diplomatian kielellä kutsuttiin ”Locarnon hengeksi”. Tämä sopimusten myötä syntynyt ilmapiiri johti Saksan liittymiseen Kansainliiton jäseneksi vuonna 1926.

Huomattava tunnustus keskeisille sopijaosapuolille oli myös Nobelin rauhanpalkintojen saaminen. Vuonna 1925 palkinnon sai Britannian ulkoministeri Sir Austen Chamberlain ja seuraavana vuonna palkinnon jakoivat Ranskan ulkoministeri Aristide Briand ja Saksan Gustav Stresemann.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maailmanhistorian Pikkujättiläinen, WSOY, Helsinki, 1988.
  • Georges-Henri Soutou: L’Alliance franco-polonaise (1925–1933) ou comment s’en débarrasser? In: Revue d’Histoire diplomatique, 95 (1981).
  • Locarno-Konferenz 1925. Eine Dokumentensammlung. Hrsg. vom Ministerium für Auswärtige Angegelegenheiten der Deutschen Demokratischen Republik, Rütten & Lönning Verlag, Berlin (Ost) 1962

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Maailmanhistorian Pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki, 1988, s. 829.
  2. Nobelpalkitut