Laura (vuoden 1944 elokuva)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Laura
Ohjaaja Otto Preminger
Käsikirjoittaja Jay Dratler
Samuel Hoffenstein
Betty Reinhardt
romaani: Vera Caspary
Tuottaja Otto Preminger
Säveltäjä David Raksin
Kuvaaja Joseph LaShelle
Leikkaaja Louis R. Loeffler
Lavastaja Leland Fuller
Lyle Wheeler
Thomas Little
Pääosat Gene Tierney
Dana Andrews
Clifton Webb
Vincent Price
Judith Anderson
Valmistustiedot
Valmistusmaa Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö 20th Century Fox
Otto Preminger Productions
Ensi-ilta 11. lokakuuta 1944
Suomi: 30. marraskuuta 1945
Kesto 90 min.
Alkuperäiskieli englanti
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Allmovie

Laura (Laura) on Otto Premingerin ohjaama yhdysvaltalainen film noir -klassikko vuodelta 1944. Elokuva perustuu Vera Casparyn romaaniin ja pääosia esittivät Gene Tierney, Dana Andrews ja Clifton Webb. [1]

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

New York Cityn poliisietsivä Mark McPherson (Dana Andrews) tutkii kauniin ja menestyksekkään mainospäällikkö Laura Huntin (Gene Tierney) murhaa. Hän kuulustelee kyynistä kolumnistia Waldo Lydeckeriä (Clifton Webb), joka kertoo kuinka hän tapasi Lauran, ryhtyi tämän ohjaajaksi ja käytti vaikutusvaltaansa ja mainettaan edistääkseen Lauran uraa. McPherson kuulustelee myös Lauran kihlattua Shelby Carpenteria (Vincent Price), varakasta tätiä Ann Treadwelliä (Judith Anderson) ja uskollista taloudenhoitajaa Bessie Claryä (Dorothy Adams).

Ystävien lausuntojen ja Lauran kirjeiden avulla McPherson oppii tuntemaan Lauran ja Laurasta tulee vähitellen pakkomielle hänelle. Lydecker jopa syyttää häntä siitä, että hän on rakastumassa kuolleeseen naiseen. Eräänä yönä etsivä nukahtaa Lauran muotokuvan alle ja herää, kun joku tulee asuntoon. Järkyttyneenä hän tajuaa, että se on Laura. McPherson saa selville, että murhan uhri onkin Diane Redfern, malli, jonka Carpenter toi sinne Lauran ollessa maalla. Nyt murhaajan paljastaminen on entistäkin tärkeämpää.

McPherson on ilahtunut, että Laura on niin ihastuttava kuin mitä hän oli kuvitellut. Hän epäilee, että Lydecker on myös rakastunut Lauraan ja tappoi Redfernin erehdyksessä. McPherson varoittaa Lauraa, ettei hän saa päästää ketään asuntoonsa sen jälkeen kun hän on lähtenyt. Lydecker pääsee kuitenkin sisälle ja on juuri tappamassa Lauraa, kun McPherson palaa ja ampuu hänet. Lydeckerin viimeiset sanat ovat: "Hyvästi, Laura. Hyvästi, rakkaani."

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Rooleissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Gene Tierney  … Laura Hunt  
 Dana Andrews  … Mark McPherson  
 Clifton Webb  … Waldo Lydecker  
 Vincent Price  … Shelby Carpenter  
 Judith Anderson  … Ann Treadwell  
 Dorothy Adams  … Bessie Clary  
 James Flavin  … McAvity  
 Clyde Fillmore  … Bullitt  
 Ralph Dunn  … Fred Callahan  
 Grant Mitchell  … Corey  
 Kathleen Howard  … Louise  
 Dutch Schlickenmeyer  … etsivä  
 Harry Strang  … etsivä  
 Lane Chandler  … etsivä  

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otto Preminger oli etsimässä näytelmää ohjattavaksi, kun hän ensimmäisen kerran kuuli Casparyn tarinasta. Casparyn agentti tarjosi hänelle ensimmäistä versiota näytelmästä Ring Twice for Laura. Preminger piti yläluokkaisesta tapahtumaympäristöstä ja epätavallisesta loppukäänteestä mutta oli sitä mieltä, että se kaipasi perusteellista muokkausta. Hän tarjosi apuaan kirjailijalle. Hän ja Caspary olivat kuitenkin eri mieltä siitä, mihin suuntaan tarinaa pitäisi kehittää, ja Caspary päätti muokata sitä kirjailija George Sklarin kanssa. Marlene Dietrich oli kiinnostunut esittämään pääosaa, mutta siitä huolimatta Caspary ei pystynyt löytämään tuottajaa, joka olisi ollut halukas rahoittamaa näytelmäkiertueen tai Broadway-esityksen. Casparyn piti hylätä projekti. [2]

Caspary muokkasi lopulta näytelmän samannimiseksi romaaniksi ja kirjoitti jatko-osan, jonka nimenä oli Laura. 20th Century Fox osti kummatkin 30 000 dollarilla. Studion väliaikainen johtaja William Goetz, joka korvasi asevelvollisuutta suorittavaa Darryl F. Zanuckia, antoi Premingerille tehtäväksi muokata kirjojen pohjalta käsikirjoitus. Premingeriä auttoivat Jay Dratler, Samuel Hoffenstein ja Elizabeth Reinhardt. Preminger muisti erimielisyydet Casparyn kanssa eikä pyytänyt häntä mukaan ennen kuin käsikirjoituksen ensimmäinen versio oli valmis. Hän tajusi, että Waldo Lydecker oli henkilönä kiinnostavampi kuin Laura ja laajensi Lydeckerin roolia sen mukaisesti. Caspary ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tähän muutokseen.[3]

Zanuck, joka kanssa Premingerillä oli ollut kiistoja aikaisemmin, palasi studiolle ja suuttui, kun sai tietää Goetzin palkanneen Premingerin. Vastaiskuna Zanuck ilmoitti, että Preminger sai tuottaa muttei ohjata Lauran. Sen sijaan Preminger sai ohjattavaksi elokuvan In the Meantime, Darling. Lauraa tarjottiin monille ohjaajille (muun muassa Lewis Milestonelle) ennen kuin Rouben Mamoulian lopulta suostui ohjaamaan sen. Mamoulian jätti välittömästi huomioimatta kaikki tuottaja-Premingerin ohjeet ja ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta uudelleen. Preminger ei ilahtunut, kun Mamoulian antoi Lydeckerin roolin Laird Cregarille, joka oli esittänyt Viiltäjä-Jackiä Kostajassa (1944). Premingerin mielestä Lydeckerin roolin antaminen roiston rooleja esittäneelle näyttelijälle antaisi yleisölle liian aikaisin vihjeitä Lydeckerin roolista elokuvan juonessa. Hänen oma suosikkinsa oli Clifton Webb, joka oli lopettanut elokuvien tekemisen 1930 ja esiintyi vain näytelmissä. Tuolloin hän näytteli Noël Cowardin näytelmässä Vaimoni kummitelee Los Angelesissa. Foxin roolittaja Rufus LeMaire ja Zanuck vastustivat Webbiä hänen avoimesti naismaisen käyttäytymisen takia, mutta Premingerin mielestä juuri se sopi Lydeckerin rooliin. Preminger kuvasi Webbin monologin Cowardin näytelmästä ja Zanuck oli myönnettävä, että hän olisi täydellinen tähän rooliin. [4]

Kuvaukset alkoivat 27.4.1944 ja Mamoulianilla oli alusta alkaen ongelmia näyttelijöiden kanssa. Hän antoi vähän tukea jokseenkin kokemattomille tulokkaille Gene Tierneylle ja Dana Andrewsille ja antoi teatterinäyttelijäkoulutuksen saaneen Judith Andersonin näytellä kuin teatterissa eikä yrittänytkään hillitä häntä. Hän ei ollut huomaavinaankaan Webbiä, joka oli jo saanut tietää, ettei ohjaaja ollut halunnut häntä lainkaan Lydeckerin rooliin. Kun Zanuck oli nähnyt ensimmäiset kuvatut kohtaukset, hän järjesti tapaamisen Mamoulianin ja Premingerin kanssa, jotka kumpikin syyttivät toista kuvausongelmista. Preminger sai lopulta Zanuckin vakuuttuneeksi siitä, että elokuva tarvitsisi hienovaraisempaa käsittelyä kuin mitä Mamoulian oli halukas antamaan sille. Zanuck antoi tuottajalle luvan erottaa ohjaaja ja ohjaamaan elokuvan itse. Preminger palkkasi välittömästi uuden kuvaajan ja lavastajan ja vaihtoi elokuvan kannalta tärkeän Lauran muotokuvan, jonka alun perin oli "maalannut" Mamoulianin vaimo suurennetun Tierneyn valokuvan päälle. [5]

Premingerillä oli aluksi vaikeuksia näyttelijöiden kanssa, koska he luulivat, että Mamoulian oli erotettu, koska tuottaja-Preminger ei ollut tyytyväinen heidän suorituksiinsa. "Kunhan ensin totuimme Ottoon, meillä oli jokseenkin helpot olot" kuten Vincent Price muisteli haastattelussa heinäkuussa 1989. Kuvaukset päättyivät 29.6.1944 hieman yli budjetin mutta kuitenkin aikataulun mukaisesti. [6]

Kun pääkuvaukset olivat päättyneet, Preminger palkkasi David Raksin säveltämään elokuvan musiikin. Ohjaaja halusi käyttää Duke Ellingtonin "Sophisticated Lady" -kappaletta pääteemana, mutta Raksin oli toista mieltä. Foxin musiikkiosaston johtaja Alfred Newman sai ylipuhuttua Premingerin ja Raksin sai viikonlopun verran aikaa säveltää alkuperäinen teemamusiikki. Raksinia innoitti hänen tyttöystävänsä jäähyväiskirje ja hän sävelsi elokuvan teeman, [7] jonka Johnny Mercer myöhemmin sanoitti. Kappaleen nimeksi tuli ”Laura” ja siitä tuli myöhemmin jazzstandardi, jonka on levyttänyt yli 400 artistia, muun muassa Stan Kenton, Dick Haymes, Woody Herman, Nat King Cole ja Frank Sinatra. [8] Preminger oli niin tyytyväinen Raksinin musiikkiin, että he tekivät yhdessä vielä neljä muuta elokuvaa. [9]

Zanuck ei ollut tyytyväinen Premingerin ensimmäiseen versioon Laurasta ja vaati, että siihen tehtäisiin uusi loppu, jossa kävisi ilmi, että Lydecker oli vain kuvitellut koko jutun. Zanuckin version ennakkonäytöksen jälkeen kolumnisti Walter Winchell kertoi Zanuckille: "En tajunnut loppua. Sinun täytyy muuttaa se." Zanuck taipui ja antoi Preminger palauttaa alkuperäinen loppu. Zanuck sanoi: "Tämä on sinun voittoisi. Minä antaudun."[10]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

New York Timesin Thomas M. Pryor kirjoitti: "Kun rikoselokuvassa on niin paljon jännitystä, hyviä näyttelijöitä ja sarkastista vuoropuhelua kuten Laurassa ... voi vaikuttaa hiustenhalkomiselta ehdottaa, että se olisi voinut olla parempikin. Koska tarina kertoo äärimmäisen kiehtovasta naisesta, joka kiemurtelee kolmen hyvin "maallisen" miehen elämään, niin paljon riippuu tietenkin itse naisesta... Vaikka vaikuttaisin epäkohteliaalta, sanoisin, että kun kyseessä oleva nainen ilmaantuu näyttämölle tragediaan johtavien tapahtumien takaumassa, niin hän on pettymys. Gene Tierney ei yksinkertaisesti vastaa sitä kuvaa, mitä muut ovat kertoneet Laurasta ihmisenä. Kaunis, kyllä, mutta tuskin sellainen nainen, jonka olisimme odottaneet tapaavamme. Sillä Tierney näyttelee älykästä ja hienostunutta mainospäällikköä kuten sinisilmäinen lukiolainen. Siitä huolimatta Laura on kiehtova melodraama ... Vain Gene Tierney näyttää olevan väärässä elokuvassa. Ehkäpä jos Laura Huntiin kohdistuvat odotukset eivät olisi olleet niin suuret, asia olisi ollut toinen. Elokuva on kuitenkin kokonaisuudessaan lähes huippuluokkaa." [11]

Varietyssä kirjoitettiin: "Elokuva alkaa pettävän leppoisalla rytmillä ja sen kevyt ja huoleton ilmapiiri vain korostaa jännitystä ilman, että yleisö huomaisi jännityksen kasvamista. Yleisö huomaa kuitenkin tarinaa seuratessaan ... miten taitavaa tarinan kerronta on. Tilanteet seuraavat hyvin toisiaan ja ovat aina uskottavia. Juonenkulku - joskus yllätävä - on looginen. Vuoropuhelu on rehellistä, aitoa ja aikuismaista." [12]

Roger Ebert kirjoitti 2002 Chicago Sun-Timesissa: "Film noir on tunnettu monimutkaisista juonistaa ja yllättävistä käänteistään, mutta jopa lajityypissä, joka toi meille Maltan haukan kaltaisia elokuvia, tämän elokuvan täytyy voittaa jonkinlainen palkinto... Se että Laura yhä edelleen kiehtoo — ja se todellakin kiehtoo — on tyylin riemuvoitto järjestä... Elokuvan epäjohdonmukaisuudet ja epäuskottavuudet eivät himmennä elokuvan vetovoimaa. Ne ehkä jopa lisäävät sitä... Koko elokuva on kuin yhdestä muotista: suunniteltu ja keinotekoinen, joka silti saavuttaa täydellisen tasapainon alhaisten motiivien ja korkean tyylin välillä. Elokuvasta tekee suuren ehkä sen roolijako. B-luokan rikostarinan aiheet lunastaa vapaaksi Waldo Lydecker, joka kävelee kohtausten läpi ikään kuin pelkäisi astuvansa jonkin päälle." [13]

Sovitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laurasta tehtiin kaksiosainen kuunnelmä Lux Radio Theater -sarjaan. Ensin pääosissa olivat Dana Andrews, Gene Tierney ja Vincent Price (5.2.1945), ja sitten Gene Tierney ja Victor Mature (1.2.1954). Se esitettiin myös kaksi kertaa The Screen Guild Theater -teatterissa (8.8.1945 ja 23.2.1950). Kummallakin kertaa pääosissa olivat Dana Andrews, Gene Tierney ja Clifton Webb. Ford Theatre teki siitä myös kuunnelman 30.5.1948, jossa pääosissa olivat Virginia Gilmore ja John Larkin.

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myönnetyt Oscar-palkinnot:

Oscar-ehdokkuudet:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. AllMovie
  2. Hirsch, s. 94-96
  3. Hirsch, s. 96-97
  4. Hirsch, s. 102-103
  5. Hirsch, p. 104
  6. Hirsch, s. 105-106: "Once we got used to Otto, we had a pretty easy time."
  7. Hirsch, s. 106-107
  8. AllMusic – David Raksin
  9. Hirsch, s. 107
  10. Hirsch, s. 107: "I didn't get [the ending]. You've got to change it." ja "This is your success. I concede."
  11. Pryor: "When a murder mystery possessing as much sustained suspense, good acting and caustically brittle dialogue as Laura ... comes along it might seem a little like carping to suggest that it could have been even better. As the story of a strangely fascinating female who insinuates herself into the lives of three very worldly gents, much depends, of course, upon the lady herself ... Now, at the risk of being unchivalrous, we venture to say that when the lady herself appears upon the scene via a flashback of events leading up to the tragedy, she is a disappointment. For Gene Tierney simply doesn't measure up to the word-portrait of her character. Pretty, indeed, but hardly the type of girl we had expected to meet. For Miss Tierney plays at being a brilliant and sophisticated advertising executive with the wild-eyed innocence of a college junior. Aside from that principal reservation, however, Laura is an intriguing melodrama ... Only Miss Tierney seems out of key. Perhaps if Laura Hunt had not had such a build-up, it would have been different. Anyway, the picture on the whole is close to being a top-drawer mystery."
  12. Variety – Laura
  13. Ebert

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]