Kaupunkisuunnittelu Roomassa Sixtus V:n aikana 1585–1590

Espanjalaiset portaat olivat yksi Paavi Sixtus V:n teettämistä rakennelmista Roomassa. Ne rakennettiin vuosina 1723–1726.

Tämä artikkeli käsittelee Rooman rakennushistoriaa Paavi Sixtus V:n aikana vuosina 1585–1590.

Taustaa

Paavi palasi Avignonista Roomaan 1377. Tuolloin Rooma oli köyhtynyt ja takapajuinen alle 20 000 asukkaan keskiaikainen kaupunki. Paavi-instituutio tahtoi rakentaa pääkaupunkinsa uudelleen läntisen kirkon maailmanvallan symboliksi. Samalla kaupunkirakenne muokattiin vähitellen modernin länsimaisen mallin mukaiseksi. Rooman rakentamisen seuraavat 400 vuotta ovat paavien ponnistelujen summa.

Vaurauden myötä myös väestö kasvoi ja oli vuonna 1450 noin 20 000. Vuosien 1526–1527 luku oli jo n. 55 000. Rooman ryöstö vähensi luonnollisesti asukas­lukua, mutta se oli samalla tasolla taas vuonna 1560.

Vuosisadan vaihteen tienoilla väkiluku oli melkein kaksinkertaistunut. Tämä oli vakituinen väestö. Rooma oli kuitenkin pyhiin­vaeltajien kaupunki, ja vaurastumisen myötä myös pyhiinvaeltajien määrä kasvoi. Heitä tuli erityisen runsaslukuisesti juhlavuosina, joita alettiin viettää 1450 ja jotka jatkuivat 25 vuoden välein. 1400-luvun tarkkoja osanottajamääriä ei tarkkaan tiedetä. Pyhiinvaeltajien määrä kasvoi aivan uusiin lukemiin 1500-luvun loppuvuosikymmeninä vasta­uskon­puhdistuksen vaikutuksesta, ollen 1575 n. 400 000. Pyhiinvaeltajien myötä pahenivat myös kaupungin liikenneongelmat entisestään. Ilman tavaraliikennettäkin liikkuminen kapeilla teillä oli tukahduttava kokemus, varsinkin kun kaupunki on kulkijoilleen tuntematon.

Katulinjaukset

Aikaisempien paavien työt Rooman rakentamisessa kulminoituivat Sixtus V:n suunnittelemaan katujärjestelmään. Sikstus V oli tehokas mies, joka päätti luoda verkoston kaupunkiin johtavista kaduista hävittäen kaikki esteet tieltään. Sikstus V:n päämäärä oli helpottaa pyhiinvaeltajien kulkemista kirkkojen välillä; pylväät ja obeliskit teiden risteyskohdissa olivat maamerkkejä. Sikstus V ymmärsi, että Rooma ei ollut perinteinen kaupunkiyhteisö, vaan liikkuvien ihmisten kaupunki; modernin maailman kohtauspaikka ja risteys. Basilikojen yhdistäminen katujen avulla ajoi myös taloudellisia, eikä pelkästään uskonnollisia päämääriä. Pyhiinvaeltajat, jotka ovat verrattavissa nykyajan turisteihin, olivat kaupungille merkittävä tulonlähde.

Pyhiinvaeltajien katumuskierrokseen seitsemän kirkon välillä kuului Pietarin­kirkon lisäksi Lateraanikirkko, S. Croce in Gerusalemme, San Agnese, San Lorenzo, San Paolo fuori le mura sekä Santa Maria Maggiore. Strada Felice (Via Sistina, joka edelleen kantaa paavin nimeä) oli ajateltu suoraksi valtaväyläksi, joka yhdistäisi S. Maria Maggioren ja S. Maria del Popolon. Suunnitelma toteutettiin ennätyksellisen nopeasti, vajaassa vuodessa (1585–1586). Piazza del Popololta lähtevää neljättä sädekatua ei koskaan toteutettu. Vasta 1700-luvulla toteutetut rakennusprojektit merkitsivät lopullista luopumista Sikstus V:n aikeesta jatkaa Via Sistinaa aina Piazza del Popololle saakka. Sen sijaan Strada Feliceä jatkettiin S. Maria Maggiorelta suorana katuna edelleen kohti S. Croce in Gerusalemmea (nykyään Via Carlo Alberto Depretis – Via Conteverde – Via S. Croce).

Lateraanikirkon luota johdettiin Via di S. Giovanni in Laterano kohti Colosseumia ja Capitoliumia. Colosseumia ei suunnitelmassa otettu huomioon, vaan se oli tarkoitus purkaa tai sivuuttaa. Kadusta, jonka piti yhdistää S. Maria Maggiore ja S. Lorenzo fuori de mura, valmistui Aurelianuksen muurin sisä­puolelle jäävä osa. S. Maria Maggioren ja Trajanuksen kauppahallien välille valmistui Via Panisperna, jota jatkettiin aina Palazzo Veneziaan saakka.

Kukkulat ja Acqua Felice

1500-luvun viimeisellä neljänneksellä rakentaminen sai Roomassa miltei kuumeen aikaiseksi, mikä johtui kahden tuotteliaan paavin aikaansaannoksista: Gregorius XIII] (1572–1585) ja Sikstus V olivat molemmat energisiä miehiä ja pitivät sydämen asiana muun muassa Pietarinkirkon saattamista valmiiksi.

Rooman kaupungista kaksi kolmasosaa sijaitsi Aurelianuksen muurien sisäpuolella, ja kukkulat, missä oli paras ilmasto, olivat käytännössä asuttamatta. Sikstus V halusi tehdä kukkulat helppopääsyisiksi ja suunnitteli sinne esimerkiksi tieyhteyksiä. Kukkuloiden kehittäminen oli mahdotonta ilman vettä. Kun Gregorius XIII aloitti Quirinalen palatsin rakentamisen 1583, hän myös aloitti uuden vesijohdon rakentamisen, johon vesi saatiin Pantano de Griffistä, n. 30km Roomasta lounaaseen. Sikstus V saattoi projektin valmiiksi ja 1586 koko Quirinaliksen alueen kattoi järjestelmä, jota kutsuttiin Acqua Feliceksi. Vain yksi keskiaikainen vesijohto oli pidetty toiminnassa. Tämä oli aikaisemmin ollut pääsyy asteittaiselle väestön siirtymiselle Tiberin mutkaan ja aristokraattisen esikaupungin hylkäämiselle. Tämä kaikki johti siihen, että yksityiset huvilanrakentajat olivat ensimmäisenä käyttämässä hyväkseen näitä kehittymättömiä maalaisalueita.

Koristeellisin Sikstus V:n rakennuttamista lähteistä on niin kutsuttu Mooses-kaivo. Viralliselta nimeltään se on Fontana dell´Acqua Felice. Kansan käyttämän nimen se on saanut keskisyvennyksen groteskista Mooses-patsaasta. Massiivinen kokonaisuus käsittää kolme eleganttia holvikaarta. Sen suunnitteli Domenico Fontana kohtaan, johon Acqua Felicen akvedukti päättyi. Parjattu veistos, jossa Mooses saa veden irtoamaan kivestä, on luonnollista kokoa suurempi. Patsaan veisti joko Prospero Bresciano tai Leonardo Sormani. Heti patsaan paljastuksen jälkeen sanottiin, että Mooses rypisti otsaansa, koska taiteilija oli osaamattomuuttaan veistänyt sen niin. Sivureliefit kuvaavat muita Vanhan Testamentin vesikertomuksia. Suihkukaivon neljä leijonaa ovat jäljennöksiä egyptiläisistä veistoksista, jotka nykyisin ovat Vatikaanin museoissa.

Muita projekteja

Sikstus V:n suureen suunnitelmaan kuuluivat myös lukuisat obeliskit, joiden avulla näkymät eri suuntiin pyrittiin tekemään mielenkiintoisiksi, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi keskeisten paikkojen sijainti. Rakennusten eteen ja paikkoihin, mihin kadut yhtyivät, Sikstus V halusi varata laajasti tilaa myöhemmille muutoksille. Hän pystytti obeliskit esimerkiksi S. Maria Maggioren eteen ja Piazza del Popololle. Piazzalle pystytetty obeliski on paradoksaalisesti hänen tunnetuimpia saavutuksiaan, koska se merkitsi vähiten hänelle itselleen.

Sikstus V hyödynsi jo olemassa olevia antiikin muistomerkkejä ja valjasti niitä ylevin tarkoitusperin kristinuskon palvelukseen. Esimerkiksi Trajanuksen ja Marcus Aureliuksen pylväät kruunattiin Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin patsailla. Sikstus V halusi myös siirtää antiikin ajalta peräisin olevan Vatikaanin obeliskin Pietarinkirkon aukiolle, kun se oli aikaisemmin sijainnut basilikan eteläsivulla. Obeliskin oletettiin sisältävän Caesarin tuhkan, joten sen siirtäminen symboloi pakanallisen menneisyyden lopullista hylkäämistä ja vihkimistä kristilliseksi monumentiksi.

Paavien Rooma

Rooman renessanssiajan historialla on tärkeä vaikutus Euroopan kaupunkien keskuudessa. Kaupungista, joka jo symboloi kristillistä auktoriteettia, tuli myös poliittisen vallan malli. Keisarien Rooma oli ollut monumenttien kaupunki. Paavien Rooma jatkoi samaa linjaa monumenttien ja leveitten katujen kaupunkina. Kun Sikstus V kuoli vuonna 1590, kaikki hänen suunnitelmansa eivät olleet toteutuneet. Silti kaikki, mikä muistuttaa tästä viiden vuoden paaviudesta, ällistyttää taloudellisina ja organisatorisina saavutuksina. Paavin asettamat aikarajoitukset aiheuttivat tiettyä omaperäisyyden puutetta arkkitehtuurissa. Tosin myös vastauskonpuhdistus ja Trenton kirkollis­kokouksen harjoittama tiukkuus latisti hurjimman kokeilunhalun taiteessa ja arkkitehtuurissa. Sikstus V pyrki luomaan Roomasta maailman pääkaupungin, jossa paavi toimisi välimiehenä – tasapainottavana voimana valtioiden välillä.

Lähteet

• Painamattomat lähteet:
  • Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen opintoretkimoniste 4/1989.
  • Helsingin avoimen yliopiston taidehistorian opintoretkimoniste 1995.

• Painetut lähteet
  • Argan, Giulio C., 1969. The Renaissance City. London.
  • Castrén, Paavo – Pietilä-Castrén, Leena, 1986. Rooma –Matkailijan opas (2. korjattu painos). Helsinki.
  • Girouard, Mark, 1985. Cities & People. A Social and Architectural History. New Haven&London.
  • Gutkind, E.A., 1969. Urban Development in Southern Europe: Italy and Creece.
  • Heydenreich, Ludwig H. – Lotz, Wolfgang, 1974. Architecture in Italy 1400-1600.
  • Iversen, Erik, 1968. Obelisks in Exile. Volume one. The Obelisks of Rome. Copenhagen.
  • Kaupunkikirjat, 1998. Rooma. Helsinki.
  • Spiro, Kostof, 1985. A History of Architecture. Settings and Rituals. Oxford.