Jakobiinit
Wikipedia
Jakobiinit olivat Ranskan suuren vallankumouksen ajan radikaalein vallankumouspuolue vuodesta 1789. Se sai nimensä klubista, joka kokoontui Pariisissa entisen dominikaani- eli jakobiiniluostarin kirjastossa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Alkuperä
Jakobiiniklubin alkuperäinen nimi oli Société des amis de la Constitution ("Perustuslain ystävien seura"), mutta vuonna 1792 viralliseksi nimeksi muutettiin kansan suussa yleistynyt Société des Jacobins, jakobiinien seura tai jakobiiniklubi. Alussa jakobiinien johtohahmoja olivat La Fayette ja Mirabeau, ja seura oli melko maltillinen. Sittemmin linja muuttui jyrkemmäksi, ja muun muassa Desmoulins ja Danton kävivät jakobiiniklubin kokouksissa. Jakobiinien johtohahmoksi kohosi kiihkeä Maximilien Robespierre.
Puhdasoppisimmat jakobiinit olivat nimenomaan Bourbon-kuningassuvun vastustajia, eivät niinkään tasavaltalaisia tai myöhemmin Napoleonin kannattajia. Heistä huomattavimpia olivat girondistit.
[muokkaa] Tunnus
Jakobiiniklubin tunnuksena oli alun perin vain trikolorikokardi, mutta jo varsin varhain kokardi liitettiin merimiesten ja työläisten käyttämään fryygialaismyssyyn, josta tulikin koko vallankumouksen vertauskuva.
Päähine valittiin siksi, että se oli ollut Rooman valtakunnassa vapautettujen orjien tunnus.
[muokkaa] Vallan huipulla
Jakobiinit saivat aikaan Ranskan kuninkaan Ludvig XVI ja kuningatar Marie Antoinetten mestauksen sekä lopulta hirmuvallan ("terrorin").
[muokkaa] Kukistuminen
Jakobiinit menettivät merkityksensä Robespierren kukistuessa 1794. Merkittävimmät jakobiinijohtajat menettivät päänsä giljotiinissa.
[muokkaa] Selvinneitä
Eräs harvoista koko vallankumouksen johtoon kuuluneista jakobiineista, joka oli mukana vallankumoushallinnossa alusta loppuun ja selvisi kaiken yli päätään menettämättä, oli kuninkaan kuolemaan tuominnutta konventin istuntoa puheenjohtanut Barère, jota Aubry kutsuu "pelkuriksi", koska juuri Barére lausui tiettävästi ensimmäisenä kohtalokkaat sanat:
»Vain kuolleet eivät palaa»
Jakobiinien seremoniamestaria, Jacques-Louis Davidia, joka myös säilytti päänsä, ei voida laskea mukaan: hän oli avustaja ja sivustakatsoja, joka vain teki mitä käskettiin muttei puuttunut sanallakaan päätöksiin. On paljonpuhuvaa, miten hän nolostui suorastaan tyrmätyksi asti, kun mestauslavalle matkalla ollut Danton solvasi häntä nimityksellä
»RENKI!»
nähdessään taiteilijan piirtävän hänestä luonnosta. Piirros jäi keskeneräiseksi ja on nykyisin Pariisin Musée Carnavaletissa.
[muokkaa] Kuuluisin jakobiini
Ehkä kuuluisin yksittäinen jakobiini on – hämmästyttävää kyllä – kuvitteellinen hahmo: Alexandre Dumas vanhempi sijoitti kirjansa Monte-Criston kreivi avainhahmoksi vanhan girondistin ja jakobiinin Noirtier de Villefortin, jonka hänen poikansa korostaa olevan nimenomaan juuri jakobiini eli eritoten Bourbon-kuningashuoneen vastustaja, ei niinkään Napoleonin kannattaja. Hahmolla on tiettävästi esikuvansa todellisuudessa.
[muokkaa] Aatteen loppu
Viimeiset jakobiinit nähtiin kuningas Ludvig Filipin aikakaudella, mutta ryhmittymä oli enää kalpea haamu entisestään. Viimeisen kuninkaan vapaamielinen ja ainakin näennäisesti demokraattinen hallintotapa - jonka näkyvimmät merkit olivat että hallitsija liikkui kaduilla ilman saattajia, pukeutuneena kuin kuka tahansa varakas mies ja vaati, että häntä puhutellaan nimikkeellä "kansalainen kuningas", ei ikimaailmassa entisajan epiteetillä "Teidän Majesteettinne" - vei tosiasiassa puhdin jakobiinien jo ajastaan jääneeltä aatteelta; heidän nimikkeensä oli aivan liian pahasti viattoman veren tahrima, että sen alle hautautui heidän varsinainen sinänsä yhä yleisemmin kannatettu tasavaltalaisuutensa.
Ranskan kuninkuuden sammuttua lopullisesti 1850-luvulla jakobiinitkin siirtyivät historiaan.
[muokkaa] Paluumahdollisuus jää käyttämättä
Napoleon III:n yritys keisarikunnan palauttamiseksi jäi lopulta varsin lyhyeksi, ja hänen myötään katosivat viimeisetkin rojalismin merkit Ranskan johdosta. Hänen vastustajiaan ei ilmeisistä syistä enää kutsuttu jakobiineiksi vaan tasavaltalaisiksi.
[muokkaa] Lähteet
- Octave Aubry: Ranskan suuri vallankumous
- Carl Grimberg: Kansojen historia, osa 18
- Estlander - Hietakari: Jokamiehen maailmanhistoria
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi
