Jääleinikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jääleinikki
Ranunculus glacialis Kilpisjarvi 2012-07a.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Suku: Leinikit Ranunculus
Laji: glacialis
Kaksiosainen nimi
Ranunculus glacialis
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Jääleinikki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Jääleinikki Commonsissa

Jääleinikki (Ranunculus glacialis, syn Beckwithia glacialis) on pohjoisten arktisten alueiden ja vuoristojen isokukkainen leinikkikasvi. Suomessa se on harvinainen ja rauhoitettu laji.[1]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääleinikin kukkia.
Jääleinikkikasvusto Sveitsissä.

Monivuotinen jääleinikki on matala, noin 10–15 senttimetriä korkea kasvi. Sen varsi on tavallisesti pysty, tanakka ja kalju. Kasvin aluslehdet ovat pitkäruotisia ja möyheitä. Aluslehtien lehtilapa on kolmisorminen ja tavallisesti ruodilliset lehdykät ovat syvään moniliuskaisia. Varsilehtien lapa on runsasliuskainen. Jääleinikin kukka on iso ja valkoinen, ja sen väri punertuu kukinnan edistyessä. Pitkään säilyviä kukkia on tavallisesti yksi tai kaksi ja ne ovat leveydeltään yleensä 2–2,5 cm. Kukissa on kaksi kehäkiehkuraa sekä viisi verho- ja terälehteä. Verholehdet ovat alapinnaltaan ruskeakarvaisia. Terälehdet ovat mesikuopallisia. Suomessa jääleinikki kukkii tavallisesti heinä-elokuussa, joskus myös kesäkuun puolella. Hedelmä koostuu 2,5 mm pitkistä kaljuista pähkylöistä, joissa noin 2 mm pitkä, käyrä ota.[2] Pitkään kukkiva jääleinikki tuottaa runsaasti siemeniä.[3]

Jääleinikistä tunnetaan kaksi alalajia, ssp. glacialis ja ssp. chamissonis.[4]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääleinikki on arktis-alpiininen laji, jota tavataan toisaalta Euroopassa ja Grönlannissa (ssp. glacialis) ja toisaalta Aasiassa Koillis-Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa Alaskassa (ssp. chamissonis). Euroopassa lajin levinneisyysalue on varsin hajanainen. Sitä tavataan Skandinaviassa Kölivuoristossa, Alpeilla, Pyreneillä, Karpaateilla, Espanjan Sierra Nevadassa, Islannissa, Fäärsaarilla, Jan Mayenilla sekä Huippuvuorilla. Grönlannissa lajia esiintyy saaren itärannikolla.[4] Suomessa jääleinikki on harvinainen laji, jota tavataan ainoastaan Enontekiöllä Kilpisjärven alueen suurtuntureilla.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääleinikki on tunturikasvi, joka vaatii kasvupaikaltaan runsasvetisyyttä. Tällaisia paikkoja tuntureilla ovat lumenviipymäpaikat ja tunturipurojen varret.[6] Jääleinikki selviää lumisista kesistäkin hengissä sillä, että 70 prosenttia sen biomassasta on juurissa. Avoimen maan kasvina se ei kuitenkaan siedä kilpailua. Suomessa on enimmillään havaittu kasvavan 10 jääleinikkiä neliömetrillä. Hidaskasvuinen laji elää jopa 27-vuotiaaksi.[7]

Jääleinikki on Euroopan korkeimmalla kasvava putkilokasvi, Alpeilla laji kasvaa jopa 4350 metrin korkeudessa ja Skandeilla 700–2370 metrissä.[7] Ruijassa jääleinikki kasvaa vielä 1630 m korkeudessa ja Itä-Grönlannissa peräti 88. leveyspiirin korkeudella.[8] Suomessa jääleinikkiä kasvaa eniten 850 m korkeudessa, usein yhdessä hapron (Oxyria digyna) kanssa.[7]

Poroille jääleinikki on mieluisaa ravintoa.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lapin luonto-opas. Toim. Vuokko, Seppo, Peipponen, Jorma & Varesuo, Markus Varesvuo. Otava, Helsinki 2008. ISBN 978-951-1-18372-3
  • Olsson, Olle G., Tunturikasvit. Tietoniekat, Weilin+Göös 1986 (1985). ISBN 951-35-3737-4
  • Pohjolan kukat. Toim. Jonsson, Rolf, Lindau, Åke & Moen, Jan (suom. toim. Arto Kurtto). Otava, 1995, s. 584-585. ISBN 951-1-13739-5
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suurtuntureiden luonto. Toim. Järvinen, Antero & Lahti, Seppo. Yliopistopaino, Helsinki 2004. ISBN 952-10-1142-4
  • Uusi värikuvakasvio. Toim. Heikki Väänänen & Arto Kurtto. WSOY, 1991, s. 254. ISBN 951-0-15608-6

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ympäristöministeriö: Luonnonsuojeluasetuksessa rauhoitetut lajit Viitattu 3.1.2012.
  2. Retkeilykasvio 1998, s. 75, 85.
  3. a b Olsson 1986, Tunturikasvit.
  4. a b Den virtuella floran: Isranunkel (myös levinneisyyskartat) (ruots.) Viitattu 3.1.2012.
  5. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Jääleinikin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 3.1.2012.
  6. Retkeilykasvio 1998, s. 85.
  7. a b c 'Suurtuntureiden luonto 2004, s. 59.
  8. Lapin luonto-opas 2008, s. 22.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]