Ino

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo linnakkeesta. Ino on myös kreikkalaisen mytologian hahmo.

Ino on paikka Terijoella. Sinne rakennettiin vuosien 1909–1916 aikana Inon linnake, joka sijaitsi 60 kilometrin päässä Pietarista. Sinne sijoitettiin 305 mm:n rannikkotykistöpatteri osaksi Pietarin puolustusta. Suomen itsenäistyttyä Venäjä vaati aluetta itselleen, mutta Suomi ei taipunut siihen.[1]

Linnakkeen rautatiet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnakkeelle tehtiin jo rakennettaessa oma rautatie vaikka sinne ei vielä silloin ollut yhteyttä valtion rataverkolta. Radalle hankittiin kaksi saksalaista 1524 mm Rheinmetall Borsig -veturia, 7268/1909 ja 7858/1910, molemmat tasoluistein varustettuja 0-4-0wt -tyyppisiä märkähöyryvetureita. Veturit välitti pietarilainen E. Tillmans co. Veturit ja muukin kalusto tuotiin laivoilla koska ratayhteys saatiin vasta myöhemmin; keisarillinen käsky radan rakentamisesta annettiin 29. huhtikuuta 1914, väliaikainen tavaraliikenne Terijoelta Inoon käynnistyi joulukuussa 1915 ja täydellinen väliaikainen liikenne 1. tammikuuta 1916.

Inon asemalle rakennettiin kolmipilttuinen veturitalli tiilestä ja sen yhteyteen 20 m kääntöpöytä. Asemalta vedettiin kilometrin pituinen sivuraide linnakkeelle. Sotilasliikenteelle Inon rata avattiin helmikuussa 1916 ja väliaikaiselle liikenteelle 1.6.1916. Vakinainen liikenne sai alkaa 1.9.1916.

Inon aavetykki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana venäläiset käyttivät Inon rautatietykkiä Viipurin pommittamiseen. Joulun aatonaattona 23. joulukuuta 1939 kello 00.07 Viipurissa alkoi tapahtua rajuja räjähdyksiä, joiden alkuperää ei heti pystytty tunnistamaan. Pääteltiin, että kyseessä olisi tykki, joka ampuisi niin kaukaa, ettei sen laukauksia kuultaisi Viipurissa. Koska kranaatin sirpaleiden havaittiin kuuluvan venäläisiin 305 millimetrin miinakranaatteihin, pääteltiin laukausten tulevan Inosta. Ilmiötä nimitettiin Inon aavetykiksi. Sen toiminta loppui helmikuun 1940 loppupuolella, kun venäläisen kenttätykistön kantama ulottui Viipurin laidoille.[2]

Linnakkeen loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä vaati Inoa itselleen Suomen itsenäistyttyä. Suomi ei suostunut siihen, mutta lupautui hävittämään linnoituksen.[1] 14. toukokuuta 1918 joitakin linnoituslaitteita evakuoitiin Venäjän puolelle Kronstadtiin suomalaisten ottaessa linnakkeen haltuunsa. Tarton rauhansopimuksen perusteella linnoitus hävitettiin. Vetureista vanhempi jäi vielä neljäksi vuodeksi purkutöihin, uudempi myytiin teollisuusveturiksi Pietarsaareen.

Satama olisi haluttu säästää siviililiikenteeseen, mutta se tuhoutui täysin tavallista rajummassa myrskyssä syksyllä 1924.

Inon asema jäi sivuun varsinaisesta liikenteestä. Veturitallia käytettiin 30-luvulla osittain suojeluskuntatalona, ja jatkosodan aikana siitä osa purettiin tiiliä tarvittaessa. Tallin rauniot jäivät rauhanteossa Venäjälle.

Sotilaat poistuivat alueelta noin vuonna 2003 ja sen jälkeen muutamat suomalaiset harrastajaryhmät ovat käyneet tutkimassa aseman raunioita.[3]

Aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 8 x 158 mm:n Canet-tykkiä kahdessa patterissa
  • 8 x 254 mm:n tykkiä kahdessa patterissa
  • 8 x 279 mm:n haupitsia
  • 8 x 305 mm:n tykkiä kahdessa patterissa 19121916

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 175. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. Inon aavetykki. Suomen Sotahistoriallinen Seura. Viitattu 6.6.2014.
  3. Resiina 3/2010, s. 27 - 28

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alex Goss: Fort Ino. Viitattu 5.6.2014. (englanniksi)

Koordinaatit: 60°09′40″N, 29°24′30″E