Idänuunilintu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Idänuunilintu
Greenish Warbler I IMG 0565.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Kertut Sylviidae
Suku: Uunilinnut Phylloscopus
Laji: trochiloides
Kaksiosainen nimi
Phylloscopus trochiloides
(Sundevall, 1837)
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Idänuunilintu Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Idänuunilintu Commonsissa

Idänuunilintu (Phylloscopus trochiloides) on pieni vihertävä lintu, vaikea erottaa tavallisesta uunilinnusta muuten kuin lauluäänensä perusteella. Lajin kuvaili Karl Jakob Sundevall 1837.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idänuunilintu on pieni, pyöreäpäinen, noin seitsemän grammaa painava uunilintujen sukuun kuuluva hyönteissyöjä. Sen harmahtavan vihreä selkäpuoli ja vaalea vatsapuoli auttavat sitä sulautumaan tiheään kasvillisuuteen, eikä sitä helposti erotakaan lehvästön seasta. Rinnassa ja kurkussa on hento keltainen sävy, joka toistuu vaaleassa silmäkulmanjuovassa. Paras lajituntomerkki on kapea valkea siipijuova, joka erottaa linnun samaan sukuun kuuluvista ja hyvin samannäköisistä pajulinnusta ja tiltaltista.

Helpoiten linnun erottaa kuitenkin laulustaan, joka on iloinen, epäselvästi hyppivä säe, jossa on teräviä, korkeita osia ja lyhyitä taukoja. Jotkin laulut loppuvat trilliin, toiset taas tasaisesti edeten. Kutsu- ja varoitusääni on kaksiosainen ”tsi-lih”.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idänuunilintu (Phylloscopus trochiloides) jaettiin aiemmin kuuteen alalajiin: viridanus, ludlowi, trochiloides, obscuratus, plumbeitarsus ja nitidus. Kaksi viimeksimainittua on nyttemmin erotettu erillisiksi lajeiksi, burjatianuunilinnuksi (Phylloscopus plumbeitarsus) ja kaukasianuunilinnuksi (Phylloscopus nitidus). Idänuunilinnun levinneisyysalue kattaa koko Siperian metsävyöhykkeen Itä-Euroopasta Tyynenmeren rannalle, sekä osia etelämpää Keski-Aasiasta, muodostaen rengasmaisen kuvion: puutonta Tiibetin ylänköä reunustaa viiden toisikseen vaihettuvan alalajin esiintymisalueet. Alalaji nitidus elää erillisenä saarekkeenaan Mustanmeren ja Kaspianmeren välillä.

Suomessa esiintyvä viridanus on kesävieras, jota tavataan toukokuun lopusta elo-syyskuun vaihteeseen saakka. Suomen linnut talvehtivat Intiassa.

Suomeen lintu on levittäytynyt 1800-luvun lopulla, mutta se pysyi suurharvinaisuutena 1930-luvulle saakka. Ensimmäinen pysyvä kanta syntyi itäisen Suomenlahden saarille, josta laji levittäytyi mantereelle muodostaen pysyvän kannan 1940-luvulla. Tästä lähtien lintu on runsastunut ja levittäytyy yhä uusille asuinpaikoille jopa Suomen eteläpuolelle asti. Varsinkin vuodet 1970 ja 1980 muistetaan idänuunilinnun runsaudesta. Tällöin vallitsivat suotuisat lämpimät ilmavirtaukset kaakosta, jotka toivat Suomeen paljon lintuja. Idänuunilintujen esiintymisalueen laajeneminen voi johtua suotuisista muutoksista varsinaisella pesimäalueella idässä ja talvehtimisalueilla Aasian eteläosissa, jolloin kasvava kanta työntää lisää yksilöitä myös Suomen puolelle. Idänuunilinnun vuosittaiseen runsauteen Suomessa vaikuttavat kevään sääolot, sillä jos toukokuu on lämmin, se ennustaa hyvää idänuunilintukantaa sille kesälle.

Suomen pesimäkanta on tihein kaakossa ja etelärannikolla, mutta harvinaisena sitä tavataan melkeinpä ympäri maata. Vain Ahvenanmaalta ja Suomenselältä laji tuntuu lähes puuttuvan. Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 4000 paria, mutta pesijöiden määrä vaihtelee vuosittain paljon. Suuri osa suomalaisista linnuista on nuoria koiraita, jotka on helppo havaita kesäkuun laulukauden aikana. Pesivien parien määrän arviointi on vaikeampaa, sillä reviiri on iso, ja linnut ovat hiljaisia pesimäkauden aikana.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessakin esiintyvä alalaji viridanus pesii Itä-Euroopan alankojen lehti- tai sekametsissä, ja suosii korkeita metsiköitä tai puistoja ja jopa rannikoiden vesaikkoja sekä vanhoja kuusikoita, missä on jonkin verran lehtipuita. Suomessa lintu suosii reheviä, iäkkäitä kuusikoita tai kuusivaltaisia sekametsiä, etenkin jykevät rinnemetsiköt ovat lintujen mieleen. Osa koiraista tyytyy tukkipuuikäiseen tuoreeseen kuusikkoon, koivuvaltaiseen sekametsään tai Kaakkois-Suomessa jopa männikköön. Siellä missä kanta on harvinta, on myös linnut vaateliaampia reviirinsä suhteen, kuin tiheämmän kannan alueilla.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pesintä alkaa toukokuun lopulla, kun koiras rakentaa pesän maahan tai hieman korkeammalle ruohikkoon, puiden juurakoihin, koloihin tai pensaikkoon. Pesä on katollinen ja kulkuaukko on sivussa, ja se on rakennettu korsista, juurikuiduista ja oksista, sekä vuorattu lehdillä, höyhenillä ja karvoilla. Naaras munii kesäkuussa 4–6 puhtaan valkeaa munaa, ja hautoo sen jälkeen 12–13 vrk. Molemmat vanhemmat ruokkivat poikasia vielä 12–14 vrk, kunnes ne ovat valmiita lentämään pesästä.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idänuunilintu on hyönteissyöjä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. BirdLife International: Phylloscopus trochiloides IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 28.12.2013. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]