Hitlerin päiväkirjat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Hitlerin päiväkirjat tarkoittaa väärennökseksi paljastuneita tekstejä, jotka länsisaksalainen Stern-viikkolehti osti aitoina Adolf Hitlerin päiväkirjoina. Stern osti päiväkirjat vuosina 1981–1983 usealla miljoonalla Saksan markalla ja ehti julkaista ensimmäisen osan huhtikuussa 1983, ennen kuin väärennös paljastui. Skandaalin vuoksi lehden kustannusyhtiö menetti miljoonia, päätoimittaja Peter Koch joutui eroamaan ja tutkiva toimittaja Gerd Heidemann erotettiin. Heidemann ja päiväkirjat väärentänyt Konrad Kujau tuomittiin vankeuteen.

Päiväkirjojen ”löytyminen”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konrad Kujau keräsi vanhoja natsiesineitä ja salakuljetti niitä Itä-Saksasta Länsi-Saksaan. Vuonna 1974 hänellä oli jo huomattava kokoelma, ja hän oli perustanut Stuttgartiin pienen myymälän. Hän väärensi esineiden liitteiksi alkuperäisiksi väittämiään asiakirjoja, jotta esineistä paremman hinnan, ja myös joitakin Adolf Hitlerin maalauksia ja käsialaa. Kujaun asiakas, konepajayrittäjä Fritz Steifel, osti häneltä vuosina 1975–1981 väärennettyjä Hitlerin kirjeitä, runojen käsikirjoituksia, 160 maalausta ja piirustusta sekä puheiden muistioita yhteensä 250 000:lla Saksan markalla. Kujaun Steifelia varten väärentämä aineisto huipentui tammikuusta heinäkuuhun 1935 ulottuvaan ”Hitlerin päiväkirjaan”. Natseja ihannoiva toimittaja Gerd Heidemann kävi vuonna 1980 tapaamassa Steifelia ja näki yhden ”Hitlerin päiväkirjan”. Steifel ei kertonut Kujaun nimeä, mutta vihjaili, että päiväkirjoja olisi vielä 26 osaa. Lisäksi Steifel kertoi Kujaun ohjeiden mukaisesti, että alkuperäisellä lähteellä oli Itä-Saksassa korkea-arvoisia sukulaisia.[1]

Heidemann päätteli, että päiväkirjat olivat lähtöisin huhtikuussa 1945 Tšekkoslovakian rajalle Börnersdorfin lähelle pudonneesta koneesta, jossa oli Berliinistä pois vietäviä Hitlerin henkilökohtaisia papereita. Hän otti yhteyttä Sternin historiallisen osaston toimittajaan Thomas Waldeen. Erään välikäden kautta Heidemann sai tiedon, että päiväkirjat olivat peräisin Fischer-nimiseltä kauppiaalta (Peter Fischer oli Kujaun käyttämä nimi). Välikäsi lupasi välittää kahden miljoonan Saksan markan tarjouksen päiväkirjojen 26 muusta osasta. Heidemann sai 15. tammikuuta välittäjältä Fischerin puhelinnumeron, ja ”Fischer” kertoi, että hänellä oli 26 päiväkirjan lisäksi tarjolla muitakin Hitlerin käsikirjoituksia, kuten Taisteluni-teoksen kolmas osa ja Hitlerin nuorena säveltämä ooppera Wieland der Schmied (suom. Seppä Wieland).[1]

Kun Sternin päätoimittaja Peter Koch oli kehottanut Heidemannia unohtamaan natsien ihannoimisen., Heidemann ohitti Kochin ja otti sen sijaan yhteyttä Sternin omistajayhtiö Gruner & Jahrin kolmeen johtajaan. Heidemann otti tapaamiseen mukaansa Walden. Yhtiön toimitusjohtaja Manfred Fischer innostui Heidemannin tiedoista ja antoi luvan maksaa 85 000 Saksan markkaa päiväkirjan jokaisesta osasta. Lisäksi hän lupasi 200 000 markkaa Taisteluni-teoksen kolmannen osan käsikirjoituksesta ja 500 000 markkaa lopusta arkistosta. Heidemann tapasi Kujaun (eli kauppias ”Fischerin”) Stuttgartissa. Hän antoi Kujaulle 200 000 markkaa päiväkirjoista ja lahjana Göringin juhlaunivormun. Kujau lupasi päiväkirjat Heidemannille ja ryhtyi väärennystyöhön.[1]

Kujau väärensi kolme ensimmäistä päiväkirjaa kolmessa viikossa ja toimitti ne Heidemannille. Niihin sisältyi luetteloita tapaamisista, Hitlerin henkilökohtaisia muistiinpanoja sekä epäolennaisia ja arvottomia yksityiskohtia. Kansissa oli Kujaun liimaama Saksan kotkakuvioinen vahasinetti. Lisäksi mukana oli Rudolf Hessin viestiksi väitetty teksti, jonka mukaan päiväkirjat kuuluivat Hitlerille.[1] Kujau käytti päiväkirjojen väärentämisen lähteenä vuonna 1962 ilmestynyttä Hitlerin puheita ja julistuksia käsittelevää Max Domaruksen kirjaa Hitler: Reden und Proklamationen, 1932–1945.[2]

Seuraavan kahden vuoden ajan Heidemann lensi Stuttgartiin aina, kun Kujau ilmoitti, Itä-Saksasta oli saapunut ”uusi lähetys”. Hän maksoi Kujaulle vain 50 000 Saksan markkaa osasta ja kavalsi itselleen loput 35 000 markkaa. Manfred Fischer sai ylennyksen uusiin tehtäviin, ja hänen seuraajansa Gerd Schulte-Hillen jatkoi Heidemannin valtuutusta ja määräsi yhtiön maksamaan Heidemannille 565 000 markkaa. Kun päiväkirjan osien hinta nousi 200 000 markkaan, järjesti Schulte-Hillen vielä 600 000 markkaa lisää. Viimeiset neljä päiväkirjaa Heidemann osti Kujaulta huhtikuussa 1983 yhteensä 300 000:lla Saksan markalla.[1]

Päiväkirjojen julkaiseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thomas Walde ryhtyi avustajansa Leo Peschin kanssa valmistelemaan Kujaun toimittaman materiaalin julkaisemista kirjana. Se oli määrä julkistaa Hitlerin valtaannousun 50-vuotispäivänä tammikuussa 1983. Päivä kuitenkin meni ohi. Stern aikoi julkaista tarinan ensimmäisen osan lehdessä 3. toukokuuta, mutta siirsi kuitenkin julkaisun tapahtuvaksi jo 24. huhtikuuta.[1]

Päiväkirjojen julkaisuoikeudet myytiin lehdille ympäri maailmaa. Huhtikuussa 1983 Stern pyysi Newsweekiltä ja The Timesilta oikeuksista 4,25 miljoonaa dollaria. The Times tarjosi 3,25 miljoonaa dollaria Britannian oikeuksista, mutta Stern torjui tarjouksen. Newsweek tarjosi Yhdysvaltojen oikeuksista kolme miljoonaa dollaria. Newsweek osti oikeudet, mutta The Times vetäytyi neuvotteluista ja tarjosi myöhemmin huhtikuussa vain 1,2 miljoonaa dollaria.[1]

Stern, Paris Match, Newsweek ja Sunday Times ehtivät julkaista tarinan ensimmäisen osan, ennen kuin tutkimukset osoittivat päiväkirjat väärennöksiksi.[1] Sternissä oli 42 sivua otteita päiväkirjoista ja kymmenen Hitlerin käsialaa esittelevää kuvaa. Kyseinen artikkeli oli ensimmäinen 28-osaisesta sarjasta, joka oli suunniteltu julkaistavaksi seuraavien puolentoista vuoden aikana. Sensaatiomaista aineistoa kerrottiin olevan 62 mustiin tekonahkakansiin sidottua muistikirjaa.[3]

Päiväkirjojen aitous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisenä Hitlerin päiväkirjojen aitoutta tutkivat Gruner & Jahrin miehet vuonna 1981. He totesivat kolme ensimmäistä päiväkirjaa ja niihin liittyvän materiaalin aidoiksi, vaikka eivät osanneet lukea vanhaa käsialaa. Myöhemmin kolme käsiala-asiantuntijaa totesi päiväkirjat aidoiksi.[1]

Stern päätti julkaista tarinan päiväkirjojen löytämisesta, ja tätä varten päiväkirjojen aitoutta tutkittiin tarkemmin helmikuussa 1983. Poliisin asiantuntija ilmoitti 28. maaliskuuta, että kuudessa näytteessä yhdeksästä oli paperinvalkaisuainetta, jota oli käytetty vasta toisen maailmansodan jälkeen. Heidemann ja Walde eivät kertoneet tiedosta Sternille.[1]

Kun tarinaa oli tarjottu The Timesille huhtikuussa 1983, lehden toinen päätoimittaja teetti Hugh Trevor-Roperilla selvityksen päiväkirjojen aitoudesta. Tutkimusten jälkeen Trevor-Roper totesi 58 muistikirjaa aidoiksi. Myöhemmin huhtikuussa hän epäili päiväkirjojen aitoutta ja otti yhteyttä Sunday Timesin päätoimittajaan Frank Gilesiin. Silti Sunday Times julkaisi tarinan ensimmäisen osan 24. huhtikuuta.[1]

Hampurissa pidetyssä lehdistötilaisuudessa natsimyönteinen englantilainen historiantutkija David Irving kysyi, oliko muste tutkittu kemiallisen iän määrittämiseksi. Sternin asiantuntijat alkoivat peräytyä lausunnoistaan.[4] Irving kertoi BBC:n televisiolähetyksessä 22. huhtikuuta päiväkirjojen olevan väärennöksiä.[1] Toiset epäilijät ihmettelivät, miten Hitler oli pystynyt salaamaan päiväkirjansa, joita kukaan sisäpiiriläisistä ei ollut koskaan maininnut. Lisäksi Hitler ei itse kirjoittanut mielellään vaan saneli kirjeensä sihteerille. Kirjoittaessaan Hitler oli yleensä käyttänyt lyijykynää. Tiedettiin myös, että Hitler oli tammikuusta 1943 kärsinyt ajoittaisesta vapinasta, ja siksi hänen kirjoituksensa oli ollut lukukelvotonta.[4]

Newsweekin hankkima grafologi tutki kaksi päiväkirjaa ja piti niitä kehnoina väärennöksinä. Saksalaistutkijat saivat selville, että muste, sidonnan liima ja paperi, tekonahkakannet ja punaiset nauhat, jotka riippuivat muutamien kirjojen kansissa vahasineteistä, olivat sodanjälkeisen ajan tuotteita.[4] Länsi-Saksan sisäministeriö ilmoitti arkistoihinsa vedoten 5. toukokuuta, että päiväkirjat ovat väärennettyjä ja ne on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen.[5] Liittovaltion arkiston työntekijä oli saanut selville, että päiväkirjat oli virheineen päivineen otettu vuonna 1962 ilmestyneestä Max Domaruksen kirjasta.[4]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päiväkirjojen osoittauduttua väärennöksi Stern peruutti tarinan loppujen osien julkaisun. Heidemann painostettiin kertomaan Kujaun yhteystiedot. Heidemann erotettiin, ja Kujau saatiin kiinni viikon päästä.[1] Väärennöksestä suuttuneet Sternin työntekijät järjestivät viikon mittaisen työnseisauksen. Lehden johdolta vaadittiin selvitystä, miten huijauksen salliminen oli ollut mahdollista. Lisäksi pelättiin lehden uskottavuuden vahingoittuneen.[4]

Oikeudenkäynti alkoi vuoden kuluttua. Kujauta syytettiin 1,5 miljoonan markan vastaanottamisesta ja Heidemannia 1,7–4,6 miljoonan markan varastamisesta. Kujau tuomittiin vankeuteen neljäksi ja puoleksi vuodeksi, Heidemann sai vankeutta neljä vuotta ja kahdeksen kuukautta. Yhteensä Gruner & Jahr menetti huijauksessa viisi miljoonaa markkaa ja Stern 19 miljoonaa markkaa.[1] Heidemann väitti maksaneensa Kujaulle 9,34 miljoonaa Saksan markkaa, kun taas Kujau väitti summan olleen 2,5 miljoonaa markkaa.[5]

Konrad Kujau

Kärsittyään tuomiostaan kaksi vuotta Kujau sairastui kurkunpään syöpään. Hän vapautui vuoden 1987 puolivälissä. Hän oli köyhä ja alkoi jälleen väärentää. Nyt vain avoimin paperein. Hänen kauppansa nimi oli Väärennösten galleria ja jokaisen ”Dalín”, ”Picasson” ja ”Rembrandtin” takana on leima: ”Väärennökseksi todistettu, tekijä Konrad Kujau”. Kujau huomasi olevansa niin tunnettu, että ihmiset ostivat hänen töitään leimasta huolimatta tai ehkä juuri sen takia.[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gordon, Stuart: Suuri huijausten kirja, s. 153–157. Euroword, 1996. ISBN 951-654-034-1.
  • Tuntematon totuus, Uutta valoa historian arvoituksiin, Hitlerin salaiset päiväkirjat s. 428–430, Valitut Palat 1992, ISBN 951-8933-45-6

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n Gordon
  2. Tuntematon totuus s. 428
  3. Tuntematon totuus s. 428–429
  4. a b c d e Tuntematon totuus s. 429
  5. a b Kronikka 1900-1999 Suomen ja maailman tapahtumat, s. 521. Hitlerin päiväkirjat paljastuvat väärennökseksi. Weilin+Göös. ISBN 951-35-6529-7.
  6. Tuntematon totuus s. 430