Filmi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kehittämätön Aristan mustavalkokinofilmi, ISO 125.

Filmi on valoherkkä kalvo, jota käytetään sekä valo- että elokuvauksessa. Filmi voi olla joko negatiivia, kuten kuvattaessa paperille vedostettavia kuvia tai positiivia kuten diakuvia kuvattaessa.

Sana filmi tarkoittaa myös yleisemmin mitä tahansa ohutta kalvoa. Puhekielessä se voi tarkoittaa myös valmista elokuvaa.

Filmin rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteinen mustavalkoinen valokuvausfilmi on hopeasuolojen (AgBr, AgCl) ja sideaineen muodostama emulsioksi kutsuttu valoherkkä kerros muovikalvon (triasetaattia) pinnalla. Muovikalvon toisella puolella on valopihasuojaksi kutsuttu kerros, jonka tehtävänä on estää valoa heijastumasta takaisin kalvon takapinnasta ja vääristämästä kuvaa. Värifilmissä on kolme vastaavaa valoherkkää kerrosta. Niistä jokainen on herkkä vain tietyn väriselle valolle, siniselle, vihreälle tai punaiselle. Yhdessä nämä kolme kerrosta muodostavat kaikki silmän havaitsemat värit.

Kuvan valottuminen filmille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valon kulkiessa kameran läpi filmin pinnalle se reagoi emulsion kanssa ja filmille muodostuu kuva, jonka myöhemmin saa näkyväksi kehittämällä. Teknisemmin ilmaistuna valokvantin (fotonin) osuessa hopeahalidikiteeseen se rikkoo jonkin hopea-atomin ja halogeenin välisen sidoksen. Näin valotus synnyttää filmiin latentin kuvan, joka ei sellaisenaan ole mitenkään havaittava.

Filmin kehittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filmiä kehitettäessä sitä pidetään kehiteliuoksessa, jossa aikaisemmin valon synnyttämä atomien välinen rikkinäinen sidos aiheuttaa kemiallisen reaktion, joka puolestaan hajottaa vieressä olevien atomien sidoksia. Näin kehitys muuttaa koko hopeahalidirakeen (kiteen) suolasta hopeametalliksi. Tämä näkyy filmissä mustana alueena. Täten filmistä tulee negatiivi, jossa kuvatun kohteen vaaleimmat kohdat näkyvät tummina ja päinvastoin. Filmin suuri valoherkkyys johtuu siis tästä kemiallisen reaktion aiheuttamasta rikkoutuneen sidoksen moninkertaistumisesta.

Kehityksen jälkeen filmi kiinnitetään kiinniteliuoksessa, johon valottumatta jäänyt hopeahalidi liukenee. Näin filmin valonherkkyys katoaa. Kiinnitetty ja hyvin huuhdeltu mustavalkofilmi säilyy ainakin sata vuotta normaalissa huoneilmassa. Värifilmissä väri syntyy orgaanisista väriaineista, joiden säilyvyys on suhteellisen heikko.

Negatiivista valmistetaan positiivisia kopioita samaan tapaan kuin negatiivikin on syntynyt. Paperi, jolle kopioit tehdään, on päällystetty samoilla hopeahalideilla, ja kun valon annetaan hetken kulkea negatiivin ja linssin läpi, se valottuu. Sen jälkeen kuva kehitetään ja kiinnitetään samaan tapaan kuin alkuperäinen negatiivikin. Vaaleat ja tummat kohdat vaihtuvat jälleen päinvastaisiksi kuin ne ovat negatiivisissa, jolloin ne tulevat yhdenmukaisiksi alkuperäisen kuvattavan kohteen vaaleiden ja tummien kohtien kanssa.

Filmin valoherkkyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valoherkkyys

Valoherkkyydellä tarkoitetaan sitä, kuinka paljon valoa tarvitaan kuvan muodostumiseen filmille. Valoherkkyyttä ilmaistaan ISO-arvolla, jossa suurempi luku tarkoittaa suurempaa herkkyyttä. Valoherkästä filmistä käytetään myös nimitystä nopea filmi ja vastaavasti vähemmän valoherkastä nimitystä hidas filmi. Valoherkkyys liittyy filmin rakenteeseen. Sitä voidaan lisätä suurentamalla hopeahalidirakeiden kokoa, jolloin fotonin aiheuttama mustuma kasvaa kehityksessä suuremmaksi. Suuret rakeet kuitenkin näkyvät kuvassa epätasaisuutena ja hyvään kuvanlaatuun pyrittäessä on käytettävä niin pieniä rakeita kuin mahdollista. Tämä tarkoittaa siis valolle vähemmän herkän filmin käyttämistä.

Erilaisia filmejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri kokoisia filmejä ja negatiivilevyjä on ollut käytössä lukuisia. Useimmiten käytetään ns. kinokoon filmejä, joilla kovakoko on 36 x 24 mm. Kinokoon lisäksi ovat edelleen käytössä myös suurempikokoiset rullafilmi ja laakafilmi. Myös kirjapainoissa käytettävä rasterifilmi, arkistojen mikrofilmit ja röntgenkuvauksessa käytettävät röntgenfilmit toimivat samalla periaatteella kuin tavallinen valokuvafilmi. Katso myös valokuvafilmiformaatit.

Ennen muovipohjaisten materiaalien käyttöä negatiivin pohjana käytettiin pääasiassa lasilevyjä, joille valoherkkä emulsio siveltiin. Valokuvaajan oli mahdollista valmistaa omat negatiivinsa ja kierrättää niitä pesemällä aikaisemmin otettu valokuva pois.

Varsinkin elokuvafilmin pohjana käytettiin aina 1950-luvulle saakka erittäin tulenarkaa selluloidia.[1][2]

Tunnettuja filminvalmistajia ovat Kodak, Fujifilm, Agfa, Ilford, Ferrania ja Konica. Digitaalikameroiden esiinmarssi on vähentänyt filmivalmistajien määrää.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laalo, Kalevi: Nappikaupasta muoviaikaan, 70 vuotta suomalaista muoviteollisuutta, s. 20. Hämeenlinna: , 1990. ISBN 951-9271-23-6.
  2. Erkki Karvonen, Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus TYT: Luento 5: 5.7. Lisälukemisto: Välähdys elokuvan historiaa Internetix Portaali, Otavan opisto. Viitattu 3.10.2012.