Discoveryn etelänaparetkikunta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Discovery-laiva

Discoveryn etelänaparetkikunta oli englantilaisten ensimmäinen suuri naparetki Etelämantereelle 1901–1904. Retken tarkoituksena oli tehdä erilaisia tieteellisiä tutkimuksia. Tutkimusretkeä johti Britannian laivaston kapteeni Robert Falcon Scott. Retkellä oli mukana myös myöhemmin kuuluisaksi tullut Ernst Shackleton. Matkan aikana tehtiin ensimmäiset pitkät rekiretket eteläisellä napamantereella ja lauttajäällä. Scott, Wilson ja Shackleton kävivät 82. leveysasteen eteläpuolella ja kulkivat yli 1 500 kilometriä muun muassa jäässä olevien railojen, veto­koirien sairastumisen, lumi­sokeuden ja keri­pukin vaivatessa.

Naparetkeilijät hankkivat tietoja Etelämantereen eläimistä, maantieteestä, geologiasta, säästä ja magnetismista. Retkellä löydettiin McMurdon kuivat laaksot. Matkaa kutsutaan yleensä Discoveryn retkeksi retkikunnan laivan mukaan. Discoveryn retkeä pidettiin Englannissa laajalti onnistuneena, ja se nosti Scottin kansallissankariksi. Tästä huolimatta jotkut tutkijat arvostelivat retkillä saatuja tieteellisiä tuloksia epätarkoiksi.

Saapuminen talvehtimisasemaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunta rantautui Etelämantereella saavuttuaan Carsten Borchgrevinkin jättämän mökin luokse.[1] Sen jälkeen Discovery jatkoi matkaansa Rossinsaaren itäkärjen Cape Crozieriin, missä osa miehistä nousi maihin.[2] Discovery seurasi itään päin purjehtiessaan Rossin lauttajään reunaa ja luotaajat huomasivat meren madaltuvan. Sitten näkyi juuri löydetty kuningas Edward VII:n maa 150 läntisen pituusasteen tienoilla.[2]

Scott ja Shackleton nousivat 4. helmikuuta ilmapallolla 180 m korkeuteen ja näkivät sieltä vain loputtoman Rossin jäälautan lakeuden. Wilson ajatteli ilmapallolentoa sulaksi hulluudeksi.[3] Ilmapallo alkoi vuotaa, eikä sitä käytetty enää.[1] Wilson ja Charles Royds kiipesivät Rossin lauttajäälle. Seuraavaksi Discovery purjehti takaisin länteen ja saapui McMurdon salmeen. Alus rantautui Rossinsaaren etelärannalle Kap Armitageen muutaman kilometrin päähän Mount Erebuksesta.[4] Rossinsaarelle rakennettiin talvehtimismökki Hut Point helmi-maaliskuussa.[5]

Ensimmäiset retket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shackleton, Wilson ja Ferrar tekivät ensimmäisen, kolmipäiväisen rekiretken läheiselle White Islandille. Lyhyt retki oli huomattavasti vaikeampi kuin retkikunta oletti. Menomatka vei suunnitellun puolentoista päivän sijasta kaksi päivää, kun silmä­määräinen etäisyys­arvio oli väärä. Miehet päättivät vetää itse rekensä, mutta he uupuivat jo menomatkalla. White Island lähelle nousi lumimyrsky, ja miesten kasvoille ja jalkoihin tuli paleltumia. Uupumuksen takia miehet eivät meinanneet jaksaa laittaa ruokaa ja pystyttää telttaa. Ensimmäisellä lyhyellä rekiretkellä kävi jo ilmi, miten vähän retkikunnalla oli tietoa Antarktiksen kylmistä oloista.[1]

Seuraava rekiretki oli suurempi ja pidempi. Matkaan lähti neljä koirien vetämää rekeä, neljä upseeria ja kahdeksan laivan miehistön jäsentä. Scott joutui jäämään retken johdosta pois, kun oli hiihtäessään loukannut polvensa. Rekien olivat hitaita, tappelivat keskenään, paleltuivat ja niiden jalat upposivat helposti pehmeään lumeen. Ryhmä etenikin hitaasti, ja toisena päivänä se matkasi vain noin yhdeksän kilometriä. Neljäntenä päivänä koirat olivat jo täysin uupuneita ja joukko jaettiin kahtia. Roydsin kolmimiehinen ryhmä jatkoi eteenpäin ja Barnen ryhmä palasi takaisin laivalle. Pian Roydsinkin ryhmä päätti palata laivalle. Se pääsi takaisin neljässä päivässä, mutta Barnen ryhmälle kävi huonommin. He joutuivat lumimyrskyyn hieman yli kuuden kilometrin päässä laivasta Castle Rock -kukkulan laella. Miehet pystyttivät teltan mutta eivät saaneet keitintä toimimaan ja alkoivat siksi saada paleltumia. Kokeneet naparetkeilijät olisivat epämukavuudesta huolimatta pysyneet paikoillaan myrskyn ajan. Kokemattomina naparetkeilijöinä miehet päättivät lähteä lumimyrskyssä liikkeelle kohti Hut Pointia. Näkyvyys oli olematon, ja yhtäkkiä Evans liukui jäistä rinnettä alas. Kaksi muuta liukui pelastamaan Evansia. Miehet pysähtyivät pehmeän lumen ansiosta juuri mereen vievän jyrkänteen päälle, mutta yksi koirista putosi mereen. Viiden muun miehen joukosta putosi yksi merimies, George Vince mereen, kun ei saanut otetta liukkaasta jäästä.[1] Vincen ruumista ei koskaan löydetty, mutta maihin hänelle pystytettiin risti.[6] Tämän jälkeen neljä jäljelle jäänyttä miestä löysi lopulta tien laivalle. Laivalta lähetettiin etsintäpartio pelastamaan kolme ensiksi jyrkänteen reunalla käynyttä miestä, jotka nyt vaeltelivat kukkulan huipulla.[1]

Ennen talvea lähti vielä yksi retki kohti etelää perustamaan varastoja tulevaa kevään retkeä varten. Ryhmään kuuluivat Scott, Armitage, Wilson, Ferrar, kahdeksan muuta miestä, 9 koiraa ja kolme rekeä. Koirat kieltäytyivät tälläkin kertaa yhteistyöstä. Väsyneet miehet leiriytyivät, ja telttaan kertyi kosteutta, minkä vuoksi vaatteet jäätyivät. Kahden päivän päästä Scott keskeytti retken ja kääntyi takaisin. Aurinko laski 23. huhtikuuta eikä noussut neljään kuukauteen.[1] Talvella oli tieteellistä tutkimusta ja muuta toimintaa. Shackleton esimerkiksi toimitti South Polar Times -lehteä ja jäällä pelattiin jalkapalloa.

Talven mentyä ohi 2. syyskuuta lähdettiin myös perustamaan varastoja etelään, mutta lumimyrskyt ja pakkanen pysäyttivät etenemisen. Lumimyrsky esti myös reen purkamisen. Kylmän metallin koskettaminen paljain käsin saattoi tartuttaa nahan siihen. Retkellä keskusteltiin siitä, pitäisikö miesten nukkua lämmön vuoksi samassa vai eri makuupussissa. Samassa pussissa miehet häiritsivät tosiaan liikkumalla, joka oli jalkakouristusten takia pakollista. Vaatteisin ja muihin varusteisin imeytyvä kosteus oli paha ongelma, mitä lumimyrskyn tuoma lumi pahensi. Scott, Barne ja Shackleton tekivät 17. syyskuuta etelään myös lumimyrskyn takia keskeytyneen tiedusteluretken, jonka takia palasivat pian Hut Pointiin paleltuneina.[1] Näin Scottin miehet saivat jo varhaisilla rekiretkillään kylmiä, kovia opetuksia siitä, millainen ympäristö Etelämanner on.[7]

Rossinsaaren itäkärjessä käytiin lokakuussa 1902 kaksi kertaa katsomassa pingviiniyhdyskuntaa. Tällä retkellä ilmeni keripukin oireita. Armitage syytti myöhemmin Scottia siitä, että eläinrakas Scott ei sallinut miesten ampua eläimiä, joista olisi saatu tuoretta vitamiinipitoista lihaa.[8] Vitamiineja ei tähän aikaan vielä tunnettu, tuoreravinnon merkitys terveydelle kylläkin.[9]

Kohti etelää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Discoveryn retken tukikohta Hut Point kartalla.

Lähtö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert Falcon Scott, Ernst Shackleton ja retkikunnan nuorempi lääkäri ja eläintieteilijä Edward Wilson lähtivät 2. marraskuuta 1902 koirineen kohti etelää ja kulkivat Rossin jäätikön epätasaisella ja halkeamia täynnä olevalla pinnalla.[10] Ryhmän tavoite oli edetä mahdollisimman kauas etelään, jopa etelänavalle. Alussa mukana oli apumiehiä, jotka auttoivat tavaroiden kuljetuksessa.[7] Miehet eivät hallinneet koirien ajoa hyvin, ja kulku oli hidasta.[11] Kun mukana olleet apumiehet jäivät matkasta pois 15. marraskuuta, Scott eteni siten että kuljetti reellä puolet mukana olevista tavaroista jonkun matkaa eteenpäin ja palasi hakemaan jäljelle jäänyttä puolikasta. Tämä hidasti kulkua entisestään.[12]

Koirien sairastuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet varusterekiä vetävät koirat sairastuivat, heikkenivät, ja ne päästettiin kulkemaan vapaana miesten vetäessä itse rekiään.[13] Koiria oli ammuttava ja syötettävä jäljelle jääneille vetokoirille. Sairastuneet koirat olivat rasitteena, ja miehet pitivät suksia huonona liikkumistapana. Lopulta miehet vetivät itse rekiä ja koirat juoksivat perässä.[7] Perimmäinen syy koirien sairastumiseen oli niille syötetty matkalla pilaantunut kuivattu kala.[1] Wilson joutui ampumaan heikoimmat koirat muiden koirien ravinnoksi. Yhdessä vaihessa Wilson veti rekeä lumisokeana.[7] Reitti kulki lauttajäällä melko lähellä vuoria.[14]

Eteläisin piste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehillä oli nälkä, eikä matkalla ollut kyllin ruokatarpeita pitkää retkeä varten. Shackletonia vaivasi alkava keripukki, eikä mukana ollut vitamiinipitoista hylkeenlihaa.[10] Lopulta ruokavarat loppuivat, ja retkikunta kääntyi takaisin. Eteläisin 30. joulukuuta 1902 saavutettu piste oli leveysasteella 82°17' Nimrodin jäätikön alla lähellä Mount Markhamia.[14][10] Silloin oltiin 608 km päässä laivasta.[11] Paluumatkalla sairastuneen Shackletonin tila huononi, ja hän kulki hitaasti ilman rekeäkin, hidasti toisia ja jossain vaiheessa häntä jouduttiin vetämään kelkassa.[15] Loputkin koirat kuolivat. Shackleton sylki verta, ja Scott ja Shackleton riitelivät retkellä alinomaa. Wilson toimi sovinnon tekijänä, kun luonteeltaan ja ajatuksiltaan erilaiset kauppalaivaston ja sotalaivaston mies haukkuivat toisiaan.[13] Hut Pointiin retkikunta palasi helmikuussa vuonna 1903. Morning-laivan saavuttua sairastunut Shackleton palasi Englantiin. Yhteensä 1 530 kilometrin pituinen matka oli kestänyt 93 päivää, ja keskivauhti sillä oli ollut noin 16 km päivässä.

Retki länteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Scott lähti toisena etelän kesänä 26. lokakuuta 1903 vaaralliselle rekiretkelle kohti länttä miesten vetäessä rekiä. Matkassa olivat Scottin lisäksi William Lashly ja Edgar Evans. Tavoitteena oli tutkia Victoriamaata ja käydä magneettisella etelänavalla asti. Miehet kulkivat nimeämänsä Ferrarin jäätikön kautta nousten. Ferrarin jäätikkö on mantereella McMurdon salmen toisella puolella Rossinsaarta vastapäätä.[14] Lumimyrsky pysäytti matkanteon kesken jäätiköllä nousua. Retkeläiset nousivat Etelämantereen napaylängölle 21. marraskuuta. Sen jälkeen kuljettiin pitkin piirteetöntä ylätasankoa, jossa käännyttiin takaisin 31. marraskuuta. Miehet eivät päässeet magneettiselle etelänavalle asti. Pituusaste 146°33' oli etäisin, missä käytiin.[14][15] Suunnistustaulujen kadottua paluu oli vaikea, mutta tapahtui oikeaan suuntaan. Jäätikköä alas laskeuduttaessa miehet etenivät vain mailin verran päivää kohden. Ruokatavarat kävivät vähiin. Scott ja Evans putosivat railoon, mutta selvisivät turvaköysien ansiosta hengissä. Pian sen jälkeen Scottin ryhmä löysi McMurdon jäättömät, kuivat laaksot. Miehet kulkivat retkellä noin 22 km päivävauhtia, nopeammin kuin aiemmalla retkellä etelään koirien kanssa. Tämä vaikutti Scottin suhtautumiseen koirien käyttöön vetoeläiminä. Retki ulottui 460 km päähän laivasta. Paluu tapahtui joulukuussa 1903.

Muita retkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samaan aikaan kun Scott ja Shackleton olivat matkalla kohti etelää, asemalta tehtiin pari muuta retkeä ympäristöön. Armitage ja Skelton nousivat Ferrarin jäätikköä pitkin 2 700 m korkealle napatasangolle.[10] Toisena vuonna retkikunta teki pari tieteellistä retkeä lähiseuduille. Pingviinejä käytiin katsomassa Rossinsaaren itäkärjessä syys-lokakuussa 1903. Scottin retkikunta löysi Discoveryn retkellä fossiileja, jotka kielivät Etelämantereelle olleen muinoin lämpimämpi. Yhteensä Discoveryn retkellä tehtiin 17 rekimatkaa.[16] Discoveryn retkellä huomattiin Rossin lauttajään liukuvan hitaasti mereen, Minna Bluff -nimisen maaselänteen lähellä sijainnut varastopaikka Depot A liikkui kuukaudessa 533 m.[15] Discoveryn irtautuminen jäistä oli vaikeaa, jäätä yritettiin sahata ja räjäytellä auki. Osa tarvikkeista ehdittiin siirtää avustuslaiva Terra Novaan.[17]

Scott, koirareet ja sukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Scott suunnitteli rekimatkoja ja tunsi rekien historian naparetkillä. Scott tiesi englantilaisten ottaneen aikoinaan naparetkillään reet käyttöön, mutta myös taidon jo kadonneen. Scottin miehet eivät oppineet Discoveryn retkellä käyttämään suksia, kun käyttivät vain yhtä sauvaa.[18] Kesällä 1899 oli Berliinissä pidetty maantieteellinen kokous, jossa olivat mukana muun muassa Scott ja Grönlannin poikki hiihtänyt ja Jäämerellä koirien kanssa liikkunut aikansa kuuluisin naparetkeilijä Fridtjof Nansen.[19] Scott mainitsi kokouksessa, että koiria oli palannut elävänä takaisin vain Pearyn vuoden 1895 retkeltä Pohjois-Grönlannin halki.[20] Silloinkin paluu oli ollut kilpaa kuoleman kanssa ja palatessa oli jäljellä enää vain yksi koira, muut oli ammuttu muiden koirien ruoaksi.[21] Eläinrakas Scott sääli koiria ja piti niiden hyväksikäyttöä naparetkillä julmana.[8][20] Nansen oli sekä ihmisvoimin rekiä vetäneenä että koiria apuna käyttäneenä sitä mieltä, että koirien käyttö helpotti naparetkeilijän liikkumista. Nansenin mielestä koirien teurastaminen muille koirille ravinnoksi oli julmaa, mutta niin oli myös se, että miehet uupuivat vetäessään tarvikkeita ilman koirien apua.[20] Scott ja Nansen ystävystyivät tavatessaan ja kumpikin arvosti toistaan. Niinpä Scott otti Nansenin neuvosta Arkangelista hankitut koirat mukaan retkelleen. Nansenin mukaan grönlantilaiset koirat olisivat olleet parempia.[22] Scottin kokemukset Discoveryn retkellä todistivat, ettei koirat pärjäisi antarktisissa oloissa.[23][24]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Andersson, J. G.: Etelänavan sankareita. Suom. Hieta, Irja. Helsinki: Tammi, 1948.
  • Huntford, Roland: The Last Place on Earth. London: Pan Books, 1985. ISBN 0-330-28816-4.
  • Imbert, Betrand: Discoveries: North Pole, South Pole. Thames & Hudson Ltd, 1992.
  • Lainema, Matti & Nurminen, Juha: Ultima Thule. Helsinki: WSOY, John Nurmisen säätiö, 2001.
  • Maailmanhistorian suuret löytöretket. Suom. Aatola, Anja. Helsinki: Valitut palat, 1980. ISBN 951-9078-76-2.
  • Preston, Diana: A First Rate Tragedy. London: Constable, 1999. ISBN 0-09-479530-4.
  • Salovaara, Hannes: Naparetkeilijöitä. Helsinki: Otava, 1929.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Robert Falcon Scott 1868-1912
  2. a b Andersson, s. 81.
  3. Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 300.
  4. Andersson, s. 86.
  5. 1901-1904 Captain Scott's Discovery expedition
  6. Preston, s. 48.
  7. a b c d Robert Falcon Scott (1868-1912) page 1 The Discovery Expedition 1901 - 1904
  8. a b Preston, s. 59.
  9. Preston, s. 219
  10. a b c d Andersson, s. 84–85.
  11. a b Salovaara, s. 69, 96–97
  12. Andersson, s. 83.
  13. a b Caroline Alexander: Endurance. Otava 1999, ISBN 978-951-116156-1, Luku Sankarillinen aikakausi, s. 6.
  14. a b c d Huntford, s. 155.
  15. a b c Andersson, s. 85.
  16. Salovaara, s. 96-97.
  17. Andersson, s. 106.
  18. Andersson, s. 82–83.
  19. Ultima Thule, s. 270.
  20. a b c Imbert, s. 80–81.
  21. Ultima Thule, s. 282.
  22. Robert Falcon Scott 1868-1912
  23. Huntford, s. 138–139.
  24. Jones, Max: The Last Great Quest OUP, Oxford 2003. ISBN 0-19 280483-9, s. 71, 83.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja englanniksi verkossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]