Chartalismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Chartalismi on taloustieteen teoria joka kuvailee fiat-rahajärjestelmän toimintaa.[1] Sen nimi juontuu latinankielisestä sanasta charta joka tarkoittaa lippua tai polettia. Teorian nykyaikainen versio tunnetaan englanninkielisellä nimellä Modern Monetary Theory (MMT).

MMT:n pyrkimyksenä on kuvailla ja analysoida moderneja talouksia joissa kansallinen raha on fiat-valuutta, jonka on perustanut ja jonka julkaisuoikeus on valtiolla. MMT:n mukaan omaa fiat-valuuttaa käyttävä valtio julkaisee rahaa liikkeelle omien budjettimenojensa kautta ja kysyntä rahalle luodaan tekemällä kansalaisista verovelvollisia ja vaatimalla hallituksen julkaisemaa valuuttaa verojen maksuksi.[2][3]

Teorian esitti ensimmäisenä saksalainen tilastotieteilijä ja ekonomisti G.F. Knapp vuonna 1895. Sitä kehitti brittiläinen ekonomisti ja diplomaatti Alfred Mitchell-Innes 1913. John Maynard Keynes viittasi chartalismiin teoksensa Treatise on Money alkusivuilla (1930).[4] Abba Lerner puhui avoimesti rahasta valtion luomuksena ja sillä monia nykyisiä kannattajia.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Knapp käytti ensimmäisenä termiä "chartalismi" kirjassaan The State Theory of Money, joka julkaistiin saksassa 1895 ja käännettiin englanniksi 1924. Knapin mielestä raha oli valtion lainsäädännön aikaansaama eikä arvometalleihin perustuva hyödykeraha. Knapin aikana oli käytössä ns. kultakanta eli kiinteä vaihtokurssi kultaan. Knapp esitti teoriansa vastakohtana metallismille joka oli oppi että rahan arvo pohjautuu sen vaihdettavuuteen arvometalleihin.

Alfred Mitchell-Innes esitti että kaikki raha on luonteeltaan velkaa, ja että hallituksen julkaisema raha on valtion velkaa joka kerätään takaisin verottamalla:[5]

»Verotettaessa jokainen verovelvollinen tulee vastuulliseksi omalta pieneltä osaltaan sen velan kuolettamisesta johon valtio on joutunut julkaistessaan rahaa, oli se sitten kolikkoja, seteleitä, velkapapereita tai miksi hyvänsä sitä sitten kutsutaankaan. Hänen täytyy hankkia oma osuutensa valtion seteleistä tai velkapapereista ja toimittaa ne verottajalle vapautuakseen velvollisuuksistaan.»
(A. Mitchell-Innes)

Vertikaaliset siirrot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

MMT nimeää kaikki julkissektorin ja ei-julkissektorin väliset rahaliikkeet vertikaalisiksi siirroiksi. Julkinen sektori sisältää valtiovarainministeriön ja keskuspankin, kun taas ei-julkissektoriin kuuluvat yksityishenkilöt, yritykset (myös pankit) ja ulkomaansektori.[6]

Millä hyvänsä aikavälillä tarkasteltuna hallituksen budjetti voi olla joko alijäämäinen tai ylijäämäinen. Alijäämä tarkoittaa että valtion menot ovat suuremmat kuin sen tulot ja ylijäämä taas tarkoittaa että valtio verottaa kansalaisiltaan enemmän rahaa pois kuin se antaa heille budjettimenoissaan. MMT:n mukaan valtion budjettialijäämä eli siis se rahamäärä jolla valtion menot ylittävät valtion tulot, kertyy pakostakin varallisuutena ei-julkissektorin taseisiin.

Siksi budjettivajeet lisäävät yksityissektorin nettorahoitusvaroja, kun taas budjettiylijäämät poistavat niitä. Yhteys voidaan esittää kaavalla (G-T) = (S-I) – NX, jossa G on valtion menot, T on valtion verotus, S on säästäminen, I on investoinnit ja NX on nettovienti.

MMT:n johtopäätös on että ei-julkissektorin nettosäästäminen on mahdollista vain jos julkissektori on budjettivajeessa.

Horisontaaliset siirrot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

MMT kutsuu kaikkia yksityissektorin sisäisiä rahanliikkeitä horisontaalisiksi siirroiksi. Pankkijärjestelmä kuuluu yksityissektoriin, ja on kirjanpidollinen fakta että pankkilainat luovat aina saman määrän pankkitalletuksia kuin velkaakin. Yksityissektorin nettomääräinen rahoitusvarallisuus ei siis lainanannosta ja takaisinmaksusta muutu toisin kuin vertikaalisissa siirroissa.

Pankkien liiketoiminta voidaan kuvata rahan vipuamiseksi. Valtio julkaisee rahapohjan (monetary base, high-powered money, M0) omissa transaktioissaan yksityissektorin kanssa, joka koostuu kolikoista, seteleistä ja pankkijärjestelmän reserveistä. Pankkilaina on pankin lupaus maksaa tätä M0 rahaa asiakkaalle. Niinpä pankkilainan seurauksena syntyvä pankkitalletus on vain kirjanpitomerkintä pankin velasta asiakkaalle. Kun asiakas haluaa käyttää tilivarojaan johonkin, esimerkiksi nostaa rahaa automaatista tai maksaa maksun toiseen pankkiin, pankki käyttää tarkoitukseen reservejään jotka kuuluvat M0:aan.

Talouden sektorianalyysi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Makrotaloudellisia suhteita havainnollistamaan ja talouden rakenteellista analysoimista varten on kehitetty sektorianalyysi,[7] joka pohjautuu siihen tosiasiaan että rahajärjestelmä on suljettu systeemi jossa jokainen rahavirta sekä alkaa jostakin että päätyy johonkin. Analyysissa talous jaetaan sektoreihin, yksinkertainen perusjako on julkinen-, yksityinen ja ulkomaansektori, usein jaetaan myös yksityinen sektori vielä yrityksiin ja kotitalouksiin. Kunkin sektorin yli- tai alijäämä näkyy muiden sektoreiden yhtä suurena mutta vastakkaismerkkisenä yli- tai alijäämänä, kun sektorit lasketaan yhteen. Esimerkiksi jos kotitalouden kuluttavat enemmän rahaa kuin ne tienaavat (velkaantumalla), muiden sektoreiden yhteenlaskettu tase on saman verran ylijäämäinen koska rahajärjestelmä on suljettu systeemi eikä rahalla ole muuta paikkaa mihin mennä. Vastaavasti valtion budettialijäämät näkyvät muiden sektoreiden yhteenlasketun balanssin ylijäämänä. Englannin talouden sektorianalyysi 1987 - 2012: [1]. Kuvassa julkisen talouden yli- tai alijäämä on aina yhtä suuri kuin kotimaan- ja ulkomaansektoreiden yhteenlaskettu balanssi jokaisella vuosineljänneksellä.

Suhdannevaihtelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teorian mukaan suhdannevaihtelut aiheutuvat vaihtelusta kansantalouden kokonaiskysynnässä, joka puolestaan aiheutuu yksityissektorin vaihtelevista haluista säästää tai epäsäästää (dis-save) rahoitusvarallisuutta.

Koska yksityissektorin sisäinen rahanluonti luo yhtä aikaa yhtä suuren määrän varallisuutta kuin velkaakin ei yksityisen sektorin nettorahoitusvarallisuus yksityisestä velanluonnista kasva. Yksityisen sektorin nettorahoitusvarallisuus voi kasvaa vain jos julkinen sektori on budjettivajeessa. Vuotuiset budjettivajeet kasautuvat julkiseksi velaksi joka on samalla kaikkien muiden sektoreiden yhteinen nettorahoitusvarallisuus.

Jos yksityinen sektori haluaa säästää lisää nettorahoitusvarallisuutta se vähentää kulutustaan joka puolestaan vähentää tuloja talouden muille sektoreille. Tyypillistä on myös talouden ajautuminen taantumaan tai lamaan kysynnän vähenemisen seurauksena. Julkinen sektori reagoi tapahtumaan lähinnä ns. automaattisten vakauttajien kautta: verotulot laskevat ja menot nousevat työttömyysturva ym. menojen kasvaessa jolloin syntyy budjettivaje joka lopulta pysäyttää talouden supistumisen.

Jos poliitikot yrittävät leikata budjettivajetta kun yksityinen sektori vielä kokonaisuudessaan säästää eikä valuutan devalvointi ole mahdollista (toisi ulkomaansektorin ylijäämäiseksi), yksityissektori ei kuitenkaan rupea kuluttamaan enemmän valtion säästötoimien seurauksena vaan on todennäköisempää että yksityissektorin tulojen supistuminen säikäyttää sen toimijat vain säästämään entistä enemmän. Näin talouteen voi syntyä negatiivinen kierre jossa yksityissektorin toimijat määrittelevät tarvitsemansa turvallisen nettorahoitusvarallisuuden tason uudelle siihen astista käytäntöä korkeammalle tasolle. Puhutaan muutoksista säästöhaluissa (saving desires).

Yksityissektorin nettorahoitusvarallisuuden säästöhalut voivat muuttua myös jos sen omistaman reaaliomaisuuden arvossa tapahtuu muutoksia, esimerkiksi jos kotitalouksien omistaman kiinteistöomaisuuden arvo vaihtelee. Myös ikärakenteissa tapahtuvat muutokset voivat vaikuttaa, esimerkiksi väestön ikääntyminen saattaa lisätä eläkesäästämistä.

Erilaiset rahajärjestelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rahatieteilijä L. Randall Wray:n mukaan rahajärjestelmä luotiin alun perin resurssien siirtämiseksi yksityissektorilta julkiselle sektorille. Kun muinaiset hallitsijat halusivat varustaa valtakuntaansa armeijan he säätivät veron alamaistensa maksettavaksi. Verojen maksuksi he hyväksyivät julkaisemansa rahan jota kansalaiset sitten halusivat kerätä päästäkseen eroon verovelvoitteistaan. Näin hallitsijat pystyivät maksamaan sotilailleen rahapalkkaa ja sotilaat saattoivat ostaa palkallaan tavaroita ja palveluita verovelvollisilta. MMT:n mukaan verot pyörittävät rahajärjestelmää (engl. tax drive money).

Vasta paljon myöhemmin luotiin kultakanta lainsäädännöllisillä toimenpiteillä. Siinä valtio sitoutui vaihtamaan laissa säädetyn määrän kultaa jokaista rahayksikköä kohti joka tuotiin valtiolle vaihdettavaksi. Käytännössä siis valuutalla oli kiinteä vaihtokurssi kultaan joka oli valtion ylläpitämä. Tämä järjestelmä vaikeutti valtioiden toimintaa koska valtioilla oli holveissaan vain rajallinen määrä kultaa ja piti huolehtia kultavarantojen riittävyydestä.

Kiinteä valuuttakurssi toimii periaatteessa samalla tavalla kuin kultakanta, mutta kullan tilalla on ulkomaalainen valuutta johon kotimainen valuutta on sidottu. Kiinteän valuuttakurssin järjestelmässä maan keskuspankki lupaa vaihtaa kotimaiset rahat ulkomaalaiseen tai ulkomaalaiset kotimaalaiseen tietyllä luvatulla vaihtosuhteella. Pitääkseen lupauksensa keskuspankki ostaa ja myy ulkomaanvaluttaa valuuttamarkkinoilla. Ulkomaanvaluutan ostot tallennetaan ulkomaanvaluuttavarantoihin, jotka sijaitsevat ulkomaan keskuspankissa. Kuten kultakanta, tämäkin järjestelmä rajoittaa valtioiden toimintaa koska pitää huolehtia ulkomaanvaluuttavarantojen riittävyydestä. Valuuttavarantojen loppuminen johtaa valuuttakriisiin.

MMT käyttää nimitystä suvereeni valuutta (engl. sovereign currency) järjestelmästä jossa valtiolla on oma rahansa jota se ei lupaa vaihtaa kysyttäessä mihinkään. MMT:n mukaan tämä antaa poliittisille päättäjille eniten talouspoliittista liikkumavapautta koska heidän ei tarvitse huolehtia kulta- tai ulkomaanvaluuttavarantojen riittävyydestä.

MMT ja euro[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Charles Goodhartin mukaan lähes kaikki valuutat maailmassa ovat maakohtaisia koska ne ovat sidoksissa niitä julkaisevan auktoriteetin valtaan ja oikeuteen kerätä veroja alamaisiltaan. Eurojärjestelmä on ensimmäinen suuren luokan kokeilu tätä "yksi maa, yksi valuutta" -sääntöä vastaan. Hänen mukaansa taloustieteilijöillä on kaksi erilaista näkemystä rahasta, joista toinen on chartalismin mukainen näkemys, jossa valtiolla on keskeinen rooli rahainstituution luojana, keskeisenä toimijana ja ylläpitäjänä, ja toinen on Mengerialainen näkemys jossa raha kehittyi yksityissektorilla. Eurojärjestelmän arkkitehdit kuuluivat Mengerialaiseen koulukuntaan.[8]

MMT:n mukaan euro ei ole suvereeni valuutta yhdellekkään sitä käyttävälle valtiolle koska ne eivät julkaise sitä. Euron julkaisuoikeudet ovat euroopan keskuspankilla. Euromaat ovat saattaneet itsensä samanlaiseen asemaan kuin kehitysmaat jotka ottavat käyttöönsä ulkomaisen valuutan. Niiden velanottokykyä voi verrata yhdysvaltain osavaltioihin joiden velka voi kasvaa vain 10-15 prosenttiin osavaltion bruttokansantuotteesta ennen kuin rahoitusmarkkinat alkavat vaatia korkopreemioita konkurssiuhan takia. Sen sijaan itsenäisten valtioiden suvereenissa valuutassaan julkaisemien velkojen korko ei määräydy markkinoilla vaan maan keskuspankin korkopolitiikan mukaan. Keskuspankki säätää lyhyet korot suoraan ja pidemmän aikavälin korot määräytyvät lyhyiden korkojen odotettuna pidemmän aikavälin keskiarvona.[9]

Poliittiset implikaatiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

MMT:n mukaan on väärin puhua rahan lainaamisesta silloin kun rahallisesti suvereeni valtio myy velkakirjojaan, koska maksuksi se hyväksyy vain omaa valuuttaansa joka on myös valtion velkaa, eikä kukaan voi lainata omia velkojaan.[10] Suvereeni hallitus velkaantuu julkaisemalla omia velvoitteitaan jotka ovat finanssivarallisuutta yksityissektorille. "Yksityinen velka on velkaa, mutta julkinen velka on yksityissektorin finanssivarallisuutta."[11]

Suvereenia valuuttaa julkaiseva valtio ei ole taloudellisesti rajoittunut kyvyssään käyttää rahaa; sillä on varaa ostaa mitä hyvänsä mikä on myynnissä valuutassa jota se julkaisee. Ainut rajoite on että liiallinen kulutus miltä hyvänsä talouden sektorilta (kotitaloudet, yritykset tai julkinen sektori) voi aikaansaada inflaatiopaineita jos talouden tuotannollinen kapasiteetti on käytetty loppuun. Esimerkiksi Yhdysvallat, Japani ja Englanti julkaisevat suvereenia valuuttaa ja ovat tällaisessa asemassa.

Tämän ymmärtäminen on johtanut taloustieteen valtavirrasta poikkeaviin näkemyksiin. Abba Lernerin kehittämä Funktionaalinen finanssi on keskeinen osa MMT:tä.[12] Tämän näkemyksen mukaan valtion finanssipolitiikan tulee ottaa keskeinen rooli makrotalouden tasapainottajana. Warren Mosler esitti periaatteen näin: "jokaista julkista menotasoa kohti on olemassa oikea määrä veroja jotka aikaansaavat kotimaisen täystyöllisyyden".[13] Abba Lerner puolestaan sanoi että "hallituksen tulee säätää menojensa määrää ja verotustaan niin että kokonaiskulutus kansantaloudessa ei ole sen enempää eikä vähempää kuin mikä on riittävästi ostamaan täystyöllisyyden tuottama määrä tuotantoa käyvin hinnoin."[14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. George Friedrich Knapp: The State Theory of Money, s. 32. Macmillan and Company, 1924. ISBN 978-1932512083.
  2. "Soft Currency Economics" Warren Mosler, January 1994
  3. "Chartalism and the tax-driven approach to money" by Pavlina R. Tcherneva, in A Handbook of Alternative Monetary Economics, edited by Philip Arestis & Malcolm C. Sawyer, Elgar Publishing (2007), ISBN 978-1-84376-915-6
  4. Keynes, John Maynard: A Treatise on Money, 1930, pp. 4, 6
  5. Mitchell-Innes, Alfred: The Credit Theory of Money. The Banking Law Journal, 1914, nro 31.
  6. "Deficit Spending 101 - Part 1 : Vertical Transactions" Bill Mitchell, 21 February 2009
  7. Lisää sektorianalyysistä
  8. http://cas.umkc.edu/econ/economics/faculty/wray/601wray/goodhart.pdf
  9. http://www.economonitor.com/lrwray/2011/11/10/is-this-the-end-of-the-faith-based-european-monetary-union/
  10. http://www.youtube.com/watch?v=4J0j5VwnD7I "Q:Why does government issue bonds? Randall Wray: Sovereign government really can't borrow, because what it is doing is accepting back its own IOUs. If you have given your IOU to your neighbour because you borrowed some sugar, could you borrow it back? No, you can't borrow back your own IOUs."
  11. http://www.levyinstitute.org/pubs/wp_603.pdf Does Excessive Sovereign Debt Really Hurt Growth? A Critique of This Time Is Different, by Reinhart and Rogoff by Yeva Nersisyan, L. Randall Wray, p. 15
  12. http://neweconomicperspectives.org/2012/01/mmp-blog-30-what-is-modern-money-theory.html
  13. http://www.mecpoc.org/2011/04/the-united-states-in-2026-according-to-mankiw/
  14. http://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=174849

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alfred Mitchell-Innes: What is Money?. The Banking Law Journal, 1913. Teoksen verkkoversio.
  • L. Randall Wray: Modern Money Theory: A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems. Palgrave Macmillan, 2012. ISBN 9780230368880. Teoksen verkkoversio.
  • L. Randall Wray: Understanding Modern Money: The Key to Full Employment And Price Stability. Edward Elgar Publishing, 1998. ISBN 9781845429416.
  • L. Randall Wray, Alfred Mitchell Innes: Credit and State Theories of Money: The Contributions of A. Mitchell Innes. Edward Elgar Publishing, 2004. ISBN 9781843765134. Teoksen verkkoversio.
  • Warren Mosler: Soft Currency Economics II. Amazon Digital Services, 2012.
  • Warren Mosler: The 7 Deadly Innocent Frauds of Economic Policy. Valance Co Inc, 2010. ISBN 9780692009598. Teoksen verkkoversio.
  • William Mitchell, Joan Muysken: Full Employment Abandoned: Shifting Sands and Policy Failures. Edward Elgar Publishing, 2008. ISBN 9781858985077. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]