Cercopithecus roloway

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Cercopithecus roloway
Cercopithecus roloway ranskalaisessa eläintarhassa.
Cercopithecus roloway ranskalaisessa eläintarhassa.
Uhanalaisuusluokitus

Äärimmäisen uhanalainen [1]

Äärimmäisen uhanalainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Kädelliset Primates
Heimo: Häntäapinat Cercopithecidae
Suku: Marakatit Cercopithecus
Laji: roloway
Kaksiosainen nimi

Cercopithecus roloway
Schreber, 1774

Levinneisyyskartta
Levinneisyyskartta
Katso myös

  Cercopithecus roloway Wikispeciesissä
  Cercopithecus roloway Commonsissa

Cercopithecus roloway on Länsi-Afrikassa Norsunluurannikolla ja Ghanassa tavattava marakatti. Laji on hävinnyt suurista osista aikaisempaa levinneisyysaluettaan ja nykyisin sitä tavataan vain muutamalla paikalla. Kannan koko on arviolta alle 2 000 yksilöä. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) on määritellyt sen äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi.

Taksonomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähikuvassa.
Eläintarhassa.

Cercopithecus roloway on monotyyppinen laji, eli sitä ei jaeta omiin alalajeihinsa.[2] Sen taksonomisesta asemasta on kiistelty. Kaikki tutkijat eivät ole määritelleet sitä omaksi lajikseen. Jotkin tutkijat käsittävät sen dianamarakatin (Cercopithecus diana) alalajiksi C. d. roloway.[1]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajilla on pitkät raajat ja pitkä häntä. Eläintarhan yksilöistä tehtyjen mittausten mukaan naaraiden ruumiin pituus oli keskimäärin 422 mm, hännän pituus 515 mm ja paino 2,3 kg. Naaraat ovat hieman uroksia pienempiä, mutta väritykseltään ne ovat samanvärisiä. Naama on musta. Sen ympärystä on valkoinen ja leualla on pitkä valkoinen parta. Päälaki on musta. Kurkku, rinta ja käsien sisäpuolet ovat valkoiset. Hartiat ovat harmaat ja selässä on mahonginruskea satulakuvio, joka levenee apinan perän yli. Säärellä kulkee hännänpohjasta alkava valkoinen raita, joka erottaa selkäpuolen harmaata ulkosäären ja alajalan mustasta. Myös kädet ja häntä ovat mustia. Poikasten väritys on täysikasvuisia vaaleampi.[2]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajin levinneisyysalue käsittää osia Norsunluurannikosta ja Ghanasta. Historiallinen levinneisyysalue ulottui Sassandrajoelta Norsunluurannikolla Goason ja Brong-Ahafon alueelle pohjoisessa, ja edelleen Ghanan Pra-joelle idässä. Nykyisin viimeiset lajin asuttamat metsät ovat Dassioko Sudin ja Port Gauthierin suojelualueet Norsunluurannikon keski- ja lounaisrannikolla, sekä Kwabren metsä Ghanan kaakkoisosassa. Joidenkin lähteiden mukaan lajia on tavattu aikanaan myös Togossa, josta sitä ei kuitenkaan ole sittemmissä tutkimuksissa löydetty.[1]

Lajin elinympäristö käsittää kosteita ainavihantia ja kesävihantia primaarimetsiä sekä alavien maiden sekundaarimetsiä ja suometsiä.[1]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajia on tutkittu luonnossa suhteellisen vähän.[1] Cercopithecus roloway on päiväeläin ja se elää puissa. Sitä esiintyy 15–20 yksilöä käsittävissä ryhmissä, joissa tyypillisesti on vain yksi sukukypsä uros. Toista urosta voidaan sietää lisääntymisajan ulkopuolella. Eri ryhmät puolustavat omaa kotialuettaan ääntelyin, jotka ihmiskorvaan voivat kantautua 1,5 kilometrin päähän. Väliaikaisesti ryhmät saattavat kulkea lyhytkuonomarakattien (Cercopithecus petaurista) sekä Cercopithecus lowei ja Colobus vellerosus -lajien yksilöiden mukana.[2]

Laji on kaikkiruokainen. Huomattava osa sen ravinnosta koostuu kypsistä hedelmistä ja selkärangattomista. Tärkeitä ravinnonlähteitä ovat myös siemenet, kukat ja tuoreet lehdet. Piptadeniastrum africanum on tärkeä ravinnonlähde kuivallakaudella ja sadekaudella. Pycnanthus angolensis -siemenet korostuvat merkitykseltään kuivallakaudella. Yhteensä lajin ravinnokseen käyttämiä kasvilajeja on alle 130. Monesti niitä ruokailee samoilla paikoilla Colobus vellerosus -lajin kanssa, ilmeisesti koska ne saavat liikkeelle syömiskelpoisia hyönteisiä.[2]

Lajin mahdollisia petoeläimiä ovat leopardi (Panthera pardus), simpanssi (Pan troglodytes) ja keisarijalokotka (Stephanoaetus coronatus).[2]

Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) on määritellyt Cercopithecus roloway -lajin äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Laji on kadonnut huomattavasta osasta alkuperäistä esiintymisaluettaan ja sen kanta käsittää todennäköisesti alle 2 000 yksilöä. Kannan uskotaan olevan edelleen laskussa.[1]

Lajin pääasiallisia uhkia ovat metsästys ja elinympäristön häviäminen. Suhteellisen suuri koko ja värikäs turkki tekevät siitä suositun metsästettävän lajin. Lajia on pyydetty pitkään ravinnoksi (ns. bushmeat), mutta tapa on harvinaistunut lajin harvetessa. Metsästyksellä on ollut suuri vaikutus Ghanassa, jossa laji on hävinnyt monilta muuten elinympäristönä kelpaavaltakin alueelta. Lajin asuttamia metsiä hävitetään metsähakkuin, raivaamalla viljelymaata ja kaatamalla puita puuhiilen tuotantoa varten. Erityisen nopeaa elinympäristöjen tuhoutuminen on ollut Norsunluurannikolla.[1]

Laji kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen I. Lajin suojelutoimina on pyritty toimimaan paikallisen yhteisön parissa lajin muutamalla jäljellä olevalla esiintymispaikalla Tanoélla Norsunluurannikolla ja Kwabressa Ghanassa.[1]

Vuonna 2018 arvioitiin, että tämä laji on maailman 25 uhanalaisimman apinalajin joukossa.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Koné, I., Oates, J.F., Dempsey, A., Gonedelé Bi, S., McGraw, S. & Wiafe, E.: Cercopithecus roloway IUCN Red List of Threatened Species. Version 2020.3. 2019. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 27.12.2020. (englanniksi)
  2. a b c d e Kingdon, J., Happold, D., Hoffmann, M., Butynski, T., Happold, M. & Kalina, J.: Mammals of Africa. Volume II: Primates, s. 312–314. Bloomsbury Publishing, 2013. ISBN 978-1-4081-8991-7. (englanniksi)
  3. Schwitzer, C., Mittermeier, R.A., Rylands, A.B., Chiozza, F., Williamson, E.A., Macfie, E.J., Wallis, J. and Cotton, A. (toim.).: Primates in Peril The World's 25 Most Endagered Primates. 2017. IUCN SSC Primate Specialist Group (PSG), International Primatological Society (IPS), Conservation International (CI), and Bristol Zoological Society, Arlington, VA.. Viitattu 13.12.2023.