Attila

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee hunnien kuningasta. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Rekonstruktio Attilasta sotaratsullaan

Attila (n. 406453) oli viimeinen ja voimakkain Euroopan hunnien johtajista. Attilasta tuli yhdessä veljensä Bledan kanssa hunnien hallitsija vuonna 434. Bleda kuoli vuonna 445 – ilmeisesti veljensä murhauttamana. Attila oli siitä lähtien hunnien yksinvaltias aina kuolemaansa saakka.[1]

Attila hallitsi silloisen Euroopan suurinta valtakuntaa, joka ulottui Keski-Euroopasta Mustallemerelle ja Tonavalta Baltiaan. Attila oli sekä Itä- että Länsi-Rooman imperiumien vaikein vihollinen: hän valloitti Balkanin niemimaan kahdesti ja piiritti toisella kerralla Konstantinopolia. Hän marssi Ranskan läpi aina Orleansiin asti. Hänet voitti kuitenkin lopulta yhdistynyt länsigoottien ja roomalaisten armeija Katalaunien kenttien taistelussa.

Vaikka Attilan valtakunta kuolikin hänen mukanaan, hänestä on tullut legendaarinen hahmo Euroopan historiassa. Suurimmassa osassa Länsi-Eurooppaa häntä on pidetty julmuuden ja ahneuden perikuvana. Attila esiintyy merkittävässä roolissa kolmessa saagassa sekä Nibelungein laulussa.[2]

Attilasta kertovat lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Attilasta on vain muutamia lähteitä: Jordanes, Priscus ja muutamia kristillisiä kronikoitsijoita. Hunnien omia lähteitä ei ole, koska hunnit eivät kirjoittaneet.[3]

Attilan persoona ja maine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mór Thanin maalaus Attilan hovista

Attila oli lyhytkasvuinen, mutta erittäin voimakas. Komean seurueen keskellä oli hän sekä pukeutumiseltaan että elintavoiltaan varsin yksinkertainen; hänen vieraansa söivät kulta- ja hopea-astioista kalliita ruokia, mutta hän itse aina vain puuastioista. Aterioillaan kuuli hän mielellään laulua ja esityksiä, mutta pysyi itse aina vakavasti ääneti. Sotaretkillään hän kylvi kauhua; ja häntä kutsuttiinkin "Jumalan ruoskaksi", ja yleisesti sanottiin, että mihin Attilan hevonen polki kaviollaan, siihen ei enää kasvanut ruoho.

Viekkaudella ja väkivallalla Attila pääsi hajaantuneiden hunniheimojen kuninkaaksi. Hän sanoi itsellään olevan sodanjumalan miekan, jonka hänen paimenensa löysivät maasta, ja tarina kertoo, että kun hän sitä salaperäistä miekkaansa sysäsi maahan, niin kaikki maan kansat vapisivat. Lakkaamattomilla sodilla valloitti hän itselleen valtakunnan, joka ulottui kauas Skytian sisämaihin ja syvälle Germanian metsiin. Kuninkaat ja ruhtinaat palvelivat tätä mahtavaa miestä ja suuret kansat tottelivat hänen tahtoansa.[4]

Sota Itä-Roomaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Attila ryhtyi sotaan Itä-Rooman valtakuntaa vastaan viemällä valtavan sotajoukon Tonavan yli. Kymmeniä kaupunkeja hävitettiin perin pohjin Adrian- ja Mustanmeren välillä. Voitettuaan kolmessa taistelussa peräkkäin Itä-Rooman sotajoukot, lähestyivät hunnit vastustamattomasti Konstantinopolia.[4]

Keisarin rauhanlähetystö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heikon Teodosiuksen II, joka oli Arkadiuksen jälkeen noussut Itä-Rooman valtaistuimelle, täytyi tehdä nöyryyttävä rauha, jossa hän hunneille antoi melkoisen maa-alan Tonavan eteläpuolelta sekä lupasi korottaa vuotuisen veron 700 kultanaulasta 2100 naulaan. Vielä kerran täytyi Itä-Rooman keisarin laittaa lähettiläitä hunnikuninkaan hovileiriin. Yksi näistä lähettiläistä on tästä matkastaan kirjoittanut kertomuksen, joka hyvin kuvaavasti esittää Attilan valtakunnan elämää ja tapoja.

Matka kävi ensin hävitettyjen kaupunkien raunioiden ohitse, joissa paikoissa ainoastaan muutamia sairaita ja köyhtyneitä ihmisiä vietti kurjaa elämää, sekä toisten seutujen ohi, jotka olivat täynnä taisteluissa kaatuneiden luita. Tonavan yli mentiin veneillä, jotka oli kovertamalla tehty puunrungoista. Sitten kävi tie nykyisen Unkarin metsäisiä tasankoja myöten ja Teiss-joen yli päästiin kannettavissa veneissä. Läheisistä kylistä saivat lähettiläät simaa ja hirsiryynejä. Yönsä viettivät he teltoissa, jotka myrsky aika-ajoin kaatoi kumoon.

Viimein he saapuivat Attilan hovileiriin, nykyisen Tokai-kaupungin seuduille, jossa oli epäsäännöllinen joukko puurakennuksia, savimajoja ja kudottuja telttoja. Attila itse asui suuressa puupalatsissa, jonka sisähuoneet olivat runsaasti koristeltuja. Puuistuimellaan istuen otti kuningas vastaan lähettiläät.

Heti tämän lähetystön lähdettyä matkalleen oli Itä-Rooman hovissa koetettu rahalahjalla taivuttaa erästä Attilan lähettilästä salaa murhaamaan kuningas, mutta hän palattuaan hallitsijansa luo ilmoittikin tuon vehkeen ja antoi tälle myös täyden rahakukkaron, jonka oli saanut. Silloin Attila laittoi kaksi lähettilästä, joista toinen uhkaavasti näytti kukkaroa sille hovimiehelle, joka sen oli antanut, ja toinen tylysti neuvoi keisaria olemaan pahansuovan orjan tavalla salaa vehkeilemättä herraansa vastaan. Ainoastaan loistavan lähetystön ja suuren rahasumman kautta sai Itä-Rooman hovi loukatulta kuninkaalta anteeksi.[4]

Sota Länsi-Roomaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ennen ryhtymistänsä sotaan Länsi-Rooman keisarikuntaa vastaan oli Attila liitossa Eurooppaa ryöstelleiden vandaalien kanssa, jotka olivat siirtyneet Espanjasta Afrikkaan ja ryöstelivät sieltä meritse Välimeren rannikoita. Kun vandaalien nurjamielinen kuningas Geiserik sittemmin epäluuloissaan leikkautti nenän ja korvat poikansa vaimolta, länsigoottien kuninkaan Teoderikin tyttäreltä, täytyi hänen, Teoderikin kostoa peläten, liittyä vielä lujemmin Attilaan, jota vastaan puolestaan länsigootit uudistivat ja vahvistivat vanhan liittonsa roomalaisten kanssa. Niinpä oli nyt vastakkain kaksi suurta liittoa.

Attila pyysi puolisokseen Länsi-Rooman keisarin Valentinianuksen sisarta Honoriaa. Kun hovi ei pyyntöä hyväksynyt, aloitti Attila sodan. Koottuaan puoli miljoonaa sotilasta monesta eri kansakunnasta hunnikuningas marssi Galliaan. Hävitetyt kaupungit ja sotketut vainiot merkitsivät reitin, jota tämä valloittaja oli kulkenut.[4]

Orleansin piiritys ja Katalaunien kenttien taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Attilan sotaretki Galliaan

Galliaan päästyään Attila ryhtyi piirittämään Orleansia. Esikaupungit valloitettiin nopeasti ja muurit horjuivat muurinmurtajien iskuista; kaikki aseisiin kykenemättömät kaupungin asukkaat olivat polvillaan rukoilemassa. Silloin kertoi vallille asetettu tähystäjä nähneensä taivaanrannassa pienen pilven. "Se on Jumalan apu", huudahti piispa ja ihmisjoukko yhtyi hurskaalla luottamuksella siihen toivoon. Pilvi kasvoi, sen keskeltä huomattiin roomalaisten ja länsigoottien sotalippuja ja kohta ilokseen nähtiin kahden sotajoukon marssivan taajoissa riveissä auttamaan kaupunkia. Roomalaisia johti taitava valtioviisas Aetius ja länsigootteja kuningas Teodorik.[4]

Attila peräytyi tasangoille, nykyisten Châlons- ja Troyes-kaupunkien paikoille, sillä tasangot soveltuivat hyvin hänen hunniratsuväelleen. Siinä syttynyt Châlonsin eli Katalaunien kenttien taistelu oli, kuten eräs senaikainen kirjailija lausuu, "hurja, vaihtelevainen, kiihkeä, verinen ja verraton sekä vanhempina että nykyisempinä aikoina". Attila itse oli hunnijoukkonsa kanssa keskellä, alamaiskansat sivustoilla ja varsinkin itägootit asetettuina omia maanmiehiänsä länsigootteja vastaan, joita kohti kuningas kehotti koko sotajoukon tähtäämään päärynnäkkönsä.[4]

Kun heittoaseet oli kummaltakin puolelta loppuun heitetty, ryntäsivät molemmin puolin sekä ratsu- että jalkaväet raivoisasti mies miestä vastaan. Äkisti käänsivät hunnit koko suunnattoman voimansa länsigootteja kohti musertaaksensa vihollisväen päävoiman. Kuningas Teodorik kaatui kuolettavasti haavoitettuna juuri ratsastaessaan rivien välitse kannustaen sotilaitansa. Mutta hänen poikansa Torismund ryhtyi johtamaan, vei länsigootit alas kukkuloilta ja teki rohkean rynnäkön. Voimansa tunnossa ja kuninkaansa kuoleman koston innoittamina kestivät länsigootit tulista taistelua, joka nyt alkoi, kunnes viimein pääsivät hunnien rintaman läpi.[4]

Attilan täytyi vetää sotilaansa vaunurivin sisälle, jolla hänen leirinsä oli ympäröity. Siellä hänen kerrotaan teettäneen suuren rovion ratsusatuloista, aikoen sytyttää sen ja syöksyä itse liekkeihin, jos hänen leirinsä valloitettaisiin. Mutta vielä linnoitetusta leiristään hän kaiutti lakkaamatta sotasoittoansa ja hänen leiriään vastaan ryntäävät joukot surmattiin lukemattomilla nuolilla. Ryhtymättä yhteisin voimin rynnäkköön erosivat nyt länsigootit ja lähtivät kotiinsa.[4]

Piispa Leo kohtaa Roomaa uhkaavan Attilan. Rafaelin tekemä fresko.

Väijytystä pelkäävä pysyi Attila monta päivää vaunulinnassaan; mutta kun ei näkynyt mitään rauhattomuutta, hän lähti viimein liikkeelle ja marssi vaaratta takaisin Reinin toiselle puolelle. Niinpä oli nyt, vuonna 451, taisteltu taistelu, ehkäpä verisin kaikista; erään arvion mukaan on siinä kaatunut 16 2000 miestä. Mutta roomalaiset ja gootit olivat kuitenkin pelastaneet Rooman heikot jäännökset täydellisestä häviöstä. Tämän suuren torjuntavoiton muisto juurtui syvälle kansan mieleen ja esiintyi monenlaisina tarinoina, jotka muun muassa tiesivät kertoa, mitenkä kaatuneiden haamut vielä kolme päivää taistelun jälkeen olivat keskenään sotineet ilmassa.[4]

Attila uhkaa Roomaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Attila toipui tappiostaan ihmeteltävällä voimalla. Hän marssi seuraavana vuonna Ylä-Italiaan, jonka kaupunkeja ja maaseutua hunnit hävittivät. Osa hävitettyjen kaupunkien asukkaista siirtyi silloin Brenta-joen suun edustalla oleville laguuneille ja perusti sinne pieniä siirtokuntia, joista muun muassa Venetsia on saanut alkunsa. Attila marssi kohti Roomaa, mutta paavi Leo I tuli pappisjoukon kanssa vastaan ja taivutti Attilan kääntymään takaisin. Leo ennusti, että jokainen Rooman valloittaja kuolisi pian valloituksen jälkeen kuten Alarik.[4] Tapahtuiko kohtaamista todella, siitä ei ole yksimielisyyttä. Vatikaanin nykyinen kanta on, että jonkinlainen kohtaaminen todella tapahtui Mantuan lähellä.[5]

Attilan kuolema ja perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikainen Nibelungenlied-eepos sekoittaa Attilan ja muita historiallisia henkilöitä muinaistaruihin.

Seuraavana vuonna Roomasta perääntymisen jälkeen Attila kuoli äkisti juuri häitänsä viettäessään. Hänen kuolemastaan ei ole varmaa tietoa, mutta kerrotaan, että morsian, kaunis Hildigun, itse pisti häntä puukolla sydämeen, siten kostaakseen oman ryöstönsä. Toinen versio Attilan kuolemasta kertoo, että hän tukehtui hääyönänsä omaan vereensä rajun nenäverenvuodon seurauksena. Attilan mahtava valtakunta hajosi hänen kuoltuaan; hunnit ajettiin takaisin itään päin ja monet alamaiskansat lähtivät kukin omalle taholleen. Hunnien yhteen kokoama liitto ei enää pysynyt koossa, vaan se hajosi eri heimokuntiin. Kutrigurit, utigurit, unugurit, ja varsinkin bulgaarit tulevat tästä lähtien kuuluisiksi.

Itse Germaniankin kansoilla pysyi Attilan muisto kunniassa, ja laulut hänestä levisivät Skandinaviaan ja Islantiin saakka. Useissa Saksan muinaisrunoissa on hunnikuningas vielä Germanian suurena valtiaana, ja Nibelungein laulu kertoo: "Siinä istui Unkarin-maalla kuuluisa Attila-kuningas, jonka vertaista ei ole ollut. Kahtatoista valtakuntaa hän hallitsi; kaksitoista kuningasta, kruunut päässä, häntä palvelivat; kaksitoista herttuaa, kolmekymmentä kreiviä sekä epälukuiset ritarit ja asemiehet seisoivat hänen ympärillään. Se kuningas oli laupias ja hurskas; hänen vertaistaan ei ole ollut." Näin kaikui Attilan maine Saksan kansojen lauluissa vielä silloin, kuin kansainvaellusten aika oli jo kansan parissa unohtunut.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Aissaoui, Axel: Hunnikuningas Attila sai hurjan maineen syyttään 30.11.2007.
  2. Attila und Etzel - was man von den Hunnen erzählt Nibelungenlied-gesellschaft. (saksaksi)
  3. Man, John: ”Introduction: A Beast, Cornered”, Attila the Hun. Bantam Books, 2005.
  4. a b c d e f g h i j k Sjögren, Otto: ”Vanha ja Keski-aika”, Historiallinen lukukirja. WSOY, 1888. Teoksen verkkoversio.
  5. ”Encounter of Leo the Great with Attila” Vatikaanin museot. Viitattu 28.4.2010.