Viulusarjat ja -sonaatit (Bach)
Johann Sebastian Bachin viulusarjat ja -sonaatit BWV 1001 - 1006 kuuluvat sooloviulun keskeiseen ohjelmistoon. Teokset ovat teknisesti hyvin vaativia ja arvellaan, että ne on sävelletty jotain tiettyä taitavaa viuliustia, mahdollisesti Cöthenin hovin konserttimestaria Joseph Spiessiä, varten.
Bachin kuudessa säestyksellisessä viulusonaatissa viululle, cembalolle ja bassogamballe, BWV 1014-1019, Bach kirjoitti ajan tavasta poiketen täydellisen cembalonuotituksen pelkän basso continuoon sijaan. Nämä sonaatit ovatkin luonteeltaan lähempänä triosonaatteja kuin perinteistä viulusonaattimuotoa. Viulun lisäksi nimittäin cambalistin oikea käsi soittaa yhden sooloäänen ja bassogamba (joka ei ole pakollinen) toisintaa cembalistin vasemman käden basso continuo -osan. Eräässä varhaisessa käsikirjoituksessa teokset onkin nimetty Sechs Trios für Clavier und Violine.
Muista Bachin nimissä kulkevista viulusonaateista monien arvellaan nykyisin olevan muiden säveltäjien teoksia. Esimerkiksi viulusonaatti BWV 1020 on luultavasti Bachin pojan Carl Philipp Emanuelin säveltämä.
Teosten historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Säestämättömälle sooloviululle oli jo ennen Bachin aikaa sävelletty teoksia. Vuonna 1696 Weimarissa yhtä aikaa Bachin kanssa vaikuttanut Johann Paul von Westhoff oli julkaissut kuuden sooloviulusarjan kokoelman ja myös Ignaz Franz von Biber oli kirjoittanut samantyyppisiä sävellyksiä, jotka Bach arvatenkin tunsi.
Bach kirjoitti kaikki viulusonaattinsa ja -sarjansa suurella todennäköisyydellä toimiessaan Kapellmeisterina Anhalt-Cöthenin hovissa. Teosten on täytynyt valmistua ennen vuotta 1720, koska tuolta vuodelta on säilynyt niistä Bachin omakätinen käsikirjoitus.
Teosten rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
BWV 1001 - 1006[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bach oli taitava viulisti sen lisäksi, että hän oli tunnustettu klaveeri- ja urkuvirtuoosi mikä on havaittavissa teosten teknisenä vaativuutena. Bach pystyi kirjoittamaan periaatteeltaan polyfonista musiikkia soittimelle, joka käytännössä on täysin homofoninen. Bachin aikana ei tosin ollut käytössä Tourten 1700-luvun lopulla kehittämää koveraa jousta ja soitinten tallat olivat matalammat ja vähemmän kaarevat kuin moderneilla soittimilla, mikä teki sointujen soittamisen helpommaksi.
Viulusarjojen muoto on vapaampi kuin Bachin sellosarjojen. Ensimmäinen sarja päättyy perinteisen gigue-osan sijaan bourréen ja jokaista sen osaa seuraa sen muunnelma eli double. Toinen, d-molli-sarja sisältää kuuluisan Chaconne-osan, joka kestää peräti 13 minuuttia ja koostuu 64:stä muunelmasta, jotka pohjaavat samaan neljän tahdin sointukulkuun. Kolmas sarja on tyyliltään ranskalainen ja sisältää perinteisen barokkisarjan osista vain giguen. Muiden osien tilalla on ranskalaiset loure, gavotti, menuetti ja bourrée -osat.
Viulusonaatit noudattavat neliosaista sonata de chiesa (eli kirkko) -rakennetta: hidas-nopea-hidas-nopea, ja sisältävät paljon sointuotteitta. Sonaattien ensimmäisessä ja kolmannessa osassa on laulava melodia, jota tuetaan soittamalla sointuharmonioita. Sonaatin toinen osa on aina fuuga, joka on usein kolmi- ja joskus jopa neliääninen. Ainoastaan viimeisistä allegro tai presto -osista sointusoitto puuttuu.
BWV 1014-1019[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäiset viisi sonaattia ovat perinteisiä de chiesa-sonaatteja ja näiden sonaattien kolmannet osat ovat erityisen mielenkiintoisia. Toisen sonaatin kolmas osa on täydellinen kaanon cembalistin oikean käden ja viulun soittaessa johto- ja seuraavaa ääntä. Kolmas sonaatti puolestaan perustuu nelisäveliseen toistettuun bassokuvioon.
Viimeinen, eli kuudes sonaatti sisältää poikkeuksellisesti viisi osaa ja siitä on säilynyt useita eri versioita. Nämä tekijät viittaavat siihen, että Bach on koonnut sonaatin olemassa olevista sävellyksistään saadakseen perinteisen kuuden sävellyksen kokoelman aikaiseksi.
| ||||||||||||||||||||
