Vittorio De Sica

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vittorio De Sica

Vittorio De Sica (7. heinäkuuta 1901 Sora, Italia13. marraskuuta 1974 Neuilly-sur-Seine, Pariisi, Ranska) oli italialainen elokuvaohjaaja ja näyttelijä,[1] jonka tunnetuimpiin töihin ohjaajana kuuluvat Polkupyörävaras (1948), Kaksi naista (1960) ja Finzi Continin puutarha (1971).

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Sica syntyi köyhään perheeseen[1] ja aloitti uransa toimistovirkailijana. Hän näytteli aluksi teattereissa ja vuodesta 1918 myös elokuvissa[1]. Laajempaan suosioon De Sica nousi vuonna 1931 ensimmäisellä äänielokuvallaan La vecchia signora. Vuonna 1933 hän perusti oman teatteriryhmän vaimonsa Giuditta Rissonen ja Sergio Tofanon kanssa. Ryhmä esitti lähinnä kevyitä komedioita, mutta myös Pierre Beaumarchaisin näytelmiä. Ryhmä työskenteli ajan tunnettujen ohjaajien, kuten Luchino Viscontin, kanssa.lähde?

Elokuvaohjaajaksi De Sica ryhtyi toisen maailmansodan aikana[1]. Hänen ensimmäiset ohjauksensa olivat kevyitä viihde-elokuvia. Viides elokuva Lapset katsovat meihin vuodelta 1944[1] oli ensimmäinen, jossa hän käsitteli yhteiskunnallista ongelmaa. Elokuva oli hänen ensimmäinen yhteistyönsä käsikirjoittaja Cesare Zavattinin kanssa, ja seuraavat neljä elokuvaa – Sciuscià – viattomat (1946), Polkupyörävaras (1948), Milanon ihme (1950) ja Umberto D. – elämän vanki (1952) – olivat heidän uransa pääteoksia[1]. De Sicaa ja Zavattinia pidetään italialaisen sodanjälkeisen elokuvasuuntauksen neorealismin (ital. neorealismo) kantavina voimina. Sittemmin De Sica kunnostautui myös komediaohjaajana sekä Gina Lollobrigidan ja Sophia Lorenin luotto-ohjaajana[1] mutta ei enää yltänyt aikaisempien elokuviensa tasolle[2].

De Sican pääteos on vuonna 1948 valmistunut Ladri di biciclette (Polkupyörävaras), joka on analyysi sodanjälkeisestä Roomasta. Sen päähenkilö on jäänyt työttömäksi, ja hänellä on poika elätettävänä. Umberto D. taas on vanhuuden tragiikan kuvaus. Näissä neorealistisissa teoksissaan de Sica oli tinkimättömän rehellinen omalle näkemykselleen ja taiteellisille pyrkimyksilleen. Ne eivät kuitenkaan omana aikanaan olleet yleisömenestyksiä, ja ohjaaja joutui rahoittaman työskentelyään esimerkiksi esiintymällä 1950-luvulla toisten ohjaajien elokuvissa.[2]

De Sica oli myös laulaja. Hän lauloi elokuvassa Gli uomini, che mascalzoni! (1932) sävelmän ”Parlami d’amore Mariu”. Muita hänen laulujaan ovat ”Sono tre parole” (elokuvassa Un cattivo soggetto, 1933), ”Tu solamente tu”, ”Tu Che Mi Fai Piangere” (Questi ragazzi, 1937).lähde?

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Sica sai vuonna 1957 Suomessa elokuvasta Umberto D. parhaan ulkomaisen ohjaajan Jussi-palkinnon.[3]

Valikoitu filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Alanen, Antti: Elokuvantekijät, s. 167–168. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-20533-3.
  2. a b ”Sica, Vittorio de”, Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–sukulaisuus), s. 6195. Otava, 1980. ISBN 951-1-05637-9.
  3. Filmiaura Jussit.fi: Jussi-voittajat kautta aikojen

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vittorio De Sica.
Tämä elokuvaohjaajaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.