Cesare Zavattini

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Cesare Zavattini
Paolo Monti - Servizio fotografico - BEIC 6341413.jpg
Syntymäaika 20. syyskuuta 1902
Syntymäpaikka Luzzara, Italia
Kuolinaika 13. lokakuuta 1989 (87 vuotta)
Kuolinpaikka Rooma, Italia
Ammatti elokuvakäsikirjoittaja
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Cesare Zavattini (20. syyskuuta 1902 Luzzara, Italia13. lokakuuta 1989 Rooma, Italia) oli italialainen kirjailija, taiteilija, elokuvakäsikirjoittaja ja -teoreetikko. Hänen yhteistyökumppaninsa oli pitkään ohjaaja Vittorio De Sica, jolle Zavattini käsikirjoitti useita elokuvia.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zavattini työskenteli hetken toimittajana, mutta muutettuaan 1930 Milanoon hän julkaisi ensimmäisen kirjansa, nimeltään Parliamo tanto di me. Se menestyi kohtuullisen hyvin, ja Zavattini kirjoitti tämän jälkeen muitakin teoksia.[1] Elokuva-alalle Zavattini siirtyi 1935, jolloin hän käsikirjoitti seuraavana vuonna ilmestyneen Mario Camerinin elokuvan Darò un milione. Hänen seuraaviin töihinsä kuuluu muun muassa Alessandro Blasettin ohjaama Quattro passi fra le nuvole. Zavattinin pitkä yhteistyö Vittorio De Sican kanssa alkoi elokuvalla Lapset katsovat meihin (1943).[2]

Zavattinin ja De Sican yhteistyö tuotti muutamia neorealistisen elokuvan klassikkoina pidettyjä teoksia, kuten Sciuscià – viattomat (1946), Polkupyörävaras (1948), Milanon ihme (1951) ja Umberto D. – elämän vanki (1952).[1] Zavattini oli myös neorealistisen elokuvan tunnetuin teoreetikko ja kirjoitti 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa neorealistisesta elokuvasta.[2] Hän toi ideoitaan esille erityisesti usiden ohjaajien ohjaamissa episodielokuvissa L’amore in città, Meidän naisemme (1953), Italiatar ja rakkaus (1961) ja I misteri di Roma (1963), jotka eivät kuitenkaan menestyneet Zavattinin toivomalla tavalla.[1] Zavattini jatkoi yhteistyötä De Sican kanssa vielä neorealistisen kaudenkin jälkeen, ja heidän elokuviaan ovat myös Napolin kultaa (1954), Katto (1956), Kaksi naista (1960), Il boom (1963), Finzi Continin puutarha (1970), Lo chiameremo Andrea (1972) ja Una breve vacanza (1973).[1]

Zavattini teki elokuvia myös muiden kuin De Sican kanssa. Hänen muihin elokuviinsa kuuluvat Blasettin ohjaama Prima comunione (1950), Luciano Emmerin Elokuinen sunnuntai (1950) ja Luchino Viscontin Bellissima (1951). Zavattini oli huomattavan arvostettu Italiassa, ja hän toimikin useiden vuosien ajan Kansallisen elokuvakäsikirjoittajen liiton johtajana. Vaikka Zavattini teki pitkän ja monipuolisen elokuvauran, hän ohjasi itse vain yhden elokuvan, vuonna 1981 valmistuneen La veritàaaan.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Biografia di Cesare Zavattini RAI. Viitattu 1.4.2013. (italiaksi)
  2. a b c Moliterno, s. 343–344.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]