Viipurinlahden taistelu (1944)
| Viipurinlahden taistelu | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa jatkosotaa | |||||||||
 Lääkintämiehiä antamassa ensiapua taistelussa haavoittuneelle sotilaalle. Kuva lavastettu.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
|||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Jatkosodan taistelut | |
|---|---|
| Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941) Operaatio Hopeakettu • Pohjois-Suomi • Itä-Karjala • Karjalankannas • Laatokka • merisotatoimet • ilmasotatoimet | |
| Asemasotavaihe (1941–1944) Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942 | |
| Sodan loppuvaihe (1944) Kannaksen suurhyökkäys • Tali-Ihantala • Suurhyökkäys Syväriltä • Suurhyökkäys Maaselästä • Ilomantsin taistelu | |
Viipurinlahden taistelu oli jatkosodassa Neuvostoliiton puna-armeijan hyökkäys kesä–heinäkuussa 1944 suomalaisjoukkojen hallussa oleville Viipurinlahden saarille ja Suomen mantereelle. Leningradin rintama siirsi Neuvostoliiton 59. armeijan Viipurin valtaamisen jälkeen Viipurinlahden suuntaan. Neuvostoliiton Itämeren laivaston ja ilmavoimien tukemina joukot hyökkäsivät Viipurinlahdella, saaden joitakin saaria joko kokonaan tai osittain haltuunsa. Hyökkäys mantereelle torjuttiin.[1]
Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kenraaliluutnantti I. Korovnikovin komentamaan Neuvostoliiton 59. armeijan joukkojen päävoimat keskitettiin Pullinniemelle ja Viipurinlahden rannikolle. Joukkoina olivat 224. divisioona Kaislahdessa ja 124. divisioona. Armeijalle alistettiin myös XLIII armeijakunta esikunta ja siihen kuuluneet 80. divisioona, 152. panssariprikaati ja 17. iskupioneeriprikaati. Rintama varasi lisäksi joukkoja mantereelle muodostettavan sillanpään laajentamiseen.[2] 224. divisioona kantoi päävastuun hyökkäyksen torjunnasta, 124. ja 80. divisioonien osallistuminen taisteluihin jäi vähäisemmäksi.
Puolustuksesta vastasi kenraalimajuri Antero Svenssonin komentama Suomen IV armeijakunta, jonka joukoista 17. divisioona ja sille alistettu ratsuväkiprikaati ryhmitettiin puolustukseen Viipurinlahdelle. Armeijakunnan reservissä olivat 10. divisioonan joukkoja ja saksalainen 122. divisioona. Puolustusaseman syvyys Uuraan lohkolla oli seitsemän kilometriä.[3]
Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puna-armeija aloitti 30. kesäkuuta 1944 hyökkäyksen Teikariin ja Melansaareen[4], joita puolustaneet suomalaisjoukot torjuivat aluksi hyökkäykset kärsien raskaita tappioita. Neuvostojoukot hyökkäsivät 4. heinäkuuta ratsuväkiprikaatin puolustamalle Uuraan lohkolle, vallaten ainoastaan Suonionsaaren. Suomen laivasto teki vastahyökkäyksen Viipurinlahdelle 5. heinäkuuta aikeenaan hidastaa neuvostojoukkojen etenemistä, mutta joutui vetäytymään kovan tykistötulen ja ilmapommitusten takia. Yksikään suomalaisten aluksista ei uponnut, mutta Viena vaurioitui pahoin, kyeten kuitenkin palaamaan Helsinkiin korjattavaksi. Suomalaisten ylijohto antoi luvan vetäytyä Teikarista ja Melansaaresta 6. heinäkuuta.
Puna-armeija aloitti 5. heinäkuuta maihinnousut Turkin- ja Hannuistensaariin. Turkinsaareen yrittänyt pataljoona tuhoutui miltei kokonaan.[5] Seuraavana päivänä maihinnousua yritettiin myös Hapenensaareen, jossa ratsuväkiprikaati torjui hyökkäyksen vastaiskuin. Maihinnousuyritykset Harjuniemeen estettiin 7. heinäkuuta. [6][7]
Saksan 122. jalkaväkidivisioona oli määrätty 6. heinäkuuta vastaanottamaan rintamavastuu, mutta neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alettua vastaanotto suoritettiin loppuun vasta 8. heinäkuuta. Taistelut lakkasivat 10. heinäkuuta Neuvostoliiton 59. armeijan pysäytettyä etenemisensä ja ryhmityttyä puolustukseen.
Lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostojoukot valtasivat osan Viipurinlahden saarista, mutta eivät saaneet sillanpäätä alueelle eivätkä päässeet etenemään pohjoisrannikolle. Myöhemmin suomalaisten saavutettua torjuntavoitot Tali-Ihantalassa ja Äyräpää-Vuosalmella, Neuvostoliiton Leningradin rintama pysäytti hyökkäyksensä. Osapuolten kokonaistappiot taisteluissa Ohto Mannisen mukaan: suomalaisten tappiot noin 1400 ja Neuvostoliiton 59. armeijan tappiot 3000 miestä. 224. divisioonan tappioista lähes puolet oli kaatuneita tai hukkuneita. Sen sijaan esimerkiksi 124. divisioonan sotilaita kuoli taistelussa vain noin 140 miestä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Juhani Putkinen: Torjuntavoitto Viipurinlahdella Tutkielma. Arkistoitu 8.9.2017.
- ↑ Lappalainen, Niilo 1988 s. 26
- ↑ Aarne Juutilainen: Nuoren jääkärin tie. Jääkäripataljoona 6 1943–1944, s. 111–117. JP 6:n historiikkitoimikunta, 1993.
- ↑ Niilo Lappalainen: Viipurinlahti kesällä 1944, s. 15–51. WSOY, 1988.
- ↑ Niilo Lappalainen: Viipurinlahti kesällä 1944, s. 216–228. WSOY, 1988.
- ↑ Tongue-tie. BMJ, 7.11.1959, nro 5157, s. 952–952. doi:10.1136/bmj.2.5157.952-a. ISSN 0959-8138. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Antti Juutilainen: Nuoren jääkärin tie. Jääkäripataljoona 6 1943–1944, s. 111–132. JP6:n historiikkitoimikunta, 1993.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lunde, Henrik O. (2011). Finland's War of Choice: The Troubled German-Finnish Alliance in World War II. Newbury: Casemate Publishers. ISBN 978-1-61200-037-4.
- Raunio, Ari; Kilin, Juri (2008). Jatkosodan Torjuntataisteluita 1942–44. Keuruu: Otava.