Vedenalaishyökkäys Aleksandriaan

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vedenalaishyökkäys Aleksandriaan joulukuussa 1941 oli toisen maailmansodan ensimmäinen pienoissukellusvenehyökkäys. Hyökkäyksessä italialaiset Maiale-sukellustorpedot (suom. porsas) upottivat ja vahingoittivat useita brittiläisiä aluksia Aleksandrian satamassa Egyptissä.

Hyökkäyksen kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maiale esillä Taorminassa vuonna 2006.
HMS Queen Elizabeth sukellusveneverkkojen ympäröimänä Aleksandrian satamassa.

Kolme italialaista kahden miehen Maiale-pienoissukellusvenettä kuljetettiin Aleksandrian lähistölle pienoisalusten emälaivaksi muutetussa Scire-sukellusveneeessä, jonka päällikkö oli luutnantti, ruhtinas Valerio Borghese. Pienoissukellusveneet onnistuivat tunkeutumaan Aleksandrian satamaan sukellusveneverkon ollessa auki. HMS Valiantiin hyökkäsivät yliluutnantti Luigi Durand de la Penne ja kersantti Emilio Bianchi, HMS Queen Elizabethiin yliluutnantti Antonio Marcelliga ja kersantti Spartaco Schergati, ja laivaston säiliölaiva HMS Sagonaan yliluutnantti Vincenzo Martellotta sekä kersantti Mario Marino. Sukeltajat kiinnittivät räjähdyspanokset brittiläisten laivojen pohjiin. Säiliöalus katkesi kahtia ja taistelulaivojen kattilahuoneet tuhoutuivat. Säiliölaivan vieressä ankkurissa ollut hävittäjä sai lieviä vaurioita.[1]

Ihmishenkiä ei menetetty, koska de la Penne varoitti brittejä viisi minuuttia ennen ensimmäistä räjähdystä, ja miehistöt ehdittiin määrätä kannelle. Myöskään säiliölaivan miehistä ei kuollut kukaan, koska panos oli sijoitettu aluksen painopisteeseen, jossa ei ollut muuta kuin säiliötiloja. Iskun tarkoitus oli levittää öljylasti satamaan ja aiheuttaa sen jälkeen palopommeilla suurtulipalo. Lasti oli kuitenkin huonosti syttyvää raakaöljyä, ja väärin suunnitellut, liian heikkotehoiset pommit jäivät suutareiksi tai sammuivat. Lastista aiheutui kuitenkin mittava öljyvahinko.[1]

De la Penne ja Bianchi joutuivat hyökkäyksen aikana vaikeuksiin. Bianchin hengityslaite meni epäkuntoon ja hän pääsi juuri ja juuri pinnalle ennen tajunnan menoa. de la Penne ei saanut yksinään kiinnitettyä panosta taistelulaivan köliin ja joutui jättämään räjähteen meren pohjalle kohdealuksen alle. Työ vei tunnin. Koska vettä pohjan ja aluksen välissä oli vain noin puolitoista metriä, hän arveli räjähdyksen olevan riittävän voimakas. Hänen voimansa olivat kuitenkin niin lopussa että hänen oli pakko nousta pintaan. de la Penne löysi tajuttoman Bianchin, mutta miehet havaittiin ja vangittiin. Sukellusveneiden akkujen teho ei riittänyt paluumatkaan, joten sukeltajien oli määrä upottaa aluksensa ja varusteensa, uida maihin ja varastaa kalastusvene kotimatkaa varten. Kaikki neljä jäivät kiinni yrittäessään varastaa kalastusveneen. Sotavangit vapautettiin kesällä 1943 Italian irtauduttua sodasta.[1]

Hyökkäyksen seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelulaivat olivat modernisoituja Queen Elizabeth -luokan aluksia. Räjähdysvauriot keskittyivät suppealle alueelle pohjaa ja osin kattilahuoneisiin. Pohjalevytyksiin repesi noin 12 metriä halkaisijaltaan olleet aukot. HMS Valiant jäi osittain kellumaan, koska laipiot pitivät. Alukset olivat kuitenkin liikuntakyvyttömiä. Alusten kunto ei paljastunut ulkopuolisille, sillä matalan veden ja kovan pohjan vuoksi ne olivat vajonneet vain hiukan. Hämätäkseen tarkkailijoita britit järjestivät molemmilla aluksilla lipunnostoja ja muita juhlatilaisuuksia aivan kuin ne olisivat olleet täydessä taisteluvalmiudessa.[1]

Aleksandrian iskun myötä britit menettivät viimeiset kaksi Välimeren laivaston taistelulaivaansa yli vuodeksi. taistelulaiva HMS Warspite oli joutunut pahojen vaurioiden vuoksi telakalle jo kesäkuussa 1941. Lisäksi saksalainen sukellusvene U-331 komentajanaan kapteeniluutnantti, vapaaherra Hans-Dietrich von Tiesenhausen oli 25. marraskuuta 1941 tuhonnut torpedoillaan Egyptin rannikolla taistelulaiva HMS Barhamin. Tämän johdosta Akselivalloilla oli ehdoton taktinen ylivoima Välimerellä. Benito Mussolini ei kuitenkaan uskonut hyökkäyksen onnistuneen. Seurauksena oli, että Italian liittoutuneita voimakkaampi laivasto pysyi satamissaan, joihin se hiukan myöhemmin tuhottiin, tai otettiin sotasaaliiksi.

De la Penne palkittiin teostaan Italian korkeimmalla kunniamerkillä, Kultaisella mitalilla (ital. Medaglia d’Oro) jouluna 1945. Mitalin myönsi Italian kruununprinssi Umberto, mutta poikkeuksellisesti sen kiinnitti hänen rintaansa HMS Valiantin entinen päällikkö, amiraaliksi kohonnut Sir Charles Morgan kiitokseksi varoituksesta, joka pelasti molempien taistelulaivojen yhteensä 3 400 miehen hengen. Kersantti Bianchi sai astetta alemman Hopeisen mitalin. Muut neljä hyökkääjää olivat saaneet samat mitalit jo kotiin palattuaan kruununprinssin kädestä.

Viimeinen kaksikko (erityisesti de la Penne) oli tehnyt niin runsaasti pakoyrityksiä, että lopulta heidät oli viety sotavankeuteen Intiaan asti, mikä viivästytti heidän kotiinpaluutaan. Kaksikko suostui auttamaan brittejä Italian vaihdettua puolta. He upottivat panoksillaan laitureihin kolme laivaa, jotka saksalaiset aikoivat upottaa La Spezian sataman suulle tukkimaan väylän. Sukeltajille ei uskallettu myöntää brittiläisiä kunniamerkkejä heidän perheisiinsä kohdistuvan koston pelossa. Asia korjattiin italialaisilla kunniamerkeillä sodan loputtua.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • J. D. Ratcliff: Sammakkomiesten voitto. Teoksessa II maailmansodan sankareita ja vakoojia, osa 1, s. 112–119. Valitut Palat 1967.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Ratcliff 1967

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eddy Bauer: Toinen maailmansota, osa 5. WSOY 1977, ISBN 951-0-05845-9
  • Jacques Cousteau: Merten salaisuudet: kapteeni Cousteaun mukana maailman merillä ja merten syvyyksissä, Ex Libris/Hobby Hall 1977.
  • Kurt von Tippelskirch: Toisen maailmansodan historia, osa 3: Sodan käänne, s. 18–29. WSOY 1962.