Sukellusveneverkko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sukellusveneverkkoa Halifaxissa Kanadassa vuonna 1942.

Sukellusveneverkko oli satamia tai ankkuroituneita aluksia sukellusveneiltä suojaava, teräsvaijereista koottu verkko, joilla saatettiin myös sulkea kokonainen lahti tai muu väylä. Niissä oli usein portti aluksia varten, ja verkkoja saattoi olla useita sisäkkäisiä paremman suojan vuoksi.

Verkon rakenne ja asennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verkko tehtiin noin 10 mm paksusta erikoisteräsvaijerista. Yksittäiset verkon osat olivat noin 10 x 50 metrin kokoisia. Verkon yläreunaan liitettiin riittävä määrä teräksisiä kohoja, jotta verkko kelluisi halutussa syvyydessä. Omien alusten läpikulkua varten asennettiin laivaportti, jossa pinnalle tulivat kelluvat ja kääntyvät puomit eli sukellusvenepuomit, joihin verkko ripustettiin.

Laivaporttia hoiti yleensä tarkoitukseen muunnettu hinaaja.[1]

Raskaimmat verkot rakennettiin erikseen telakoilla ja tuotiin paikalle erityisten kellukkeiden ja hinaajien voimin. Jos tällainen verkko oli asennettu sataman suojaksi, siihen ja eritoten avattavaan laivaporttiin voitiin ripustella erillisiä räjähdyspanoksia. Panokset eivät olleet voimakkaita, eivätkä pystyneet tuhoamaan varsinaisia sukellusveneitä, mutta rynnäkkösukeltajille ja pienoissukellusveneille ne saattoivat olla kohtalokkaista. Panokset oli tarkoitettu ensisijaisesti hälyttämään vartioalus paikalle.[2]

Suomen laivaston sukellusvene Iku-Turso (kapteeniluutnantti Pentti Airaksinen) yritti viimeisenä sotatoimenaan tunkeutua Lavansaaren satamaan, mutta sen esti sukellusveneverkko. Verkossa ollut ilmaisinpanos vaurioitti alusta ja sen oli vetäydyttävä. Räjähdys rikkoi muutamien akkujen kansia, mikä havaittiin kotisatamassa ja korjattiin; tosin lopulliset vauriot selvisivät vasta kymmenen vuotta myöhemmin alusta romutettaessa.[3]

Verkonlaskijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verkkojen laskuun ja nostoon käytettiin erityisvalmisteista verkonlaskijaa. Esimerkiksi Suomen laivaston tykkiveneet Uusimaa ja Hämeenmaa oli suunniteltu paitsi raivaajiksi, mutta myös suojaverkon laskijoiksi.[4]

Saksalaiset rakensivat toisen maailmansodan aikana suuria määriä tehokkaita verkonlaskija-aluksia, joissa oli leveä kansi apurullineen. Aluksissa ei ollut omia koneita potkureineen, vaan niitä liikuteltiin hinaajavoimin. Aluksissa oli sähköä kehittävät apumoottorit ja lentotukialusmainen leveä kansi keulassa. Kannen verkkoporttista verkko siirrettiin kerroksittain aluksen ruumaan tai laskettiin mereen. Nimeä aluksilla ei yleensä ollut, ainoastaan tyyppimerkintä Netzleger (suom. verkonlaskija) ja taktinen numero.[5]

Sukellusveneverkot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa verkkoaitauksia rakennettiin useita lähinnä suojaamaan saksalaisten raskaita aluksia. Erityismaininnan ansaitsee saksalaisten rakentama Mursu (saks. Walross) -verkko, joka vedettiin keväällä 1943 Suomenlahden poikki Porkkalasta Naissaareen. Porkkalan rannikkoreitille asennettiin omaa liikennettä varten laivaportti. Verkkosulkua vartioi koko ajan suuri määrä saksalaisia aluksia. Mursu estikin Neuvostoliiton laivaston sukellusveneiden pääsyn läntiselle Itämerelle kahden purjehduskauden ajan.

Verkkoa vartioineista aluksista on hylkyinä jäljellä kaksi: Mäkiluodon linnakkeen ullkopuolelle karilleajon vuoksi uponnut M1940-luokan raivaaja M451 ja kauemmas Gåsskvättanin matalikolle lentopommin vuoksi uponnut verkonvartijaksi muutettu maihinnousulautta MFP398.[6]

Syksyllä 1944 Mursu jäi paikalleen ja saksalaiset miinoittivat sen länsipuolen lähtiessään. Miinoituksessa tuhoutui 12. joulukuuta 1944 Saksan laivaston hävittäjät Z35 ja Z36.[6] Verkon raivasi pois Suomen laivasto keväällä 1945: ensin vartioveneet tuhosivat kohot syvyyspommien avulla ja sitten 1. raivaajaosasto eli Ruotsinsalmi ja Uusimaa, Hämeenmaa sekä Turunmaa ja Karjala repivät verkot pois raskailla raivaimilla.[7]

Irralliset verkkoaitaukset saksalaiset keräsivät pois. Viimeinen tätä työtä elokuussa 1944 tehnyt erikoisalus, Netzleger VIII, oli poistumassa Suomesta, kun suomalaiset pysäyttivät sen Utön luona. Alus aiottiin takavarikoida, mutta pitkän aseveljeyden vuoksi alukseen ei asetettu vartiota, eipä edes kielletty radion käyttöä. Saksalaiset kutsuivat radiolla risteilijä Prinz Eugenin paikalle, jonka vesikone pudotti suomalaisille asiaa koskevan viestin. Kumpikaan osapuoli ei halunnut ampua toisiaan kohti, suomalaiset peruuttivat takavarikon ja verkonlaskija, sitä kiskonut hinaaja sekä pari pienempää kuljetusalusta saivat poistua rauhassa saksalaisen hävittäjän suojiin. Tieto tapauksesta pysyi salaisena vuoteen 1957.[8]

Mursu-verkkosulku oli maailman suurin.[9] Yhdysvalloilla oli vielä mittavammat suunnitelmat koko Karibianmeren sulkemisesta sukellusveneverkoilla, miinoituksilla ja raskaasti aseistetuilla partioaluksilla vuosina 1941–1944. Suunnitelmat jäivät kuitenkin toteuttamatta budjettisyistä. Lisäksi saksalaisten sukellusveneet pystyttiin muilla keinoin pitämään poissa alueelta, jossa ne kahtena ensimmäisenä sotavuotena olivat saaneet aikaan suurta tuhoa.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • P-O Ekman: Meririntama, luku Isojen kalojen pyynti
  • Cajus Bekker: Itämeri ja Suomenlahti 1944–45; WSOY 1960; luku Meririntama vetäytyy takaisinpäin, S. 143 - 154
  • Thomas Gallagher: Tirpitzin tuho
  • Kalervo Kijanen: Sukellushälytys, luku Miinoitetussa verkossa
  • Suomen Laivasto 1918–1968
  • Jacques Cousteau: Hiljainen maailma
  • Leijonalippu merellä

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Cousteau: Hiljainen maailma, s. 56 - 57
  2. Gallagher. s. 20
  3. Kijanen 1977, s. 154 - 155
  4. Leijonalippu merellä
  5. Bekker, s. 143
  6. a b Hylyt.net: Hylkyihin liittyvää hajatietoa
  7. Suomen laivaston historia II: Miinanraivaus sodan jälkeen
  8. Bekker 1960, s. 143 - 154
  9. Ekman. luku Isojen kalojen pyynti. s. 201 - 210
  10. Bauer: Toinen maailmansota, osa 5lähde tarkemmin?
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sukellusveneverkko.