Umpipiha

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tammelan Portaan Syrjälän umpipiha on säilynyt alkuperäisellä paikallaan Portaan kylätontilla Hämeen Härkätien vanhan linjauksen varrella.

Umpipiha on vanhaan maatalouskulttuurin kuuluva maatilan rakennusten ryhmittelytapa, jossa pihapiiri on ympäröity kokonaan rakennuksilla. Ympäröity umpipiha on jaettu rakennuksilla tai aidalla kahteen toiminalliseen osaan: asuinpiha oli niin kutsuttu miespiha, ja talouspiha karjapiha.[1][2]

Umpipihojen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen maatalouskulttuuriin umpipihat tulivat lounaisrannikolle 1200–1300-lukujen taitteessa. Maanviljelyksen ja veronkannon kehittyessä maatiloille oli tarve mitata omat maa-alat. Ruotsalaisen aurinkojaon mukaan kylän pellot jaettiin niin, että kunkin tilan tuli saada jako-osuutensa verran kaiken tyyppistä maa-aluetta. Tämä johti hajanaisiin peltosarkoihin, joita yhdellä tilalla saattoi olla kymmeniä. Jakotapa levisi lounaisrannikolta Länsi-Suomeen 1300-luvulla, Hämeeseen myöhemmin 1500-luvulla. Jakotavalle ominaista oli, etteivät tilat voineet enää vapaasti määrätä rakennusten paikkaa, rakennuspaikat pienenivät ja alue jouduttiin käyttämään tiiviimmin hyväksi. Tämä ja lähinnä pedoilta suojautuminen edistivät Ruotsista Lounais-Suomeen omaksutun umpipihakäytännön leviämistä.[2] Länsi-Suomen talonpojat omaksuivat umpipihojen rakentamisen kaupunkien linnoitusmaisista rakennustavoista. Umpipihojen avulla saatiin suojaisat pihat petoja vastaan, ja ne antoivat myös yksityisyyttä tiheissä kylissä asuville.[1] Pihan rakennukset olivat niin tiiviisti lähekkäin, ettei porttien kiinni ollessa jalkamieskään päässyt sisään. Ulkopuolisissa seinissä ikkuna-aukot olivat pieniä tai luukuilla varustettuja.[2] Umpipihaa pidettiin maatalousväestön keskuudessa arvostettuna, erityisesti jos se sisälsi lukuisan määrän eri rakennuksia.[2]

Umpipihat eli umpinaiset kartanot olivat tavallisia myös Karjalassa Länsi-Kannaksella sekä Inkerinmaalla. Länsi-Kannaksella ne lienevät yleistyneet vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Karjalaisia ja inkeriläisiä umpikartanoita ei ole museoitu eikä juuri tutkittukaan. Niiden katsotaan liittyvän Länsi-Venäjän talonpoikaiseen rakennuskulttuuriin.

Umpipihan rakennukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Umpipihoissa oli suhteellisen runsaasti rakennuksia, vauraammilla alueilla yleisesti 20–30, köyhemmillä kaskimailla taas vähemmän. Asuinrakennus sijoitettiin umpipihassa yleensä mahdollisimman kauas karjapihasta, harvinaisemman rakennustavan mukaan pihojen rajalle. Miespihalle sijoitettiin sauna- ja mallaspirtti, keittokota, luhtiaitat (vaateaitat ja kesäluhdit, ruoka-, vilja- ja jauhoaitat), portti tai porttirakennuksena toimiva liiteri ja käymälä. Karjapihan puolelle rakennettiin karjasuojat: navetta, sikolätti ja lampola, rehuaitat ja ladot. Kaarle XI:n talontarkastusasetuksessa vuonna 1681 määrättiin sauna, mallastus- ja kuivausriihi rakennettavaksi pihan ulkopuolelle palovaaran vuoksi. Talli rakennettiin alun perin portin yhteyteen miespihaan, mutta myöhemmin karjapihan puolelle. Miespihan portti kehittyi porttirakennukseksi, jossa usein oli katetun porttikäytävän molemmin puolin ruoka-aitat. Länsi-Suomessa portin viereisestä luhtirakennuksesta kehittyi ylistupa, renkien asuinrakennus.[2]

Suomalaisia umpipihoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merkittävimmät umpipihat ovat tälläkin hetkellä Länsi-Suomesta. Kiikoisissa on Museoviraston valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi luokittelema, alkuperäisellä paikallaan sijaitseva Vakkalaan Lähteenmäen torpan umpiha (yksityiskäytössä, ei museona)[3]. Helsingin Seurasaaressa on Säkylästä 1930-luvun alussa siirretty Antintalo. Laitilassa sijaitsee alkuperäisellä paikallaan museona toimiva Kauppilan umpipiha. Satakunnan ehkä tunnetuin umpipiha on 1970-luvulta alkaen umpipihaksi eri satakuntalaisrakennuksista koottu Jalomäen umpipiha Kullaalla Ulvilassa (yksityiskäytössä, ei museona, mutta avoinna tilauksesta). Hämeessä yksi parhaiten säilyneitä umpipihoja on Tammelan Portaan Syrjälän umpipiha alkuperäisellä paikallaan kylän vanhalla tontilla (yksityiskäytössä, ei museona).[4][5] Hämäläisestä torpan umpipihasta on esimerkkinä Tammelan Saaren kartanon Kivilammin torppa alkuperäisellä paikallaan Hämeen härkätien varrella.[6] Varsinais-Suomessa mainitaan säilyneinä umpipihoina muun muassa Auran Laukkaniityn Jukola[7] ja Pulkkion torppa Liedossa.[8] Pohjanmaalta löytyy restauroitu umpipiha Hämes-Havusen tilalta Kauhajoelta.[9] Etelä-Karjalassa on säilynyt umpipiha Suomenniemellä Lyytikkälän museotilalla.[10]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ranta, Sirkka-Liisa: Maatilan pihapiiri, s. 17. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2003. ISBN 951-746-400-2.
  2. a b c d e Sirelius, Uuno Taavi: Suomen kansanomaista kulttuuria II, s. 279–294. Helsinki: Otava, 1921.
  3. Kiikoinen. Lähteenmäen umpipiha, Vakkala Rakennettu kulttuuriympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt 1993 -luettelo. Museovirasto. Viitattu 15.11.2008.
  4. Tammela. Hämeen Härkätie ja sen varrella oleva asutus Rakennettu kulttuuriympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt 1993 -luettelo. Museovirasto. Viitattu 15.11.2008.
  5. Hämeen maakunnallisesti arvokkaat rakennusperintökohteet: kohdekuvaukset, Tammela. Hämeen liitto. Viitattu 15.11.2008.
  6. Ojala, Päivi: Kivilammin torpalle kaivataan vanhoja hirsiä ja pärekatontekijöitä. Hämeen Sanomat, 29.9.2007. Artikkelin verkkoversio Viitattu 25.12.2008.
  7. Komulainen, Matti et al.: Aurajoen kehittämisohjelma 2001-2006, s. 17. Turku: Aurajokisäätiö, 2002. ISBN 951-98533-3-2. Julkaisun verkkoversio (pdf) (viitattu 15.11.2008).
  8. Liedon yleiskaava 2020. Selostus (pdf) 2006. Liedon kunta. Viitattu 15.11.2008.
  9. Kleemola, Jussi; Ruismäki, Liisa; Taimi, Heikki: Hämes-Havunen. Kauhajoki: Lions Club Kauhajoki ry, 2006. ISBN 952-92-1018-3. Teoksen verkkoversio (kirjan esittely) (viitattu 26.12.2008).
  10. Suomenniemi. Lyytikkälän museotila Kulttuuriympäristö. Rekisteriportaali. Museovirasto. Viitattu 15.11.2008.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Valonen, Niilo & Teppo Korhonen: Suomalainen piha: rakennushistoriallisia päälinjoja. Helsinki: Multikustannus, 2006. ISBN 952-468-093-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]