Ero sivun ”Maunu Eerikinpojan ristiretki” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
kielenhuoltoa |
p nimi |
||
| Rivi 48: | Rivi 48: | ||
== Ruotsalaisten hyökkäys == |
== Ruotsalaisten hyökkäys == |
||
[[Tiedosto:Pähkinäsaaren rauhan raja 1323 5.jpg|pienoiskuva|Vuonna 1323 solmitun [[Pähkinäsaaren rauha|Pähkinäsaaren rauhan]] kaksihaarainen raja.<ref name=":1">{{Kirjaviite|Tekijä=Georg |
[[Tiedosto:Pähkinäsaaren rauhan raja 1323 5.jpg|pienoiskuva|Vuonna 1323 solmitun [[Pähkinäsaaren rauha|Pähkinäsaaren rauhan]] kaksihaarainen raja.<ref name=":1">{{Kirjaviite|Tekijä=Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman|Nimeke=Muinaisuutemme jäljet|Vuosi=2015|Sivu=376|Julkaisija=Gaudeamus}}</ref> Punaisella kiistaton rajan kulku, katkoviivalla rajan molemmat haarat ja harmaalla 1500-luvulla käytössä ollut aluejako [[Jarl Gallén|Jarl Gallénin]] ja [[John Lind|John Lindin]] mukaan.<ref name=":2">{{Kirjaviite|Tekijä=Pirjo Uino|Nimeke=Ancient Karelia|Vuosi=1997|Sivu=201|Julkaisija=Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 104}}</ref>]] |
||
Viipurissa Maunu otti vastaan novgorodilaisen lähettilään Kuzma Tverdislavitšin. Novgorodilaisille kävi pian selväksi, ettei kuningas ollut kiinnostunut neuvottelemaan mistään muusta kuin uskonnosta. Maunu toisti aikaisemmat vaatimuksensa siitä, että novgorodilaisten tuli kääntyä katolisuuteen, mutta siihen ortodoksiset novgorodilaiset eivät tietenkään voineet suostua. Neuvottelujen päätyttyä lähettiläät palasivat Pähkinäsaareen, jonne Maunu pian hyökkäsi armeijansa kanssa. Pähkinälinna piiritettiin ja ruotsalaiset alkoivat pakkokäännyttää paikallista väestöä. Novgorodista lähetettiin Ontsifor Lukinitšin, Jakob Tšotovin ja Mihail Fefilatovin johdolla joukkoja ruotsalaisia vastaan. Novgorodilaisen kronikan mukaan käytiin taistelu, jossa ruotsalaiset menettivät 500 miestä ja tuntematon määrä ruotsalaisia jäi vangiksi. Kronikan mukaan vain kolme novgorodilaisista olisi kaatunut. Sen mukaan taistelu tapahtui Shabtšinin kentällä. Novgorodilaisten voitosta huolimatta ruotsalaiset jatkoivat sotaretkeään. Kronikan mukaan tämä johtui novgorodilaisten keskinäisistä kiistoista. Novgorodista lähetettiin avunpyyntö Moskovan suurruhtinaalle [[Semjon]]ille, joka lupasi tulla johtamaan joukkoja ruotsalaisia vastaan. Semjonilla oli kuitenkin ongelmia [[Kultainen orda|Kultaisen ordan]] kanssa, ja hänen oli palattava Moskovaan. Hän lähetti novgorodilaisten avuksi veljensä [[Iivana II|Iivanan]], joka viivytteli pitkään, ennen kuin lähti joukkoineen ruotsalaisia vastaan. Ruotsalaisissa lähteissä tappiota ei mainita vaan se, että Maunun joukot valtasivat Pähkinälinnan [[6. elokuuta]] 1348. ''Förbindelsediktin'' mukaan linnan varuskunta antautui ja antoi kastaa itsensä sitä vastaan, että sai palata Novgorodiin. Lähettiläänä toimineen Kuzman ruotsalaiset vangitsivat.<ref name="Sundberg"/><ref>Harrison s. 478–479</ref> |
Viipurissa Maunu otti vastaan novgorodilaisen lähettilään Kuzma Tverdislavitšin. Novgorodilaisille kävi pian selväksi, ettei kuningas ollut kiinnostunut neuvottelemaan mistään muusta kuin uskonnosta. Maunu toisti aikaisemmat vaatimuksensa siitä, että novgorodilaisten tuli kääntyä katolisuuteen, mutta siihen ortodoksiset novgorodilaiset eivät tietenkään voineet suostua. Neuvottelujen päätyttyä lähettiläät palasivat Pähkinäsaareen, jonne Maunu pian hyökkäsi armeijansa kanssa. Pähkinälinna piiritettiin ja ruotsalaiset alkoivat pakkokäännyttää paikallista väestöä. Novgorodista lähetettiin Ontsifor Lukinitšin, Jakob Tšotovin ja Mihail Fefilatovin johdolla joukkoja ruotsalaisia vastaan. Novgorodilaisen kronikan mukaan käytiin taistelu, jossa ruotsalaiset menettivät 500 miestä ja tuntematon määrä ruotsalaisia jäi vangiksi. Kronikan mukaan vain kolme novgorodilaisista olisi kaatunut. Sen mukaan taistelu tapahtui Shabtšinin kentällä. Novgorodilaisten voitosta huolimatta ruotsalaiset jatkoivat sotaretkeään. Kronikan mukaan tämä johtui novgorodilaisten keskinäisistä kiistoista. Novgorodista lähetettiin avunpyyntö Moskovan suurruhtinaalle [[Semjon]]ille, joka lupasi tulla johtamaan joukkoja ruotsalaisia vastaan. Semjonilla oli kuitenkin ongelmia [[Kultainen orda|Kultaisen ordan]] kanssa, ja hänen oli palattava Moskovaan. Hän lähetti novgorodilaisten avuksi veljensä [[Iivana II|Iivanan]], joka viivytteli pitkään, ennen kuin lähti joukkoineen ruotsalaisia vastaan. Ruotsalaisissa lähteissä tappiota ei mainita vaan se, että Maunun joukot valtasivat Pähkinälinnan [[6. elokuuta]] 1348. ''Förbindelsediktin'' mukaan linnan varuskunta antautui ja antoi kastaa itsensä sitä vastaan, että sai palata Novgorodiin. Lähettiläänä toimineen Kuzman ruotsalaiset vangitsivat.<ref name="Sundberg"/><ref>Harrison s. 478–479</ref> |
||
Versio 23. helmikuuta 2020 kello 21.03
| Maunu Eerikinpojan ristiretki | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Ruotsin ja Novgorodin sotia | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
Ruotsin ja Norjan kuningas Maunu Eerikinpoika |
|||||||||
Maunu Eerikinpojan ristiretki oli Ruotsin jaNovgorodin välinen sota vuosina 1348–1351. Sota on ensimmäinen, joka on dokumentoitu hyvin niin ruotsalaisissa kun novgorodilaisissakin lähteissä. Ruotsin papisto ja erityisesti Pyhä Birgitta kannattivat sotaa Novgorodia vastaan.[1]
Sodan aikana ruotsalaiset valtasivat Pähkinälinnan vuonna 1348, mutta novgorodilaiset valtasivat sen seuraavana vuonna takaisin. Vuonna 1351 novgorodilaiset epäonnistuivat yrityksessään vallata Viipuri. Sota päättyi pian tämän jälkeen Ruotsiin levinneen ruton ja sisäpoliittisten ongelmien takia.
Tausta
Ruotsi ja Novgorod olivat solmineet niin sanotun Käkisalmen sodan jälkeen Pähkinäsaaren rauhan vuonna 1323.[2] Tämän jälkeen Novgorod hakeutui Liettuan suojelukseen, mutta jo 1340-luvulla se joutui taas Moskovan ruhtinaskunnan valtapiiriin. Sen enempää liettualaiset kuin moskovalaisetkaan eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita sodasta Ruotsia vastaan. Tästä huolimatta Novgorodin ja Ruotsin alueilta tehtiin pieniä sotaretkiä vastustajan alueelle. Esimerkkinä tästä on Viipurin käskynhaltijan Sten Turenpoika Bielken sekaantuminen Novgorodin alueella alkaneeseen kapinaan vuonna 1337.[3] Venäläiset puolestaan suorittivat eräiden lähteiden mukaan retken ruotsalaisten alueelle vuonna 1346. Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika alkoi valmistella sotaa jo vuonna 1347[1], mutta ennen tätä Novgorod joutui Liettuan hyökkäysten kohteeksi. Moskovan ruhtinas ei ollut kovin kiinnostunut tulemaan Novgorodin avuksi. Kaiken lisäksi Novgorodia vaivasivat myös sisäiset kiistat, koska Novgorodin pajarit yrittivät saada kaupungin valtaansa.[4]
1300-luvun alkupuolella ristiretkiaate oli toden teolla rantautunut Ruotsiin. Ruotsin rälssi sai paljon vaikutteita Manner-Euroopan kulttuurista, ja Maunu Ladonlukon hallituskauden aikana monet saksalaiset aateliset asettuivat asumaan Ruotsiin. Heidän mukanaan ruotsalainen rälssi omaksui uuden aatemaailman, johon kuuluivat myös ristiretket. Myös paavi jatkoi aikaisempia yrityksiään saada Ruotsin hallitsijat tukemaan rahallisesti ristiretkiä. Tämänkaltaisia veroja oli otettu käyttöön jo aikaisemmin, mutta 1320-luvulla paavi lupasi Ruotsin kruunulle puolet ristiretkiin kerätyistä verotuloista. Samanlaisen tarjouksen olivat aikaisemmin saaneet myös Ranskan ja Englannin hallitsijat. Tämä oli Ruotsin kruunulle tärkeää, koska se kärsi tuohon aikaan rahapulasta, jonka osasyy oli Skånen osto tanskalaisilta 34 000 hopeamarkalla.[5]
Sodan osatekijänä oli myös se, että Pohjolassa oli 1340-luvulla epätavallisen rauhallista, koska Ruotsi ja Norja olivat personaaliunionissa, ja vuonna 1343 Maunu varmisti asemansa saadessaan poikansa Håkanin julistetuksi Norjan kuninkaaksi.[6]Ruotsin vanha vihollinen Tanska taas oli vielä sekasorron vallassa oltuaan kokonaan ilman kuningasta 1330-luvulla.
Pyhän Birgitan näyt
Kuningasperheen läheisenä neuvonantajana, myöhemmin pyhänä Birgittana tunnetun, Birgitta Birgerintyttären vaikutusvalta Ruotsin hovissa oli suuri. Birgitta oli jo lapsesta asti nähnyt uskonnollisia näkyjä, ja hän oli myös kuninkaan sukulainen äitinsä puolelta. Lisäksi hänen ystäviinsä kuului muun muassa Turun piispa Hemming ja Birgitan veli Israel Birgerinpoika oli noussut kuningas Maunun korkeimmaksi virkamieheksi. Birgitan miehen kuoleman jälkeen, noin vuonna 1344, hänen arvovaltansa vain kasvoi, ja häntä alettiin pitää profeettana. Arkkipiispan nimittämä komissio tuli siihen tulokseen, että Birgitan näyt tulivat suoraan taivaasta, ja että niihin oli siten suhtauduttava vakavasti. Kuningas Maunu oli Birgitan ihailija ja otti mielellään vastaan Birgitan sanoman. Birgitan suosiosta kuninkaan hovissa kertoo sekin, että kuningas lahjoitti useita tiloja Birgitan perustamalle luostarille Itä-Götanmaalla. Kuningas Maunulle Birgitan saarnat ristiretkestä Novgorodia vastaan olivat mieluista kuultavaa. Birgitan ohella myös papiston parissa oli saarnattu jo aikaisemminkin ristiretken puolesta.[7]
Näkyjensä kautta Birgitta sai täydelliset ohjeet ristiretken järjestämisestä. Birgitta kuvasi näyissään muun muassa millainen ideaaliritarin täytyi olla. Birgitta hylkäsi myös ajatuksen sodista kristittyjen hallitsijoiden välillä, ja Maunu Eerikinpojan sota Tanskaa vastaan vuosina 1342–1343 oli loppunut tappioon juuri tästä syystä. Birgitan mielestä kuninkaan tuli käyttää sotilaitaan laajentamaan kristinuskoa itään pakanoiden maille. Ilmeisesti Maunu kysyi neuvoa suoraan Birgitalta siitä, oliko Jumalan tahto, että hän hyökkäisi pakanoita vastaan. Birgitta sai vastauksensa suoraan Jeesukselta, joka neuvoi, miten ristiretki tulisi järjestää. Armeijan tuli koostua niin sotilaista kuin munkeista ja papeistakin, joiden tuli yrittää käännyttää pakanat. Sotilaiden tuli marssia kahden lipun alla: rauhanlipun, johon oli kuvattu Jeesuksen kärsimys, ja sotalipun, johon oli kuvattu oikeudenmukaisuuden miekka. Pakanoille tuli myös tarjota rauhaa sitä vastaan, että he ottivat vastaan kristinuskon. Vain jos pakanat eivät suostuisi ottamaan vastaan oikeaa uskoa, tulisi Maunun hyökätä heidän kimppuunsa. Voiton jälkeen pakanat tuli joko tappaa tai kastaa kristinuskoon. Vallatuille maille tuli myös rakennuttaa kirkkoja. Taistelussa kuolleet kristityt sotilaat tulisivat saamaan palkintonsa taivaassa. Kuolleet pakanat saivat myös pienemmän kuolemanjälkeisen rangaistuksen. Birgitan näkyjen mukaan ristiretkiarmeijan täytyisi myös olla pieni, koska suuressa armeijassa olisi varmasti mukana syntiä tehneitä.[8]
1450-luvulla kirjoitetun Förbindelsedikt-runon mukaan Maunu Eerikinpoika sai ohjeita ristiretkeä varten myös Neitsyt Marialta. Kuninkaan piti ottaa mukaansa vain omia sotilaitaan, ei ulkomaalaisia. Tämä on luultavasti kuitenkin vain 1400-luvulle tyypillistä ja suunnattu tanskalaisia ja saksalaisia vastaan.[9]
Valmistelut
Vaikka sodan motivaatio olikin uskonnollinen, oli kuningas Maunulla varmasti myös rationaalisia tavoitteita. Vuosina 1344–1347 ristiretkiaikeista muotoutui todellisia suunnitelmia. Maunu Eerikinpoika yritti saada norjalaiset – hän oli tuolloin myös Norjan kuningas – mukaan sotaan Novgorodia vastaan. Norjassa sodasta ei oltu kovin innostuneita. Saadakseen norjalaiset mukaan projektiin kuningas painotti sodan uskonnollisia tavoitteita. Vuonna 1346 Maunun ja kuningatar Blankan ollessa Lödösessä he tekivät testamenttinsa, jossa kuningas vannoi hyökkäävänsä Jumalan vihollisia vastaan. Jos kuningas ei ennen kuolemaansa olisi tätä tehnyt, tulisi sata sotilasta lähettää kuninkaan sijaan. Suomen verotuloista tuli ottaa tarvittava summa tähän tehtävään.[10]
Maunun armeijaan kuului Förbindelsediktin mukaan myös tanskalaisia ja saksalaisia palkkasotilaita. Mukana oli myös eräs Holsteinin herttua, luultavasti Henrik II, joka oli jo aikaisemmin sotinut liettualaisia vastaan. Mukana oli myös muita saksalaisia, jotka olivat olleet mukana monilla ristiretkillä.[11]
Novgorodilaisen kronikan mukaan Maunu lähetti ennen sotaa, vuonna 1348, novgorodilaisten luokse diplomaatteja. Kronikan mukaan nämä vaativat novgorodilaisia uskonnollisiin neuvotteluihin, joissa oli tarkoitus keskustella siitä, kenen uskonto oli parempi. Häviäjä kääntyisi neuvottelujen jälkeen voittajan uskoon. Jos novgorodilaiset eivät suostuisi neuvotteluihin, Maunu lähettäisi armeijansa heidän kimppuunsa. Kronikan kuvaus neuvottelupyynnöstä vastaa melko hyvin Pyhän Birgitan antamia neuvoja. Novgorodilaiset neuvoivat ruotsalaisia lähettämään neuvottelijansa Konstantinopoliin, josta he itse olivat uskontonsa saaneet. Novgorodilaiset lähettivät silti myös neuvottelijoita, jotka saapuivat Pähkinäsaareen samaan aikaan kun kuningas Maunu tuli Viipuriin armeijansa kanssa.[12]
Ruotsalaisten hyökkäys
Viipurissa Maunu otti vastaan novgorodilaisen lähettilään Kuzma Tverdislavitšin. Novgorodilaisille kävi pian selväksi, ettei kuningas ollut kiinnostunut neuvottelemaan mistään muusta kuin uskonnosta. Maunu toisti aikaisemmat vaatimuksensa siitä, että novgorodilaisten tuli kääntyä katolisuuteen, mutta siihen ortodoksiset novgorodilaiset eivät tietenkään voineet suostua. Neuvottelujen päätyttyä lähettiläät palasivat Pähkinäsaareen, jonne Maunu pian hyökkäsi armeijansa kanssa. Pähkinälinna piiritettiin ja ruotsalaiset alkoivat pakkokäännyttää paikallista väestöä. Novgorodista lähetettiin Ontsifor Lukinitšin, Jakob Tšotovin ja Mihail Fefilatovin johdolla joukkoja ruotsalaisia vastaan. Novgorodilaisen kronikan mukaan käytiin taistelu, jossa ruotsalaiset menettivät 500 miestä ja tuntematon määrä ruotsalaisia jäi vangiksi. Kronikan mukaan vain kolme novgorodilaisista olisi kaatunut. Sen mukaan taistelu tapahtui Shabtšinin kentällä. Novgorodilaisten voitosta huolimatta ruotsalaiset jatkoivat sotaretkeään. Kronikan mukaan tämä johtui novgorodilaisten keskinäisistä kiistoista. Novgorodista lähetettiin avunpyyntö Moskovan suurruhtinaalle Semjonille, joka lupasi tulla johtamaan joukkoja ruotsalaisia vastaan. Semjonilla oli kuitenkin ongelmia Kultaisen ordan kanssa, ja hänen oli palattava Moskovaan. Hän lähetti novgorodilaisten avuksi veljensä Iivanan, joka viivytteli pitkään, ennen kuin lähti joukkoineen ruotsalaisia vastaan. Ruotsalaisissa lähteissä tappiota ei mainita vaan se, että Maunun joukot valtasivat Pähkinälinnan 6. elokuuta 1348. Förbindelsediktin mukaan linnan varuskunta antautui ja antoi kastaa itsensä sitä vastaan, että sai palata Novgorodiin. Lähettiläänä toimineen Kuzman ruotsalaiset vangitsivat.[1][15]
Ruotsalaisten operaation tavoitteena oli ilmeisesti siirtää Ruotsin itäraja Nevalle. Ruotsalaisten hyökkäystä helpotti se, että Saksalainen ritarikunta hyökkäsi samoihin aikoihin Novgorodille tärkeää Pihkovaa vastaan.[1]
Vallattuaan Pähkinäsaaren Maunu palasi takaisin Ruotsiin mukanaan suurin osa joukoistaan. Kun Novgorodissa majaillut ruhtinas Iivana sai kuulla Maunun lähteneen, palasi hän takaisin Moskovaan novgorodilaisten valituksista huolimatta. Novgorodilaiset lähettivät oman armeijansa valtaamaan takaisin Pähkinälinnaa. Armeija saapui paikalle vain pari viikkoa Maunun lähdön jälkeen. Novgorodilaiset aloittivat piirityksen, joka jatkui talven yli. Tässä tapauksessa selvästi virheellisen Förbindelsediktin mukaan Maunu oli vielä paikalla, kun novgorodilaiset aloittivat piirityksen. Nähdessään novgorodilaiset kuningas tokaisi, että hänen pois ajamansa parrat olivat jo ehtineet kasvaa takaisin.[16]
Pähkinäsaari oli tärkeä novgorodilaisten kaupankäynnin kannalta. Myös muualta Venäjältä tuli joukkoja novgorodilaisten avuksi. Pähkinäsaaren ruotsalainen varuskunta sinnitteli linnoituksessa talven yli, mutta helmi- tai maaliskuussa novgorodilaiset valtasivat sen. Kronikan mukaan novgorodilaiset käyttivät heittokoneita. Varuskunnan sotilaat tapettiin tai otettiin vangiksi. Ruotsista piiritetylle linnoitukselle ei tullut minkäänlaista apua. Ehkä Maunu odotti novgorodilaisten lähettävän neuvottelijoita tai ehkä hänellä ei yksinkertaisesti ollut varaa jatkaa sotaa. Novgorodilaiset tekivät luultavasti tämän jälkeen sotaretken pohjoiseen aina Norjaan asti. Maunu Eerikinpoika yritti samaan aikaan saada aikaiseksi kauppasaarron Novgorodia vastaan.[1][16]
Ristiretki
Vuonna 1350 Ruotsiin iski rutto. Maunu oli valmistelemassa uutta sotaretkeä novgorodilaisia vastaan ja on kiisteltyä, kuinka paljon rutto itse asiassa vaikutti sodan valmisteluihin. Luultavasti Maunu hankki palkkasotilaita sotaretkeään varten. Valtakunnan rahakirstut ammottivat kuitenkin tyhjyyttään. Etenkin aikaisemmin tapahtunut Skånen osto tanskalaisilta vaikutti raskaasti. Maunu sai uudelle sodalleen paavin tuen, joka lupasi samat edut "pakanoita" vastaan sotiville kuin Pyhälle maalle ristiretkelle lähtevillekin. Sotaretki alkoi hyvin, mutta loppui lopulta ruotsalaisten tappioon. Lopulta ruotsalaisten laivasto joutui myrskyyn ja hajaantui.[1]
Vuonna 1351 Maunu oli Virossa ja Liivinmaalla yrittämässä saada aikaan kauppasaartoa Novgorodia vastaan. Keväällä novgorodilaiset tekivät ruhtinaansa johdolla retken Suomeen. Novgorodilaiset saapuivat Viipurin edustalle 21. maaliskuuta. Viipurin esikaupunki poltettiin ja sitä ympäröivä alue ryöstettiin. Seuraavana päivänä linnan varuskunta teki hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin. Novgorodilaiset eivät kuitenkaan pystyneet valtaamaan Viipuria ja lähtivät pian pois. Ruotsalaiset ja novgorodilaiset solmivat luultavasti rauhan vuoden 1351 keväällä. Maunu jatkoi uusien sotien suunnittelemista, mutta Ruotsin sisäiset ongelmat pakottivat hänet luopumaan niistä.[1]
Lähteet
- Eric Christiansen: The Northern Crusades. Penguin Books, 1997. ISBN 0-14-026653-4.
- Dick Harrison: Gud vill det! : nordiska korsfarare under medeltiden. Ordfront Förlag AB, 2005. ISBN 91-7037-119-9.
- Ulf Sundberg: Medeltidens Svenska krig. Hjalmarson & Högberg Bokförlag AB, 2003. ISBN 91-89660-11-0.
- Ulf Sundberg: Svenska krig 1050–1814 Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek. Viitattu 10. toukokuuta. (ruotsiksi)
Viitteet
- ↑ a b c d e f g Sundberg, Magnus Erikssons ryska krig 1348–1351
- ↑ Sundberg, Kexholmskriget 1321–1323
- ↑ Sundberg, Sten Bielkes krig mot Novgorod 1338–1339, Christiansen s.189
- ↑ Harrison s. 476
- ↑ Harrison s. 465–466
- ↑ Harrison s. 476
- ↑ Harrison s. 470–471, 475
- ↑ Harrison s. 471–474
- ↑ Harrison s. 475
- ↑ Harrison s. 476
- ↑ Harrison s. 478
- ↑ Harrison s. 477
- ↑ Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 376. Gaudeamus, 2015.
- ↑ Pirjo Uino: Ancient Karelia, s. 201. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 104, 1997.
- ↑ Harrison s. 478–479
- ↑ a b Harrison s. 480