Japanin kuplatalous

Japanin kuplatalous (jap. バブル景気, bubble keiki) tarkoittaa huimasti kohoavia maan ja osakkeiden hintoja Japanissa vuosina 1986–1990. Se on yksi modernin taloustieteen kuuluisimmista talouskuplista.

Tausta ja kehitys

Toista maailmansotaa seuranneilla vuosikymmenillä Japani otti käyttöön tarkkoja tuontitariffeja ja käytäntöjä, joilla rohkaistiin kansalaisia säästämään tulojaan. Kun pankeissa oli enemmän rahaa, lainoja ja luottoa oli yhä helpompi saada, ja kun Japanilla oli suuri positiivinen kauppatase, jenin arvo muihin valuuttoihin nähden kasvoi. Tämä salli japanilaisten yritysten investoida helpommin kuin kilpailijansa, mikä laski tavaroiden hintoja ja kasvatti kauppatasetta entisestään. Jenin arvon kasvaessa osakekaupoista tuli erittäin tuottoisia.

Kun rahaa oli runsaasti saatavilla investointeja varten, spekulaatiot kasvoivat arvopaperimarkkinoilla, erityisesti Tokion pörssissä, ja kiinteistömarkkinoilla. Asuntojen, osakkeiden ja joukkovelkakirjojen hinnat nousivat niin paljon, että yhdessä vaiheessa Japanin valtio laski liikkeelle 100 vuoden joukkovelkakirjoja. Lisäksi pankit antoivat yhä riskialttiimpia lainoja.

Kuplan huipulla väitettiin usein, että Tokion keisarillisen palatsin maa-alue oli yhtä arvokas tai arvokkaampi kuin koko Kalifornian osavaltio. Japani sai uutta kansallista ylpeyttä ja itsevarmuutta uuden taloudellisen valtansa seurauksena, mikä näkyi esimerkiksi kirjoissa kuten Shintarō Ishiharan ja Akio Moritan NO to ieru Nihon ("Japani joka osaa sanoa ei"). Monet olivat Japanin ulkopuolella huolissaan buumista, ja ulkomaalaiset havainnoijat kritisoivat tapahtumia. Esimerkiksi Michael Crichton kirjoitti Japanin taloudellisen vallan aiheuttamia ongelmia käsittelevän teoksensa Nouseva aurinko tähän aikaan.

Kuplan huippu ja puhkeaminen

Hinnat nousivat korkeimmiksi Tokion Ginzan alueella vuonna 1989, joissakin kohdissa yli 1,5 miljoonaan dollariin neliömetriltä, ja jäivät vain hieman alhaisemmiksi Tokion muilla alueilla. Vuoteen 2004 mennessä huippuluokan "A"-kiinteistö Tokion kauppa-alueella maksoi alle sadasosan 1980-luvun lopun huippuhinnoista ja Tokion asuinalueilla kymmenesosan huipusta. Tästä huolimatta kiinteistöjen hinnat olivat maailman korkeimpia. Noin 20 biljoonaa dollaria (vuoden 1999 kurssilla) katosi kiinteistömarkkinoiden ja Tokion pörssin romahtaessa.

Koska Japanin taloutta ajoi eteenpäin uudelleeninvestointien suuri määrä, tämä romahdus tuntui erityisen voimakkaana. Investointeja tehtiin yhä enemmän maan ulkopuolelle, ja japanilaiset teollisuusyritykset menettivät paljon kilpailukyvystään. Kun japanilaisista tuotteista tuli ulkomailla vähemmän kilpailukykyisiä, alhainen kulutusaste alkoi haitata taloutta ja aiheutti deflaation.

Seuraukset

Kiinteistökuplan luomisessa ja kasvattamisessa auttaneet helposti saatavat luotot pysyivät ongelmana useiden vuosien ajan, ja vielä vuonna 1997 pankit antoivat suuririskisiä lainoja. Luotto-ongelman korjaaminen tuli vielä vaikeammaksi, kun valtio alkoi tukea konkurssikypsiä pankkeja ja yhtiöitä, luoden useita "zombiyrityksiä".

Kuplan romahtaminen (jap. 崩壊, Hōkai) tapahtui pikemminkin vähitellen kuin kertarysäyksellä. Sen jälkeistä aikaa kutsutaan Japanissa "menetetyksi vuosikymmeneksi" (jap. 失われた10年, ushinawareta jūnen).