Kyllikki Saaren murha

Kyllikki Saaren suohauta.

Kyllikki Saaren murha on Suomen kuuluisimpia selvittämättömiä henkirikoksia. Saari oli 17-vuotias tyttö, joka surmattiin Isojoella 17. toukokuuta 1953. Suohautaan kätketty ruumis löydettiin saman vuoden lokakuussa. Saaren murha sai ympärilleen valtavat valtakunnalliset mittasuhteet. Murhaajaa ei ole saatu selville, vaikka tapausta tutkittiin paljon. 2000-luvulla kerrottiin julkisuuteen, että poliisilla oli vahva epäilys tekijästä, mutta todisteet eivät olleet riittäviä.

Kyllikki Saaren katoaminen

Auli Kyllikki Saari (6. joulukuuta 1935 – 17. toukokuuta 1953) oli ujo ja hiljainen tyttö. Hänellä ei ollut poikaystävää eikä hän käynyt tansseissa. Kyllikki oli uskovainen ja teki usein polkupyörämatkoja kirkolle ja osallistui eri hartaustilaisuuksiin. Kyllikki nähtiin elossa viimeisen kerran sunnuntaina 17. toukokuuta 1953, jolloin hän oli lähtenyt hengelliseen nuorisotilaisuuteen Kortteenkylän kansakouluun ystävänsä Maiju Helena Yli-Hietalan kanssa. Kotiin palatessaan Kyllikki ja Maiju erosivat Meijerin risteyksessä noin kello 22.30, josta Kyllikki lähti pyöräilemään pohjoiseen Kauhajoentietä pitkin kotiinsa Heikkilän kylään. Meijerin risteyksestä Kyllikillä oli vielä noin kuuden kilometrin matka kotiinsa. Tie-Jaskaksi kutsuttu TVH:n työmies oli palaamassa Möykystä hartaustilaisuudesta polkupyörällä ja hän oli viimeisenä nähnyt Kyllikin elossa meijerin tienhaaran jälkeen 1,5 kilometrin päässä, kun he olivat polkupyörillä kohdanneet toisensa noin kello 22.40. Kotiin asti Kyllikki ei päässyt. Hän kohtasi murhaajansa ilmeisesti noin kilometrin matkan jälkeen.

Kyllikin vanhemmat eivät aluksi ihmetelleet tyttärensä poissaoloa, koska tämä oli yöpynyt toisinaan ystävättärensä Maiju Yli-Hietalan kotona. Vasta kun Kyllikin työpaikalta kirkkoherranvirastosta soitettiin tiistaina hänen kotiinsa ja ihmeteltiin, miksei tyttö tule töihin, vanhemmat tekivät katoamisilmoituksen.

Etsintä

21. toukokuuta lähetettiin Vaasan läänin rikospoliisikeskuksesta poliisitutkija johtamaan Kyllikin etsintöjä meijerin risteyksen lähiympäristössä olevaan metsään ja suoalueelle. Sadat miehet etenivät ketjussa rinnatusten. Etsintäpartiot alkoivat herättää valtakunnallista huomiota ja runsaasti lehtimiehiä kerääntyi paikalle. STT:n uutiset kertoivat radion välityksellä kadonneesta neitosesta.

Etsintöjä jatkettiin tuloksetta kunnes kaksi marjastajaa näki 22. heinäkuuta syrjäisen Lellulaakson suon turpeennostokuopasta pilkottavan polkupyörän renkaan. Pian kävi ilmi, että pyörä kuului Kyllikille. Renkaiden venttiilit oli poistettu, jotta se uppoaisi paremmin suohon jälkiä jättämättä. Polkupyörän löytöpaikka oli umpimetsässä satojen metrien päässä maantiestä. Tästä pääteltiin aluksi, että pyörän piilottajan on täytynyt tuntea maasto hyvin. Jälkeenpäin tämä teoria kumottiin ja todettiin, että pyörän oli voinut piilottaa aivan kuka tahansa ulkopuolinen henkilö.

Löytöaikana vesi oli matalalla. Ihmetystä herätti, miksi pyörää ei ollut havaittu aiemmissa etsinnöissä, kun suonsilmäkkeitä oli tutkittu metallinpaljastimella. Silloin vesi oli ollut korkealla. Polkupyörä oli mahdollisesti tuotu suolle myöhemmin, sillä sen satula näytti liian hyväkuntoiselta ollakseen lionnut viikkoja mudassa.

Ruumiin löytyminen

Etsinnät aloitettiin uudelleen ja lauantaina 10. lokakuuta yhdeksän aikoihin aamulla Valtteri Mäkelä -niminen mies nosti maasta mytyn, joka osoittautui Kyllikin kengäksi. Kengän sisään oli tungettu Kyllikin kaulaliina ja miesten sukka. Sukan suupuoli oli työnnetty kantapään sisään ja sidottu mustalla villalangalla moneen kertaan ympäri. Kaulaliinassa oli hampaanjälkiä, josta pääteltiin että sitä olisi käytetty suukapulana. Sukan omistaja ei koskaan selvinnyt.

Sunnuntaina 11. lokakuuta aamupäivällä Ilmari Hietaoja -niminen mies kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynoksaan, joka seisoi keskellä suomätästä parinkymmenen metrin päästä kengästä. Oksan tyvipää oli teroitettu. Kun multaa ja mättäitä oli poistettu, paljastui puolen metrin syvyydestä osittain maatuneena Kyllikki Saaren ruumis, jonka pään ja hartioiden ympärille oli kiedottu hänen oma päällystakkinsa. Tytön alaruumis oli paljas ja toinen rinnoista vedetty ulos rintaliiveistä. Hautapaikka sijaitsi runsaan sadan metrin päässä maantiestä.

Oikeuslääketieteen professori Unto Uotila totesi ruumista tutkittuaan, että Kyllikki oli saanut surmansa päähän osuneesta tylpän esineen iskusta, joka oli suunnattu kasvoihin. Vammat olivat niin rajuja, etteivät ne olleet tulleet kivestä vaan pikemminkin jostain rautaesineestä. Emättimestä ei löytynyt siemennestettä, mutta se ei sulje pois seksuaalirikoksen mahdollisuutta. Maatuneesta ruumiista ei pystytty selvittämään, oliko Kyllikki Saari vielä sukupuolisesti koskematon, mutta selvisi, että hän ei ollut raskaana.

Hautapaikka oli noin kahdensadan metrin päässä maantiestä ja välimatka polkupyörän löytöpaikkaan on noin kilometri. Aiemmissa etsinnöissä kenkää ja männynoksaa ei ollut huomattu, joten ehkä murhaaja toi ne jälkeenpäin ja johdatti näin ruumiin jäljille. Alueella oli istutettu metsää kesäkuun 1.-6. päivän aikana - pari viikkoa Kyllikin katoamisen jälkeen - havaitsematta mitään erikoista. Tutkimusten mukaan ruumis oli ollut jo mätänemistilassa, kun teroitettu oksa oli pystytetty haudalle ja se oli lävistänyt ruumiin vatsan. Hauta oli tehty taitavasti, turpeet oli leikattu päädyistä ja keskeltä ja käännetty takaisin haudan päälle.

Kyllikki Saari haudattiin 25. lokakuuta 1953 ja hänen hautansa sijaitsee vastapäätä kirkon pääovea. Siunaustilaisuuteen Isojoen kirkolla osallistui ennätysmäärä surijoita, noin 25 000 ihmistä.

Epäiltyjä

Kyllikki Saaren tapauksen yhteydessä kuulusteltiin kaikkiaan tuhansia ihmisiä ja tutkinnat ylettyivät jopa Ruotsiin. Surman selvittämiseen johtavista tiedoista luvattiin kaksi vihjepalkkiota. Niiden takana olivat Isojoen kunta (50 000 markkaa) ja Helsingin sanomat (100 000 mk). Muun muassa vasenkätisten henkilöiden edesottamukset käytiin tarkoin läpi, koska suohaudan päällä ollut männynoksa oli teroitettu toisesta päästä puukolla vuolemalla ja vuolujäljestä pääteltiin tekijän olleen vasenkätinen.

Pastori Kauko Kanervo

Eräs pitkää epäilty oli Isojoen entinen virkaatekevä kirkkoherra (1952-1953) Kauko Kanervo, jolla oli kuitenkin vedenpitävä alibi. Hän oli siirtynyt kolme viikkoa ennen murhaa Merikarvialle. Hän oli ollut Merikarvialla murhailtana ja hänen liikkeensä selvitettiin tarkoin. Kanervo oli ollut illalla rovastin juhlissa, yöllä pappilassa ja aamulla klo 8 pitämässä rippikoulua. Epäselväksi jäi vain 20 minuuttia, mutta tässä ajassa hän ei olisi ehtinyt Isojoelle. Merikarvialta on Isojoelle 60 kilometriä. Papilla ei ollut ajokorttia eikä autoa.

Kanervolla oli sodan aikana kenttäpappina toimiessaan ollut naissuhteita, ja hänet oli erotettu lähetystyöstä, koska hänellä oli suhde sairaanhoitajaan. Kanervo oli lähennellyt usein nuoria naisia. Kanervo oli Kihniön kirkkoherrana 1955 ja siellä hänet vuotta myöhemmin tuomittiin alaikäiseen sekaantumisesta, koska hänellä oli suhde entiseen rippikoulutyttöön.

Jotkut pitävät pastoria murhaajana ja epäilevät alibia, joka on osin kotiapulaisen antama. Tapaukseen perehtyneen harrastajatutkijan mukaan kirkkoherran alibi oli pitävä ja hänen tekemisensä tutkittiin tarkoin. Hänellä ei ollut mitään yhteyttä tapaukseen.

Entinen poliisi

Karijoella asunut Leo Myllyniemi on ollut tapauksen vahvimpia epäiltyjä. Hänen nähtiin ajaneen autolla yhdessä erään toisen miehen kanssa Kauhajoelle johtaneella tiellä. Myöhemmin Kyllikin katoamispaikalla havaittiin auton kääntymisjälkiä ja ajolyhdyn sirpaleita. Kahden silminnäkijän mukaan miehen auto oli ollut pysähdyksissä Kauhajoen Karhunkankaalle johtaneen metsätien varressa samana iltana. Tämä 35-vuotias kahvilanpitäjä oli entinen poliisi, joka oli erotettu virastaan huonojen elämäntapojensa vuoksi. Hänet tunnettiin hämäräperäisenä liikemiehenä.

Myllyniemellä oli katoamisillalle alibi. Hänet tuntenut isojokinen autoilija oli nähnyt hänet ja erään porilaisen johtajan viettävän iltaa Kaupunginhotellissa Kristiinassa kello 22-24. Porilainen johtaja kertoi vieneensä miehen Karijoelle hänen tuttavansa kotiin, jossa mies oli kertomansa mukaan yöpynyt. Moni pitää silti häntä syyllisenä. Helsingin Sanomat kirjoitti laajasti Myllyniemen pidätyksestä ja kuvaili miehen kahvilaa "häpeäpilkuksi", jossa tarjoiltiin Varsovan laulua (pilsnerin ja pirtun sekoitus)..

Tutkijan mukaan Myllyniemen alibi oli väärä. Häneltä puuttui kuitenkin motiivi surmatyöhön, eikä hän todennäköisesti olisi osannut kätkeä Kyllikin polkupyörää itselleen vieraaseen Lellulaksoon. Lisäksi Myllyniemen auto oli tapahtumahetkellä korjaamolla.

Ojankaivaja

Pisimpään epäiltyjen listalla oli paikkakuntalainen 38-vuotias ojankaivaja, joka lopulta jouduttiin vapauttamaan todisteiden riittämättömyyden vuoksi. Helsingin Sanomat kirjoitti miehestä 24.10.1953 nimeltä mainiten. Miehen pidätyksestä uutisoivat laajalti myös Kaleva, Ilkka ja Vaasa-lehti. Kuulusteluissa epäillyn puheet olivat sekavia. Hän asui silloin 1-2 km:n päässä tekopaikasta ja oli aiemmin 1940-luvulla syyllistynyt seksuaalirikokseen ja kärsi sota-aikana ilmenneistä mielenterveysongelmista. Miehellä oli kuitenkin pitävä alibi. Sukulaistensa todisteiden mukaan hän oli nukkunut omassa vuoteessaan voimakkaassa humalatilassa läpi murhayön. Poliisi ei epäillyt alibia, sillä miehen sukulaiset tiedettiin työteliäiksi ja rehellisiksi ihmisiksi.

Vapautetusta ojankaivajasta tuli kuitenkin jatkossa poliisien pääepäilty. Hänet lähetettiin mielentilatutkimukseen ja myöhemmin Mustasaaren mielisairaalaan. Vaikka epäiltyä ei voitu pitävästi yhdistää Kyllikki Saaren tapaukseen, häntä pidettiin pidätettynä vielä hoitoon passittamisen jälkeen. Monet paikkakuntalaiset olivat kiihtyneitä miehen pidätettynä olosta, koska he eivät toisin kuin poliisi uskoneet hänen syyllisyyteensä.

Seututien 661 varrella oleva kyltti Kyllikki Saaren suohaudalle.

Poliisi epäili, että tekijän apuna jälkien peittelyssä ja haudan naamioinnissa toimi tämän 37-vuotias lankomies. Avustajalla oli rikollinen tausta. Molemmat miehet tunsivat maaston erittäin hyvin, sillä heillä oli yhteinen ojatyömaa, joka sijaitsi 50 metrin päässä Kyllikin suohaudalta. Ojatyömaalla oli lapio, jota käytettiin haudan kaivamiseen. Ojankaivajaan kohdistuvista epäilyistä on kertonut Pentti Kankaanpää, joka toimi 1970-luvun alussa poliisina Isojoella ja tutki Kyllikki Saaren murhaa työnsä ohella vuodesta 1972 alkaen. Kumpikaan epäillyistä ei ollut elossa enää vuonna 1972.

Mustapartainen mies

Isojoen eläkkeellä oleva palopäällikkö Esko Varpelaide kertoi 2004 Ilta-Sanomille epäilleensä surmaajaksi erästä 51-vuotiasta paikkakuntalaista miestä. Varpelaide kertoi epäilyynsä johtaneista tapahtumista myös Isojoen Joulu 2004 -lehdessä.

Kysessä oleva epäilty tunnettiin mustasta parrastaan ja häntä pidettiin Isojoella hieman outona hiipparina. Nuorena opinhaluisen ja eteväksi mainitun miehen kerrottiin kokoneen hermoromahduksen ylioppilaskirjoitusten aikana ja muuttuneen tämän jälkeen. Elokuussa 1952 mainittu henkilö oli kosketellut erästä kuollutta naista sopimattomalla tavalla Isojoen sairaalassa osoittaen taipumusta nekrofiiliaan. Miehen väitettiin syyllistyneen naisten ahdisteluun, ja hänelle oli suoritettu käräjäoikeuden päätöksellä kastraatio.

Kyseinen mies oli asioinut usein papinkansliassa, jossa Kyllikki työskenteli. Kuulopuheiden mukaan mies piti Kyllikkiä "morsiamenaan". Mies asioi myös kunnantoimistossa, jossa toimistovirkailijana työskentelevä nuori nainen kiinnosti häntä Kyllikin lisäksi. Varpelaide toimi yhteistalon tansseissa järjestysmiehenä, ja oli nähnyt usein mustapartaisen miehen seuraavan puiden takana tuntikausia tanssipaikan tapahtumia. Kyllikin katoamisiltana miestä ei näkynyt. Yöllä kahden aikoihin mies oli kunnantalolla heitellyt hiekkaa ikkunaan ja pyytänyt yläkerrassa asuvaa kunnantoimiston naista ulos. Kun tämä ei suostunut, mies oli lähtenyt kävelemään kohti Mäkikaupunkia poispäin kodistaan ja kantanut olallaan pussia. Mies oli suunnitellut pari vuotta aiemmin ohikulkutien linjan Mäkikaupungista Heikkilän kylään. Tämä suuntakepein merkitty tielinja kulki läheltä Kyllikin hautauspaikkaa, joten maasto oli miehelle tuttu.

Kyllikin katoamisen jälkeisenä aamuna kyseinen mies oli yrittänyt hyökätä holhoojansa kimppuun aseenaan kettinkivarren päähän kiinnitetty rautamöhkäle. Holhooja oli ampunut revolverilla itsepuolustukseksi miestä rintaan. Tämä selvisi ampumisesta hengissä ja pääsi sairaalasta jo parin viikon päästä. Varpelaide epäilee, että mies olisi surmannut illalla Kyllikin samalla aseella, mennyt kunnantalolle yöllä ase mukana pussissa ja palannut tuntemaansa tielinjaa pitkin hautaamaan ruumiin. Varpelaide kertoi epäilystään poliisille ja mies joutui kuulusteltavaksi. Varpelaide epäili, että päätutkija rikoskomisario Axel Skogman uskoi miehen olevan syyntakeeton tuomittavaksi tai liian tyhmä suorittamaan murhaa.

Kyseinen mies kuoli Teuvan B-mielisairaalassa 1971. Ilta-Sanomien artikkelin mukaan "Myös poliisi vahvistaa epäillyn henkilöllisyyden IS:lle." Tämä oli kuitenkin väärinkäsitys, koska poliisi oli tarkoittanut pääepäiltyä eli ojankaivajaa.

Hans Assmann

Jorma Palo ja Matti Paloaro julkaisivat vuonna 2004 kirjan Luottamus tai kuolema!, Hans Assmannin arvoitus, jossa esille nostettiin Bodominjärven murhista epäillyn saksalaissyntyisen Hans Assmannin mahdollinen osuus myös Kyllikki Saaren murhaan. Assmannit olivat aikansa kohupari, jonka edesottamuksia eräät lehdet uutisoivat usein.

Assmannin vaimo on kertonut miehensä liikkuneen Isojoen ja Kauhajoen suunnalla murhailtana. Assmann myös omisti murhan aikoihin vaaleanruskean Opel-merkkisen henkilöauton, jollaisen useat silminnäkijät olivat nähneet kiirehtivän murhapaikan suunnalta poispäin. Väitteiden mukaan Assmann jopa itse epäsuorasti tunnusti rikospoliisi Matti Paloarolle vuonna 1997 olevansa vastuussa Kyllikki Saaren kuolemasta. Hän kertoi autonkuljettajansa törmänneen autollaan Saareen vahingossa, mutta jälkiensä peittämiseksi miehet lavastivat tapauksen murhaksi.

Assmannin vaimo on kertonut, että hänen mieheltään puuttui automatkalta palattuaan toisen jalan sukka ja hänen kenkänsä olivat märät. Myös autossa oli näkyvissä pieniä kolhuja. Muutaman päivän kuluttua Assmann ja tämän autonkuljettaja lähtivät uudelleen automatkalle, mutta tällä kertaa heillä oli lapio mukanaan. Assmann oli vasenkätinen.

Kertomuksia epäillään, koska virallisten tietojen mukaan Assmann olisi ollut Saksassa teon aikoihin. Supon arkiston mukaan Hans Assmann saapui ensimmäisen kerran Helsinkiin olympialaisten aikaan kesällä 1952, mutta palasi vielä Saksaan ja muutti pysyvästi Suomeen vasta heinäkuussa 1953. Assmann kuoli Ruotsissa 1998.

Muusikkoseurue

Anneli Karhusaaren 2009 julkaisemassa kirjassa Kyllikin surma (Reino Ojanperän muistelmien pohjalta) esitetyn Reino Ojanperän käsityksen mukaan Saareen olisi törmännyt mustalla henkilöautolla liikkunut kolmihenkinen seurue, johon kuului myös muusikko. Teorian mukaan kuljettaja olisi ajanut kolarin humalassa, ja siksi onnettomuus olisi salattu. Metsään viedyn uhrin alkaessa virota hänet oli surmattu lapiolla, mikä selittäisi poskiluun murtuman. Myöhemmin tekijät olivat tunnontuskissa käyneet merkkaamassa haudan, ja pudottaneet paikalle sieltä löytyneet nuottivihon palasen ja pääsylipun. Ojanperän tiedot ovat peräisin Oulun läheltä Vaalasta, josta seurue oli ollut töissä. Ojanperän mukaan auto maalattiin matkan jälkeen valkoiseksi, ja useat olivat kuulleet matkalla olleiden puhuvan tapahtumasta.

Ojanperä oli tuolloin 16-vuotias ja työskenteli varastomiehenä Vaalan työmaalla. Tutkija epäilee teoriaa, koska polkupyörässä ei ollut selviä jälkiä kolarista. Kukaan ei tiettävästi tehnyt havaintoja Ojanperän kertomasta mustasta autosta, vaan silminnäkijöiden havaitsema auto oli vaalea.

Karhusaaren kirjan mukaan kaikki kolme törmäysautossa ollutta miestä kärsivät voimakkaista tunnontuskista Kyllikin kuoleman jälkeen. Ensimmäinen miehistä hukuttautui Oulujokeen vuonna 1955 surmattuaan sitä ennen vaimonsa. Toinen miehistä päätti päivänsä kolme vuotta myöhemmin ampumalla itsensä. Kolmikon viimeinen kuoli lääkkeiden yliannostukseen kotonaan Kemijärvellä vuonna 1960.

Tutkimusten jälkeen

Alkuperäiset tutkimukset lopetettiin elokuussa 1956. Tutkimusaineisto jäi Vaasan läänin rikospoliisikeskuksen haltuun. Kun tutkimusten johdossa pisimmän työn tehnyt komisario Skogman jäi eläkkeelle oli eri johtolankoja selvitetty 370. Asian johdosta kuulusteltujen henkilöiden nimikortteja löytyy yli 5000 kappaletta. On selvä, Isojoella levinneet turhat ilmiannot ja huhut vaikeuttivat tutkijoiden työtä. Todellisia epäiltyjä oli ehkä muutama kymmenen, näiden joukossa myös surmatun isä, jota jotkut pitävät edelleen syyllisenä tyttärensä murhaan.

Poliisitutkija Pentti Kankaanpään mukaan ei haluttu, että tekijä on isojokinen henkilö. "Aivan kuin paikalliset ihmiset olisivat yhteisesti sopineet, että syyllisyys vieritetään jonnekin muualle." Lehdistö kertoi alkuaikoina epäiltyjen nimiä, mutta nyt niitä ei enää haluta julkaista tiedotusvälineissä.

Vuonna 2000 Kyllikki Saaren murhan päätutkija oli rikosylikonstaapeli Tapani Tikkala Keskusrikospoliisin Vaasan yksiköstä. Tikkala on hyvin perehtynyt Kyllikki Saaren tapauksen valtavaan asiakirjamäärään. Hänen mukaansa poliisi kyllä selvitti murhaajan todennäköisen henkilöyden, mutta koska tekninen näyttö puuttui, juttua ei voitu viedä käräjille. Hän kertoo, että juttu voidaan avata uudelleen koska tahansa, jos uutta varteenotettavaa todistusaineistoa tulee esiin.

Tekijän profilointi

Poliisiammattikorkeakoulussa tutkijana ja opettajana toiminut psykologi Pekka Santtila on profiloinut tapauksen. Todennäköisesti tekijä olisi yksin elänyt mies, joka oli murhan aikoihin yli 30-vuotias, jolla oli melko vähän sosiaalisia suhteita ja joka tiedettiin naapurustossa jossakin määrin omituiseksi. Hän oli ilmeisesti hautonut tekoaan jo pitkään ja ilmeisesti tunsi Kyllikki Saaren. Lopullinen kohtaaminen öisellä kylätiellä saattoi olla sattuma, mutta laukaisi kuitenkin suunnitelman täytäntöönpanon. Sattumaa saattoi olla myös se, että uhriksi joutui juuri Kyllikki Saari. Uhrin kätkeminen ja suunnitelmallisuus viittaa siihen, että tekijällä on saattanut olla jonkinlainen rikostausta. Ilmeisesti hän ei ollut sukua uhrilleen.

Raiskausrikosten profiloinnin perusteella Kyllikki Saaren murhaaja - ja todennäköisesti raiskaaja - olisi paikkakuntalainen mies, joka iski enintään muutaman kilometrin päässä kotoaan. Hän tunsi soisen alueen hyvin, ehkä metsästeltyään tai mahdollisesti työskenneltyään siellä. Kyllikin kasvojen runteleminen viittasi vainoharhoihin tai siihen, että teon tekijä tunsi tytön.

Suohauta

Kyllikki Saaren suohautaa käy edelleen kesäisin katsomassa suuri joukko väkeä. Hauta sijaitsee seututien 661 varrella Isojoelta Kauhajoelle päin, noin paikassa 62°09′N, 021°57′E.

Katso myös

• Ei vanhene koskaan

Lähteet

• Jermo, Aake: Murha ei vanhene koskaan, Otava, 1975. ISBN 951-1-02135-4
• Karhusaari, Anneli: Kyllikin surma, Kustannusliike Anneli 2009. ISBN 978-952-5831-05-4
• Markkula, Hannes: Suomalainen murha 1953 - 1991, Eurooppalainen kustannustalo, 1991. ISBN 9519626700
• Markkula, Hannes: Kuusi suomalaista murhaa,Gummerus , 1997. ISBN 951-20-5081-1
• Paloaro, Matti & Palo, Jorma: Luottamus ja kuolema: Hans Assmannin arvoitus, Tammi 2004, ISBN 9789513132057

Kirjallisuutta

• Kallio, Enska, Vesa, Raimo: Kyllikki Saaren arvoitus. Tampere: Pop-kirjat, 1981. ISBN 951-9374-22-1, ISBN 978-951-9374-22-2. }

Aiheesta muualla

• YLE/Elävä arkisto: Kyllikki Saaren surma