Tehtaat ja teollistuminen Afrikassa
Tehtaat olivat Afrikan rannikolla olevia laitoksia, jotka toimivat kauppakeskuksina. Niissä oli usein erilaisia rakennuksia, kuten suurimmissa kauppa-asema, asuntoja, varastotiloja tavaroille, laivojen korjausverstaita, sekä parakki (barracoon) tai aitaus afrikkalaisille orjuutetuille miehille, naisille ja lapsille.[1]
Tehtaiden päämiehet olivat faktoreita, jotka toimivat eri maiden hallitusten tai suurimpien eurooppalaisten yritysten asiamiehinä. Faktorit palkkasivat erilaisia avustajia, joista jotkut olivat afrikkalaisia. Esimerkiksi Ouidahissa liitettiin useita tehtaita yhteen. Tavallisesti maan omistanut afrikkalainen hallitsija keräsi vuokraa ja veroja sekä tarjosi suojelua voittoa jaettaessa. Paikalliset hallitsijat myös auttoivat perustamaan suhteita alkuperäisasukkaiden kaupallisiin verkostoihin sisämaassa.[1]
Faktorit olivat välittäjiä eurooppalaisten ja afrikkalaisten, sekä myöhemmin amerikkalaisten ostajien ja myyjien välillä. Tehtaissa varastoitiin kultaa, taljoja, norsunluuta, värjäysaineita ja muita tavaroita. Niitä tarjottiin maksuksi afrikkalaisista tuotteista ja orjiksi siepatuista. Useiden tehtaiden kokonaisuus houkutteli eurooppalaisia kauppiaita, jotka saattoivat myydä suuria määriä tavaroita ohi kulkevien kauppalaivojen kapteeneille ja afrikkalaisille välittäjille, joilla oli useita tavaroiden kaupankäynnin lähteitä.[1]
Orjatehtaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Afrikkalaiset paikalliset päälliköt tai hallitsijat toivat orjuutettuja ihmisiä orjatehtaille. Siellä lääkäri tutki heidät ja tehtaan omistava yritys osti sopiviksi arvioidut. Hyväkuntoiset orjuutetut ihmiset merkittiin rintaan painetulla kuumalla raudalla, jotta orjakauppiaat eivät voisi vaihtaa terveitä orjia kelvottomiin. Ostetut orjuutetut suljettiin tehtaan selleihin tai tiloihin, kunnes orjalaiva saapui viemään heidät Atlantin yli.[2]
Myös eurooppalaisten elämä tehtaissa saattoi olla vaikeaa ja vaarallista. Monet kuolivat trooppisiin sairauksiin, kuten malariaan tai keltakuumeeseen.[2]
Orjien kauppa ja välitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tehtaissa tai kauppahuoneissa monilla Länsi- ja Keski-Afrikan seuduilla eurooppalaiset ostivat vangitut välittäjiltä. Jokainen tehdas oli omanlaisensa maailma, koska eurooppalaiset ja afrikkalaiset muodostivat monenlaisia ja monimutkaisia suhteita. Ne synnyttivät uusia kauppakieliä, uusia kulttuureja ja sekaperheitä. Afrikan rannikolla syntyi kauppaa helpottavia pidgin-kieliä 1500-luvulta alkaen.[3]
Rannikkolinnoituksista ja tehtaista vangitut orjat lastattiin pienillä aluksilla, usein kanooteilla rannikon edustalle ankkuroituihin orjalaivoihin. Joskus eurooppalaiset kauppiaat purjehtivat tehtaalta toiseen ja hankkivat pieniä määriä orjia eri tehtaista, kunnes aluksen kapasiteetti täyttyi. Tosinaan eurooppalaiset kauppiaat täyttivät aluksensa neuvottelemalla satojen vankien oston yhdestä paikasta.[3]
Siirtomaateollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Transatlanttisen orjakaupan loppuminen 1800-luvulla muutti Afrikan vuorovaikutusta muun maailman kanssa. Tehtaiden ja teollistumisen kehitys Afrikassa oli epätasaista ja se kohtasi lukuisia haasteita.
Siirtomaakaudella eurooppalaiset valloittivat suuria alueita Afrikassa. Tänä aikana teollista kehitystä ohjasi suurelta osin siirtomaapolitiikka ja tehtaita perustettiin usein käsittelemään raaka-aineita vientiä varten Eurooppaan, eikä kehittämään paikallista taloutta. Etusijalle asetettiin sellaiset teollisuudenalat kuin kaivosteollisuus (kulta, timantit ja kupari) ja maatalous (puuvilla, kaakao ja kumi).
Siirtomaiden hallinnot investoivat infrastruktuuriin, kuten rautateihin ja satamiin. Tämä helpotti jossain määrin tehtaiden ja teollisuuden alojen perustamista. Niiden tarkoituksena oli kuitenkin ensisijaisesti tukea raaka-aineiden louhintaa ja vientiä. Raaka-ainevientiin keskittymisen vuoksi monipuolinen teollinen perusta kehittyi heikosti. Siirtomaa-aikana perustetut tehtaat liittyivät usein maataloustuotteiden jalostukseen tai mineraalien louhintaan.
Afrikan teollistuminen alkoi kehittyä 1920-luvulla. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa teollistuminen tapahtui kahdessa vaiheessa. Alkuvaihe tapahtui kolonialismin aikana, jota siirtomaahallinto kannusti ja se päättyi 1940-luvun lopulla. Teollistumisen toinen vaihe alkoi 1950-luvun lopulla ja kiihtyi 1960-luvulla, jolloin tuonnin korvaus otettiin käyttöön laajemmin.[4]
Teollistuminen itsenäisyyden jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itsenäisyyden jälkeen monissa Afrikan maissa pyrittiin monipuolistamaan talouksia ja vähentämään riippuvuutta kapea-alaisesta viennistä. Pyrittiin luomaan monipuolisempia tuotantoaloja.
Jotkin maat pyrkivät soveltamaan tuonnin korvausmallia (ISI-politiikka) edistääkseen kotimaista teollisuutta korvaamalla tuonti paikallisesti tuotetuilla tuotteilla. Tämä johti tehtaiden perustamiseen sellaisille aloille kuin tekstiilit, elintarvikejalostus ja kevyt valmistus.[4]
Teollistumaan pyrkineet maat valitsivat pääomavaltaisia menetelmiä (subventointi, suojatullit), jolloin tehtaat pyrkivät luomaan taloudellisia vuokria kilpailumenestykseen perustuvien voittojen sijaan.[5]
Nykyajan haasteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ponnisteluista huolimatta Afrikan teollistuminen kohtaa lukuisia haasteita. Pääomaa on saatavilla rajatusti, infrastruktuuri on riittämätön, maissa on poliittista epävakautta ja kotimarkkinoiden koko on pieni. Kauppapolitiikka ja maailmantalouden olosuhteet asettavat usein afrikkalaisia valmistajia epäedulliseen asemaan.[6]
Viime vuosikymmeninä on kiinnitetty jälleen huomiota teollistumiseen Afrikan talouskasvun veturina. Etiopian, Nigerian ja Etelä-Afrikan kaltaiset maat ovat investoineet merkittävästi tuotanto- ja teollisuuspuistoihin houkutellakseen ulkomaisia investointeja ja lisätäkseen vientiä.[6]
Nykyiset teollistumispyrkimykset keskittyvät yhä enemmän kestävän ja osallistavan kasvun luomiseen painottaen aloja, jotka voivat luoda työpaikkoja, lisätä arvoa paikallisiin resursseihin ja parantaa kauppatasetta.[6]
Afrikan teollisuus tarvitsee paremmin koulutettuja ja ammattitaitoisempia työntekijöitä. Vaikka Afrikka on edistynyt kohti yleismaailmallista perusopetusta, se jää jälkeen muiden alueiden laadusta koulutukseen pääsyssä, korkea-asteen koulutuksessa ja ammatillisessa koulutuksessa. Vuoteen 2030 mennessä vain 52 prosenttia työikäisistä afrikkalaisista on suorittanut toisen asteen koulutuksen.[6]
Afrikan tehtaiden ja teollisen kehityksen historia ja nykytila kietoutuvat syvästi maanosan siirtomaamenneisyyteen, sen taisteluun taloudellisesta riippumattomuudesta ja meneillään oleviin pyrkimyksiin kestävän kehityksen saavuttamiseksi. Vuonna 2023 julkaistun asiantuntija-artikkelin mukaan tuotanto, työllisyys, kauppa ja suorat ulkomaiset investoinnit Saharan eteläpuolisen Afrikan tehdasteollisuudessa ovat lisääntyneet reaalisesti viimeisen vuosikymmenen aikana ja maailman keskiarvoa nopeammin.[4]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Page, Willie F.: Encyclopedia of African History and Culture, osa III, s. 80. Facts On File, Inc., 2001.
- ↑ a b Slave factories on the African coast - The triangular trade - National 5 History Revision BBC Bitesize. Viitattu 27.3.2024. (englanniksi)
- ↑ a b Castles, Factories, and Forts | Slavery and Remembrance slaveryandremembrance.org. Viitattu 27.3.2024.
- ↑ a b c Ana Paula F. Mendes, Mário A. Bertella, Rudolph F. A. P. Teixeira: Industrialization in Sub-Saharan Africa and import substitution policy. Brazilian Journal of Political Economy, 2014-03, 34. vsk, s. 120–138. doi:10.1590/S0101-31572014000100008. ISSN 0101-3157. Artikkelin verkkoversio. en
- ↑ Gareth Austin: African Economic Development and Colonial Legacies. International Development Policy | Revue internationale de politique de développement, 1.3.2010, nro 1, s. 11–32. doi:10.4000/poldev.78. ISSN 1663-9375. Artikkelin verkkoversio. en
- ↑ a b c d Africa Industrialization Index 2022 African Development Bank Group. The African Development Bank (AfDB), the African Union (AU) and the United Nations Industrial Development Organization (UNIDO),.