Susanne Lindholmin murha

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Susanne Lindholm)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Susanne Lindholmin murha on 8. elokuuta 1976 tapahtunut selvittämätön henkirikos, jossa 25-vuotias lentokenttävirkailija Susanne Helene Lindholm löydettiin raiskattuna ja surmattuna kotitalonsa pyöräkellarista Helsingin Käpylässä.

Lindholm oli ollut viettämässä lauantai-iltaa ensin Haagassa ja myöhemmin Helsingin keskustassa ja päätynyt Mannerheimintien varrella sijaitsevaan Hotelli Hesperiaan. Silminnäkijähavaintojen mukaan hän oli hotellin ulkopuolella noin kello 3 aamuyöllä, minkä jälkeen hän oli poistunut Mannerheimintietä pitkin Helsinginkadulle. Lindholmin kotimatkasta ei ole tämän jälkeen lainkaan havaintoja. Ei ole siten myöskään tiedossa, kulkiko hän noin neljän kilometrin matkan jalan vai autokyydillä. Talon asukas löysi Lindholmin ruumiin Sofianlehdonkatu 9 B:n pyöräkellarista seuraavana iltapäivänä kello 13.30. Hänet oli raiskattu ja kuristettu erittäin raa’asti.

Rikos sai osakseen huomattavaa julkisuutta. Poliisille tulvineista vihjeistä ja muutamista pidätyksistä huolimatta tapaus on jäänyt selvittämättömäksi. Vielä vuonna 2004 aloitettujen uusien tutkimusten myötä tehtiin kiinniotto, mutta todisteita epäillyn syyllisyydestä ei ollut riittävästi.

Illan tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hotelli Hesperia vuonna 1978. Nykyinen Crowne Plaza.

Susanne Helene Lindholm (s. 9. joulukuuta 1950)[1] työskenteli virkailijana Helsinki-Vantaan lentoaseman matkatavaroiden vastaanottopisteellä. Lauantaisen työpäivän päätyttyä hän halusi lähteä juhlimaan.[2] Kun kukaan Lindholmin työtovereista ei halunnut tulla mukaan, hän soitti Haagassa asuvalle ystävättärelleen. Autokyydin Länsi-Helsinkiin hän sai miespuoliselta ystävältään.[3] Jätettyään Lindholmin kadunvarteen Hotelli Haagan eteen ystävä jatkoi välittömästi matkaansa kotiinsa Kannelmäkeen.[4]

Illanvieton Susanne aloitti siskonsa Camilla Lindholmin kanssa Hotelli Haagassa kello 22 jälkeen.[5] Sieltä naiset siirtyivät hetkeksi Helsingin keskustassa sijaitsevalle Helsinki-klubille.[3] Susanne tapasi siellä vuonna 1947 syntyneen norjalaismiehen, joka oli Suomessa liikematkalla.[1][6] Susanne poistui miehen kanssa Mannerheimintielle Hotelli Hesperiaan. Camilla-sisko ei lähtenyt mukaan, vaan poistui seurasta Rautatientorilla kello 1.20.[6] Hän matkusti kotiin pian lähteneellä viimeisellä bussilla.[5]

Hesperiassa Lindholm oli vieraillut muutaman minuutin ajan norjalaisen hotellihuoneessa ja nauttinut siellä viskigrogin.[5] Kolmen aikaan yöllä Lindholm oli valittanut väsymystä ja tulevaa työpäiväänsä. Hän kieltäytyi miehen saattotarjouksesta kotiin, mutta vaihtoi tämän kanssa puhelinnumeroita ja sopi tapaamisen seuraavaksi päiväksi.[2][5]

Kotimatka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksi opiskelijapoikaa oli nähnyt Lindholmin seisovan hotellin ulkopuolella odottavan näköisenä noin kello 3.00–3.10. Poliisitutkimusten mukaan hän torjui kaikki kyytiehdotukset ja siirtyi kävellen Mannerheimintietä pitkin läheiselle Helsinginkadulle. Nämä ovat viimeiset havainnot Lindholmista.[7] Viimeinen suora bussilinja kotiin Käpylään oli mennyt noin kello 1.20, mutta muilla linjoilla hän olisi päässyt lähelle vielä noin kello 2.45.[3] Hänellä ei ollut taksirahaa mukanaan. Kukaan ei ole myöskään ilmoittautunut hänen kuljettajakseen kotimatkalla.[5]

Susanne Lindholm oli asunut vuodesta 1960 lähtien vanhempiensa ja sisarustensa kanssa Käpylässä osoitteessa Sofianlehdonkatu 9 B, jonne on Hotelli Hesperiasta neljän kilometrin matka.[5][8][9] Talossa asunut nainen kertoi heränneensä avunhuutoihin sunnuntaiaamuna kello 4. Hän painotti kuulleensa etäistä naisen huutoa ja sanan ”auttakaa”. Hän ei kuitenkaan reagoinut ääniin mitenkään, vaan jatkoi uniaan.[10] Lindholmin perheen alapuolella asunut kanslianhoitaja Jouko Saarto puolestaan sanoi kuulleensa rappukäytävästä edestakaista kävelyä, miehen ja naisen ääniä sekä kellarikäytävän oven paukahduksen varmuudella kello 2.10 yöllä.[5] Talonmies, joka asui aivan ulko-oven ja kellarirapun yläpuolella, ei ollut kuullut mitään.[11] Kellarin yläpuolella asunut isännöitsijä oli surmayönä matkoilla.[5]

Ruumis löytyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sofianlehdonkatu 9:n sisäpiha elokuussa 2015. Pyöräkellari sijaitsee etualalla näkyvien A- ja B-rappujen välissä.

Taloon hiljattain muuttanut varatuomari Esko Savolainen löysi Lindholmin kuolleena pyöräkellarista seuraavana iltapäivänä, sunnuntaina 8. elokuuta kello 13.15, kun hän oli ollut hakemassa kellarista polkupyörän pumppua. Lindholmin työpäivä lentokentällä oli ollut määrä alkaa samoihin aikoihin.[12][9] Koska nuori nainen makasi keskilattialla pää verilammikossa, Savolainen kiirehti talonmiehen luokse, joka soitti paikalle poliisin.[7]

Lindholm oli raiskattu ja kuristettu hänen kassistaan otetulla Finnairin paidalla erittäin raa’asti. Rikospoliisin mukaan kyseessä oli seksuaalirikos ja uhri oli ruhjottu epäinhimillisellä tavalla.[5][7] Kellarissa oli käyty ankaraa kamppailua, kunnes Lindholm oli joutunut luovuttamaan.[11] Vaatteet olivat sekaisin ja ruumiin päälle oli aseteltu suksisauva ja lasten muovilapio.[12] Toisaalta Susannen isä, eläkkeellä ollut urheilutoimittaja Torsten Lindholm, kertoi Seuran haastattelussa vuonna 1976 hieman eriäviä väitteitä. Hänen mukaansa Susanne oli siististi peitelty työtakillaan, Finnairin vihreällä jakulla, jota tämä oli pitänyt harteillaan.[5]

Poliisitutkinta ja julkisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtunutta alettiin heti tutkia asiantuntijavoimin ja esimerkiksi Helsingin rikospoliisin tutkimusauto lähti liikkeelle poliisilaitoksen 150-vuotisjuhlien kalustonäyttelystä.[7] Lindholmin tuntomerkit ja myöhemmin valokuva levitettiin pian julkisuuteen. Poliisia askarrutti, kuinka ja mihin aikaan uhri oli joutunut kotitalonsa kellariin.[13] Kysymyksiä herätti erityisesti se, kuinka Lindholm oli rahattomana päässyt kotitalolleen, sillä kävellen matka oli melko pitkä. Poliisia kiinnosti, saiko Lindholm autokyydin surmaajaltaan, vai liittyikö tämä seuraan vasta kotiovella. Poliisi uskoo, että uhri surmattiin tunnin sisällä siitä, kun hän lähti hotellista.[10] Kuolinajaksi määriteltiin tutkimusten perusteella kello 3–4.[1]

Poliisi tarkisti pienimmätkin vihjeet. Lindholmin yökerhossa tapaamat henkilöt selvitettiin ja lähiasukkaat kuulusteltiin tarkoin.[10][14] Poliisi vetosi myös takseihin ja muihin mahdollisiin kyydin antajiin. Lindholmin kotimatka ja reitti jäivät kuitenkin epäselviksi, eikä ole tiedossa kuinka hän tuli kotiin.[10]

Aluksi poliisi oli toiveikas, sillä tutkimukset edistyivät nopeasti. Epäiltyjen joukko oli pieni, ja siitäkin pudotettiin nopeasti kaksi henkilöä, joiden alibit osoittautuivat tiukoissa kuulusteluissa kestäviksi.[1] Ensimmäinen epäilty oli Sofianlehdonkadulta hermostuneen oloisena taksiin noussut mies.[6] Myös Lindholmin seurassa liikkunut norjalainen mies joutui poliisin kuulusteltavaksi. Hänellä oli vankka alibi, eikä häntä epäillä syylliseksi.[10] Tilanne hankaloitui, kun tapaukselle ei kuukausien aikana löytynytkään ratkaisua. Epäiltyjen määrä kasvoi kymmeniksi, jopa sadoiksi.[1]

Rikos sai huomattavaa julkisuutta, minkä myötä poliisille tulvi vihjeitä.[10] Asian tiimoilta suoritettiin satoja kuulusteluja.[15] Poliisi oli kiinnostunut etenkin miehistä, joiden tiedettiin seuraavan naisia ja ottavan heitä kyytiin, sillä poliisille tehtiin havaintoja Hesperian edessä naisia autoissaan kärkkyneistä miehistä.[6] Joitakin miehiä oli pidätettyinä kuulusteluja varten, mutta syyllistä ei tavoitettu. Eräässä vaiheessa tutkijat alkoivat etsiä naarmukasvoista miestä.[10] Lindholmin kynsien alta löytyi ihoa, joten oletettiin, että hän oli ehtinyt raapia surmaajaa ennen kuolemaansa.[3][5] Ilmoituksen myötä poliisi oli hukkua vihjeisiin, joissa kerrottiin monista helsinkiläisistä arpinaamoista, eikä tästä ollut toivottua hyötyä.[10] Jossain vaiheessa tutkijat epäilivät ryöstömurhaa, sillä uhrilta oli viety kaksi kultasormusta sekä haitarimallinen kukkaro. Vaihtoehdosta kuitenkin luovuttiin vähin äänin.[15][6] Kun tapahtuneesta oli kulunut vuosi, poliisi sai edelleen viikoittain uusia vihjeitä.[14]

Tapaus on jäänyt selvittämättömäksi. Vuonna 2004 aloitettujen uusien tutkimusten myötä tehtiin kiinniotto, mutta todisteita epäillyn syyllisyydestä ei ollut riittävästi.[11] Ilta-Sanomien Rikos-TV:n raportti vuonna 2014 keräsi pari uutta vihjettä. Molempien epäiltyjen taustat oli kuitenkin tarkistettu jo aiemmin.[8]

Surman aikaan vuonna 1976 rikospaikkatutkinta oli jo niin kehittynyttä, että poliisilla on hallussaan materiaalia, jota voidaan uusin menetelmin analysoida entistä paremmin.[11]

Teorioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Lindholmin kotimatkasta ei ole kunnollisia havaintoja, poliisit ovat pitäneet todennäköisenä, että hän saapui kotiin auton kyydissä. Teoriaa tukee se, että Lindholmia kuvattiin poikkeuksellisen kauniiksi naiseksi, joka normaalisti herätti huomiota. Miestuttavan mukaan Lindholm ei voisi kulkea kadulla niin, ettei tämän perään katsottaisi. Toisaalta isä Torsten Lindholm on kertonut, että Susanne oli monesti kävellyt yöllä kotiin raitiovaunukiskoja pitkin nimenomaan huomion välttämiseksi. Isän mukaan Susannea oli ahdisteltu ennenkin ja hän pelkäsi. Vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa Susanne oli sanonut siskolleen Camillalle, ettei missään tapauksessa voisi mennä kenenkään vieraan autoon.[5]

Sofianlehdonkatu 9:n lähistö oli tapahtuma-aikaan hiljaista, niukasti valaistua seutua. Alueella oli myös paljon pieniä, mutta tiheitä metsiköitä.[14] Rikosylikomisario Juha Rautaheimon mukaan mahdollisuuksia Lindholmin ja murhaajan kohtaamiseen on kolme. Joku saattoi seurata Lindholmia ja yllättää hänet talon alaovella, surmaaja saattoi olla hänelle kyydin tarjonnut mies, tai sitten surmaaja ja uhri kohtasivat ovella. Rautaheimo nostaa esiin kotitalossa olleet juhlat. Hän epäilee niissä olleiden kuulustelujen kattavuutta ja pohtii sitä, että joku juhlista käännytetty olisi tullut Lindholmia vastaan ovella. Rautaheimo uskoo tekijän olleen tekohetkellä suhteellisen nuori sekä hyväkuntoinen.[6] Myös komisario Martti Latikka arveli tekijän olevan alle keski-ikäinen. Latikka arvioi myös, että raiskauksen ei ole tarvinnut olla suunniteltu, mutta sen jälkeisen surmaamisen kyllä. Se oli ilmeisesti keino, jolla raiskaaja pyrki selviämään tilanteesta.[5] Ruumiinavaus paljasti, että Lindholmiin käytetty väkivalta oli ollut luonteeltaan erityisen raakaa. Tästä on tehty johtopäätös, että surmaajan on täytynyt olla häiriintynyt.[14] Helsingin rikospoliisin väkivaltatoimiston päällikkö, apulaisosastonjohtaja Väinö Rantio arvioi tekijän poikkeavaksi, seksuaalisesti ongelmalliseksi sekä yksinäiseksi henkilöksi, joka ei kerro asioistaan muille. Sen sijaan iän tai ammatin päättely on hänen mukaansa mahdotonta.[1]

Poliisi ja Lindholmin vanhemmat olivat molemmat sitä mieltä, että Lindholm on pakotettu menemään pyöräkellariin, joka sijaitsi kolmen lukitun oven takana.[5] Vanhemmat kuitenkin pitivät kellariin menemistä epätavallisena, sillä Lindholmilla oli tapana tuoda miesvieraat omaan huoneeseensa.[11] Tässä tapauksessa murhaajaa on oletettu poikkeuksellisen voimakkaaksi, sillä 160-senttisen Lindholmin on sanottu olleen pienestä ja hennosta koostaan huolimatta jäntevä, urheilullinen nainen. Sen sijaan talonmies uskoi, että rappuun ja kellariin on menty yhteisymmärryksessä, sillä muuten tilanteessa olisi syntynyt huomiota herättäviä ääniä. Lindholmilla oli tapana ärsyyntyä helposti, eikä hän sietänyt minkäänlaista ahdistelua. Lisäksi avaimet löytyivät hänen omasta taskustaan.[5] Kellariin pääsi vain talon asukkaiden avaimilla. Talonmies oli tarkistanut ulko-ovet edellisenä iltana kello 21.30 ja todennut niiden olevan lukossa.[14] Ulko-ovet olivat ovisummerien vuoksi kiinni yötä päivää.[9] Rikosylikomisario Rautaheimo piti selvänä, että sisään on menty Lindholmin avaimilla, sillä murtojälkiä ei ollut.[6]

Sarjamurhaajateoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susanne Lindhomin murhaa tutkittiin pitkään yksittäisenä henkirikoksena, kunnes 6. joulukuuta 1980 Helsingin Kontulassa surmattiin 41-vuotias Seija Tuulikki Kekkonen ja 30. tammikuuta 1981 Itä-Pasilassa 42-vuotias Helka Onerva Ketola. Susanne Lindholmin murhan tavoin sekä Kekkosen että Ketolan tapauksessa uhri oli mennyt tekijän kanssa kerrostalon kellaritiloihin, missä tekijä oli raiskannut tai yrittänyt raiskata uhrin ja sitten surmannut tämän. Surmia yhdistää myös se, että kaikissa kolmessa tapauksessa uhri oli kohdannut tekijän palatessaan yöllä illanviettopaikasta kotiinsa. Tapauksissa tutkinnanjohtajana toiminut Martti Latikka kertoi vuonna 1995, että kolmen henkirikoksen tekijän henkilöllisyys oli poliisilla tiedossa, mutta todisteet häntä vastaan eivät olleet riittävät.[16] On kuitenkin myös eriäviä mielipiteitä siitä, ovatko kaikki surmat yhden tekijän tekemiä. Sarjamurhaajateoriaa vastustavien mukaan tekotavoissa on liikaa eroavaisuuksia, jotta teot voisivat olla yhden henkilön tekemiä.[15] Sekä Susanne Lindholmin että Helka Onerva Ketolan murhassa surmatapa oli kuristaminen, ja heidät molemmat oli myös raiskattu.[17] Seija Kekkosen surmasta ei ole kerrottu yksityiskohtia julkisuuteen, mutta sen on sanottu muistuttaneen paljon Ketolan surmaa.[18]

Vuonna 1982 alettiin selvittämään seksuaalimurhaan ja useisiin seksuaalirikoksiin syyllistyneen, Suomussalmella vuonna 1944 syntyneen, Espoossa asuneen linja-autonkuljettaja Jalo Eetu Seppäsen yhteyttä kellarisurmiin. Seppänen raiskasi ja surmasi 6. heinäkuuta 1981 18-vuotiaan Helena Mäntylän Helsingin Haagassa. Teko tapahtui noin viisi kuukautta viimeisen kellarisurman jälkeen. Henkirikos tehtiin tässäkin tapauksessa kuristamalla, ja kellarisurmien tapaan tekijä ja uhri olivat kohdanneet uhrin ollessa myöhään illalla kotimatkallaan. Lisäksi sekä Helena Mäntylältä että kellarisurmien uhreilta oli viety esineitä.[19][20]lähde tarkemmin?[21] Esineiden vieminen on sarjamurhaajille tyypillinen piirre, sillä heillä on tapana ottaa uhreiltaan ”voitonmerkkejä” ja muistoesineitä.[22][23] Seppänen kertoi tekojensa motiiviksi sen, että hän halusi kostaa naisille, että muut naiset olivat jättäneet hänet. Hänen avioliittonsa oli päättynyt eroon hieman ennen Susanne Lindholmin murhaa.[24][25] Seppänen oli pitkään epäiltynä Susanne Lindholmin murhasta, mutta häntä ei kuitenkaan koskaan tuomittu, ja kaikki kolme kellarisurmaa ovat edelleen selvittämättä.[19]

Sarjamurhaajan mahdollisuutta Susanne Lindholmin tapauksessa pohdittiin myös jo vuonna 1979, kun tutkittiin Susanne Lindholmin murhan ja vuonna 1979 tapahtuneen 28-vuotiaan Helena Korlinin murhan yhteyttä toisiinsa. Matkatoimistovirkailija Helena Korlin, jota lehdistö kuvasi Susanne Lindholmin ystävättäreksi, katosi maaliskuun lopulla 1979 Helsingin Etu-Töölöstä. Katoamisen syyksi paljastui henkirikos, ja Helena Korlinin murhasta tuomittiin lempinimillä ”Ceeli" ja ”Punavuoren Pukki” tunnettu, vuonna 1944 syntynyt seksuaalirikollinen, Carl-Erik Björkqvist. Björkqvist oli kuristanut ja paloitellut Korlinin sen jälkeen, kun Korlin oli kieltäytynyt seksistä hänen kanssaan. Sittemmin poliisi luopui epäilyistään Björkqvistin osallisuudesta myös Susanne Lindholmin murhaan.[26]lähde tarkemmin?[27][28]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Markkula, Hannes: Suomalainen murha 1953–1990. Eurooppalainen kustannustalo, 1991. ISBN 951-96267-0-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f Iitti, Rauno: Susannen surmasta kulunut vuosi – satoja vihjeitä tarkistettu. Uusi Suomi, 3.8.1977.
  2. ↑ a b Markkula 1991: s. 143.
  3. ↑ a b c d Hufvudstadsbladet 10.8.1976.
  4. ↑ Miika Viljakainen: Viimeinen kotimatka. Ilta-Sanomat 3. huhtikuuta 2021, Plus-liite s. 12–13. Helsinki: Sanoma Media Finland.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Koli, Arto: Suomen selvittämättömät naismurhat osa 9: Raiskaaja vaiensi kauniin Susannen. Ratto, 1978, s. 10–11, 66–67.
  6. ↑ a b c d e f g Hölttä, Kirsi: Kaupunki etsii murhaajaa. Helsingin Sanomat, 6.8.2001.
  7. ↑ a b c d Markkula 1991: s. 144.
  8. ↑ a b Autio, Sari: Kuka surmasi kuvankauniin lentovirkailijan? – Poliisi tarkistanut uusia vihjeitä 10.2.2014. Ilta-Sanomat.fi. Arkistoitu 12.3.2014. Viitattu 24.7.2015.
  9. ↑ a b c Helsingin Sanomat 9.8.1976.
  10. ↑ a b c d e f g h Markkula 1991: s. 145.
  11. ↑ a b c d e Kaunis Susanne raiskattiin ja.... Alibi, 7/2005, s. 57.
  12. ↑ a b Ilta-Sanomat 9.8.1976, Hannes Markkula.
  13. ↑ Markkula 1991: s. 144–145.
  14. ↑ a b c d e Piirainen, Pertti: Susannen murha ei unohdu. Ilta-Sanomat, 6.8.1977.
  15. ↑ a b c Markkula 1991: s. 146.
  16. ↑ Iltalehti 03.10.1995.
  17. ↑ Alibi 01.04.2007
  18. ↑ Uusi Suomi 01.02.1981
  19. ↑ a b Apu 05.02.1982
  20. ↑ Pohjolan poliisi kertoo 1984
  21. ↑ Kuka surmasi heidät? ”Vanha juttu voidaan avata uudestaan” Ilta-Sanomat. 20.7.2015. Viitattu 25.8.2018.
  22. ↑ Trophies or souveniers Investigating Sexual Assault Cases. 2014. Viitattu 21.8.2018. (englanniksi)
  23. ↑ Sexual Trophies, Murder, And Addiction Psychology Today. 13.7.2016. Viitattu 21.8.2018. (englanniksi)
  24. ↑ Hymy 01.04.1982
  25. ↑ Alibi 01.04.1982
  26. ↑ Markkula 1991
  27. ↑ Seura 06.07.1979
  28. ↑ Helsingin pimeä puoli: Rikoskävelyllä Helsingin keskustassa Jarkko Sipilä. 2018. Viitattu 24.8.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Susanne_Lindholmin_murha&oldid=22121000”