Sophie Calle
| Sophie Calle | |
|---|---|
 Sophie Calle vuonna 2012 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 9. lokakuuta 1953 Pariisi, Ranska |
| Kansalaisuus | ranskalainen |
| Taiteilija | |
| Ala | kuvataide, valokuvaus, installaatio, elokuva, koreografia, kirjallisuus |
| Taidesuuntaus | käsitetaide, installaatiotaide |
| Kuuluisimpia töitä | Suite Venitienne, 1979 |
| Palkinnot | |
|
Hasselblad-palkinto, Arts et Lettres -ritarikunnan ritarimerkki |
|
Sophie Calle (syntynyt 9. lokakuuta 1953 Pariisissa) on ranskalainen kuvataiteilija, käsitetaiteilija, valokuvaaja, elokuvaohjaaja ja kirjailija. Hän käyttää taiteellisessa työskentelyssään materiaalina omaa elämäänsä, myös sitä, mikä kuuluu henkilökohtaisen ja yksityisen piiriin.[1] Calle asuu ja työskentelee Malakoffissa Pariisin eteläpuolella.[2]
Callen teoksille ominaista on rajoitteiden käyttö tavalla, joka muistuttaa ranskalaista kirjallista liikettä Oulipoa.[1] Hänet tunnetaan etenkin tavastaan seurata tuntemattomia ihmisiä ja tutkia näiden yksityiselämää kuin etsivä.[1] Callen teokset kuvaavat usein ihmisen haavoittuvuutta ja tutkivat yksityisyyttä ja identiteettiä.[1] Hänen valokuvateoksiinsa liittyy usein hänen omia tekstejään.[1]
Calle on toiminut vuodesta 2005 elokuvan ja valokuvauksen professorina European Graduate Schoolissa Saas-Feessä, Sveitsissä.[1] Hän on luennoinut myös Kalifornian yliopistossa, San Diegossa kuvataiteen laitoksella sekä opettanut Mills Collegessa Oaklandissa, Kaliforniassa.[1]
Callen töitä on ollut esillä Pariisin Pompidou-keskuksessa, Pietarin Eremitaašissa, Pariisin Juutalaisen taiteen ja historian museossa, New Yorkin Paula Cooper Galleryssa, Brysselin Palais des Beaux-Artsissa, Brasilian São Paulon Videobrasil-festivaaleilla, Salvadorissa Bahian modernin taiteen museossa, Lontoon Whitechapel Galleryssa sekä De Pontin nykytaiteen museossa Tilburgissa, Alankomaissa.[1] Hän edusti Ranskaa Venetsian biennaalissa 2007.[1]
Elämä ja ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sophie Calle sai nuorena vaikutteita isänsä, lääkäri ja taiteen keräilijä Robert Callen lähipiiriin kuuluneilta taiteilijoilta (muun muassa Martial Raysse, Arman ja Christian Boltanski), mikä myötävaikutti hänen päätökseensä suuntautua taiteelliseen työhön.[3][4]
Nuorena Calle oli vannoutunut poliittinen aktivisti ja kiinnostunut muun muassa maolaisuudesta, äärivasemmistolaisuudesta, feminismistä sekä Etelä-Libanonin palestiinalaistaistelusta.[5][6] Hän opiskeli Nanterren yliopistossa ja osallistui sosiologi Jean Baudrillardin kurssille, jolla Baudrillard kannusti häntä matkustamaan.[7] Calle keskeytti yliopisto-opintonsa, jolloin Baudrillard kirjoitti Callen nimen toisen opiskelijan tenttipaperiin, jotta Calle saisi tutkintotodistuksensa ja hänen isänsä jatkaisi hänen tukemistaan taloudellisesti.[7] Matkusteltuaan seitsemän vuotta maailmalla - muun muassa Kreikassa, Meksikossa ja Kaliforniassa - Calle palasi takaisin Pariisiin.[7][8]
Eksyksissä, vailla urasuunnitelmia, erityistaitoja, saati ystäviä hän alkoi seurata tuntemattomia ihmisiä kadulla ikään kuin löytääkseen Pariisin toisten ihmisten tekemien matkojen kautta.[7] Hän innostui kokeilusta, valokuvasi ja kirjoitti ylös liikkeitään. Hän valitsi summamutikassa miehen, johon oli tutustunut juhlissa, ja seurasi tätä Pariisin kaduilta aina Venetsiaan saakka.[7]
Eräs tuttava huomautti Callelle vietettyään yön tämän sängyssä, että lakanat olivat yhä lämpimät, mistä Calle sai idean ryhtyä kutsumaan satunnaisia ihmisiä nukkumaan sänkyynsä muutamaksi tunniksi.[3][7] Vuonna 1979 hän alkoi pyytää tuntemattomia (sekä tuttuja ja tutun tuttuja) viettämään aikaa sängyssään viikon verran, minkä ajan hän kuvasi näitä ja esitti näille kysymyksiä.[5][9] Hän valokuvasi nukkujia (muun muassa näyttelijä Fabrice Luchinia)[5][10] ja merkitsi muistiin näiden kanssa käymiensä keskustelujen aiheet, näiden nukkumisasennot, unen aikaiset liikkeet sekä sen, mistä hänen näille valmistamansa aamiaiset koostuivat.[5] "Nukkujat"-teos (Les Dormeurs) herätti yhden nukkujan kumppanin, kriitikko Bernard Lamarche-Vadelin huomion, ja tämä kutsui Callen Pariisin biennaaliin vuonna 1980.[5] Callen mukaan Lamarche-Vadel päätti, että Calle on taiteilija.[11]
Vuonna 1981 Calle muutti hylättyyn tehtaaseen Malakoffissa Pariisin esikaupunkialueella ja jakoi sen kuvataiteilijoiden Christian Boltanskin ja Annette Messagerin kanssa.[2]
"Nukkujat"-teoksesta lähtien hän on luonut työssään siltoja taiteen ja elämän välille; installaatioissaan, valokuvissaan, kertomuksissaan, videoissaan ja elokuvissaan hän luo tilanteita, jotka Christine Macelin mukaan pyrkivät leikin tai omaelämäkerrallisen rituaalin avulla luomaan kuvallisesti tai kerronnallisesti mielleyhtymän poissaolon tuskasta ja kuitenkin samalla yhteydestä toiseen.[12]
Television kirjallisuusohjelma La grande librairiessa 13. joulukuuta 2023 Calle kertoi saaneensa vaikutteita Georges Perecin kirjoista, etenkin Elämä: käyttöohje -teoksesta.[13]
Tuotannon yleisiä piirteitä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Callen valokuvien ja kertomusten kuvaileva tyyli muistuttaa reportaasia.[14][15] Sekä valokuvat että kertomukset todistavat siitä todellisuudesta, joka ympäröi hänen teoksissaan luomiaan tilanteita, kuten siivooja hotellissa, strippari tivolissa, miehen varjostaminen Venetsiassa ja niin edelleen. Usein hänen teoksensa pohjaavat sääntöihin ja rajoituksiin ja ne tutkivat häilyvää rajaa yksityisen ja julkisen välillä[16] sekä tarkkailijan ja tarkkailtavan aseman välillä. Poleemista keskustelua herättänyt Le Divorce (1995) on tästä oiva esimerkki.[17]
Callen taide on usein provosoivaa[18][19][3], mistä esimerkkinä hänen valokuvanäyttelynsä La Filature, "Varjostus" (1981), jossa ei ollut esillä yhtään hänen itse ottamaansa valokuvaa. Sen sijaan hän oli maksanut yksityiselle etsivätoimistolle, jotta nämä lähettäisivät yksityisetsivän seuraamaan häntä ja ottamaan hänestä valokuvia hänen tietämättään, ja nämä valokuvat hän sitten asetti esille näyttelyyn.[20]
Ominaista Callen taiteelle on omaelämäkerrallisen materiaalin hyödyntäminen[16] ja taiteilijan tuominen valokuviin. Calle antaa katsojalle keskeisen aseman[16], sillä hänen teoksissaan katsoja pääsee jatkuvasti kosketuksiin hänen yksityiselämänsä kanssa (esim. "Psykologinen arviointi") tai osallistumaan aktiivisesti teoksen luomisprosessiin ("Aaveet"). Tuotannon yksi keskeinen teema on poissaolo (Last Seen; "Aaveet"; "Sokeat").[9]
Eteläranskalainen, Arlesissa sijaitseva kirjankustantamo Actes Sud on julkaissut lukuisia Callen kirjoja. Pompidou-keskuksessa pidettiin vuosina 2003-2004 Callen soolonäyttely M'as-tu vue.[12]
Teokset ja näyttelyt (valikoima)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Filatures parisiennes, "Pariisilaisvarjostuksia" (1978/1979): Sophie Calle (SC) seurasi tuntemattomia ihmisiä Pariisin kaduilla, valokuvasi näiden liikkeitä näiden tietämättä ja kirjoitti ylös päivittäiset varjostuskeikkansa.
- Suite Vénitienne (1980): Eräänä päivänä SC tutustui juhlissa aiemmin Pariisin kaduilla varjostamaansa mieheen. Kuultuaan, että tämä oli lähdössä matkalle Venetsiaan, hän päätti seurata miestä uudelleen perille asti miehen tietämättä. SC kuvasi matkan ja kirjoitti siitä yksityiskohtaisen, kuvailevan kertomuksen.
- Bronx (1980): Newyorkilainen Fashion Moda -taidetila lähestyi Callea Bronxin kaupunginosaan liittyvällä hankkeella. Calle pyysi tuntemattomia ihmisiä viemään hänet Bronxissa paikkoihin, joista nämä pitivät tai joilla oli näille erityinen merkitys. Hän valokuvasi paikat ja kirjoitti ylös ihmisten kuvaukset niistä. Näyttelyä edeltävänä päivänä taidetilaan murtauduttiin, ja sen seinät peitettiin graffiteilla. Näyttely avattiin ja pidettiin graffiteineen.
- L'Hôtel, "Hotelli" (helmikuu 1981): saatuaan vuoden kestäneiden yritysten jälkeen kolmen viikon pituisen siivoojan sijaisuuden venetsialaisesta hotellista SC kuvasi hotellin vieraiden ja heidän toimiensa jälkiä (sijaamattomia vuoteita, kylpyhuoneeseen jätettyjä käytettyjä pyyhkeitä, tyhjentämättömiä roskiksia jne.).
- La Filature, "Varjostus" (huhtikuu 1981): SC pyysi äitiään palkkaamaan yksityisetsivän seuraamaan häntä, ja lopulta hän esitteli näyttelyssä etsivän työn tulokset: valokuvia Callesta sekä etsivän laatiman raportin hänen liikkeistään. Niiden rinnalla hän esitti itse kirjoittamansa kertomuksen samoista päivistä.
- Le Carnet d'adresses, "Osoitekirja" (1983): löydettyään kadulta osoitekirjan Calle tapasi yksitellen kirjassa luetellut ihmiset voidakseen luoda kuvan osoitekirjan omistajasta. Tapaamiset julkaistiin sarjana Libération-sanomalehdessä. Niihin pohjautuvaa näyttelyä ei kuitenkaan pidetty, sillä osoitekirjan omistaja ei antanut siihen suostumustaan.
- Anatoli (1984): SC matkusti Siperian rataa pitkin Moskovasta Vladivostokiin lokakuussa 1984. Hän jakoi hytin Anatoli-nimisen venäläisen miehen kanssa. He eivät puhuneet samaa kieltä eivätkä ymmärtäneet toisiaan hyvin, mutta matkan aikana Calle sai kuitenkin tietää miehen elämästä olennaisen. Hän kirjoitti kohtaamisen pohjalta kertomuksen, ja liitti siihen valokuvia.
- Les Anges, "Enkelit" (1984): SC matkusti Los Angelesiin toteuttaakseen teoksensa siellä pidettyjen olympialaisten aikana. Hän kysyi kaupungin asukkailta, että jos kaupungin nimi tarkoittaa enkeleitä, missä ovat Los Angelesin enkelit. Teos koostuu valokuvista sekä kaupungin asukkaiden vastauksista heille esitettyyn kysymykseen.
- Les Aveugles, "Sokeat" (1986): SC tapasi syntymästä asti sokeita ihmisiä ja kysyi, mikä heille kuvastaa kauneutta.
- Fantômes, "Aaveet" (kesäkuu 1989): SC pyysi Pariisin modernin taiteen museon Musée d'Art Moderne de la Ville de Paris'n työntekijöitä ja vierailijoita kuvailemaan Pierre Bonnardin maalausta Nu dans le bain sen ollessa tilapäisesti poissa näytiltä. Lokakuussa 1991 hän teki saman kokeilun MOMAssa New Yorkissa René Magritten, Amedeo Modiglianin, Giorgio De Chiricon, Edward Hopperin ja Georges Seurat'n pois siirrettyjen maalausten avulla.
- La Couleur aveugle, "Sokea väri" (1991): SC kysyi sokeilta ihmisiltä, mitä he havaitsevat, ja asetti heidän kuvailunsa vasten Yves Kleinin, Gerhard Richterin ja Piero Manzonin tekstejä, jotka käsittelevät monokromaattista taidetta.
- Last seen (1991): SC kuvasi taideteosten poissaoloa museossa, josta oli varastettu taideteoksia.
- No Sex Last Night yhteistyönä Georg Shephardin kanssa (1992): Vuoden yhteiselon jälkeen SC:n ja GS:n parisuhde oli näivettynyt eivätkä he puhuneet enää toisilleen. SC tahtoi matkustaa Yhdysvaltojen halki, ja houkutellakseen poikaystävänsä mukaansa hän sai idean tehdä yhdessä elokuva - yhdellä ehdolla: kummallakin olisi mukana oma kameransa, jolle he purkaisivat kaikki turhautumisensa matkan aikana. Matkan päätteeksi he menisivät naimisiin.
- Le Rituel d'anniversaire, "Syntymäpäivärituaali" (1980-1993): joka vuosi syntymäpäivänään SC järjesti merkkipäivänsä kunniaksi juhlat, jonne hän kutsui yhtä monta vierasta kuin hän täytti vuosia - ja joka vuosi yhden tuntemattoman vieraan kutakin kutsuvierasta kohden. Jokaista syntymäpäiväjuhlaa varten hän valmisti vitriinin, joka sisälsi syntymäpäivälahjoja (ei kuitenkaan oikeita sytymäpäivälahjoja), ja vitriinissä oli kuvaus sen sisältämistä lahjoista. Kirjailija Grégoire Bouillier esittelee tämän syntymäpäivärituaalin ja kehittelee sitä teoksessaan l'Invité mystère (2004).
- Gotham Handbook yhteistyönä Paul Austerin kanssa (1994): teos yhdistelee todistuksia, Callen valokuvia sekä kertomuksia kohtaamisista ja kokemuksista. Austerilta oli vastikään ilmestynyt romaani Leviathan (1992), jonka Maria-nimisen fiktiivisen hahmon luomisessa hän oli innoittunut tietyistä jaksoista Sophie Callen elämässä. Gotham Handbookissa SC pyrkii puolestaan muistuttamaan Mariaa noudattamalla Austerin hänelle lähettämiä henkilökohtaisia ohjeita. Kokeilun seurauksena syntyi Callen teos Le régime chromatique, "Kromaattinen ruokavalio" (1997), jota varten hän laati, valokuvasi ja söi aterioita, jotka koostuvat vain tietynvärisestä ruoasta ja ruokailuvälineistä, sekä teos Des journées entières sous le signe du B, du C, du W (1998), jossa hän viettää kokonaisia päiviä edellä mainittujen kirjainmerkkien läheisyydessä.
- L'Érouv de Jérusalem (1996): SC pyysi Jerusalemin asukkaita, juutalaisia ja palestiinalaisia, viemään hänet kaupungissa julkisiin paikkoihin, jotka asukkaiden mielestä kuuluivat jollain lailla yksityisen piiriin. Hän oli innoittunut eruvista, juutalaisesta laista, jonka mukaan julkinen tila voidaan muuntaa yksityiseksi alueeksi ympäröimällä se langalla. Teos on näytteillä Pariisin Juutalaisen taiteen ja historian museossa.
- Appointment with Sigmund Freud (1998): saatuaan kutsun pitää näyttely talossa, jossa Freud asui ennen kuolemaansa, SC toi taloon esineitä, joilla oli hänelle tunnearvoa ja joita hän oli käyttänyt omaelämäkerrallisissa kertomuksissaan.
- Vingt ans après, "Kaksikymmentä vuotta myöhemmin" (2001): SC:n ystävä Emmanuel Perrotin tilasi varjostuskeikan juhliakseen Callen teoksen vuosipäivää ja koska uskoi ideansa miellyttävän Callea. SC suhtautui ideaan ensin varauksellisesti mutta suostui viimein kokeiluun. SC piti päiväkirjaa toiminnastaan varjostuskeikan aikana.
- Chambre avec vue, "Näköalahuone" (5.-6. lokakuuta 2002, Pariisin Taiteiden yö): SC rakensi huoneinstallaation Eiffel-tornin neljänteen kerrokseen. Hän kutsui ihmisiä kertomaan hänelle tarinoita, jotka pitäisivät hänet hereillä yön, ja kuunteli niitä sängyssä maaten.
- Voyage en Californie, "Kalifornian-matka" (2003), yhteistyönä Josh Greenen kanssa: kesäkuussa 1999 nuori kalifornialaismies kirjoitti Callelle ja pyysi saada tulla tämän luokse toipumaan sydänsuruistaan nukkumalla Callen sängyssä. SC kannatti kokeilua, joskin pelkäsi, ettei pitäisi tuntemattomasta miehestä, joten sen sijaan lähetti tälle sänkynsä ja lakanoita, joissa oli nukkunut. Muutaman kuukauden kuluttua, kun miehen sydänsurut olivat helpottaneet, hän palautti Callelle tämän sängyn lakanoineen.
- Évaluation psychologique, "Psykologinen arviointi", Damien Hirstin idean pohjalta (2003): tavatessaan Damien Hirstin ensimmäisen kerran vuonna 1989 Glasgow'ssa SC pyysi tätä kirjoittamaan hänelle rakkauskirjeen, ja saikin Hirstiltä viisisivuisen intohimoisen epistolan, vaikka he tuskin tunsivat toisiaan. Vuotta myöhemmin Hirst pyysi Callea haastattelemaan häntä näyttelyluetteloa varten. SC ei ollut käytettävissä, joten hän pyysi Hirstiä sen sijaan keksimään kysymyksiä, joita SC olisi voinut tälle esittää. Kuviteltu haastattelu julkaistiin. Kaksitoista vuotta myöhemmin tilanne oli päinvastainen, kun SC pyysi Hirstiä toimimaan haastattelijana Pompidou-keskuksessa pidettävän näyttelynsä katalogia varten. Hirst lähetti Callelle psykologisen testin, joka hänen ja hänen perheenjäsentensä oli tehtävä. Psykiatrien analyysit testeistä julkaistiin.
- M'as-tu vue, "Oletko nähnyt minua", näyttely Pompidou-keskuksessa (2003-2004).[21]
- Prenez soin de vous, "Pidä huolta itsestäsi" (2007): saatuaan eroviestin sähköpostitse SC kutsui 107 omalla alallaan tunnettua naista (asianajajia, tanssijoita, psykiatreja, olympiaurheilijoita...) kommentoimaan kirjettä ammatillisesti. Näyttely esitettiin Venetsian biennaalissa.[22]
- Rachel, Monique (2010): näyttely Pariisin Palais de Tokyossa SC:n kuolleen äidin kunniaksi.
- Rachel, Monique (7.-28. heinäkuuta 2012): näyttely Avignonin festivaaleilla. SC kehitti Pariisin-näyttelyä niin, että hän luki näyttelyssä äitinsä hänen haltuunsa uskomia päiväkirjoja kahdenkymmenen vuoden ajalta.[23]
- Où pourriez-vous m’emmener, "Mihin voisitte viedä minut", ja Migrants, "Siirtolaiset" (11.9.-26.10.2014.)
- Pour la dernière et pour la première fois, "Viimeistä ja ensimmäistä kertaa", (5.2.-10.5.2015) Montrealin nykytaiteen museo.
- Beau doublé, Monsieur le Marquis ! (10.10.2017-11.2.2018) Pariisin metsästys- ja luontomuseo.
- Cinq, "Viisi" (26.1.2019-22.4.2019) näyttely SC:n teoksista useissa paikoissa ympäri Marseillen kaupunkia.
- À toi de faire ma mignonne, "Sinun vuorosi, kultaseni", Pariisin Picasso-museo. SC juhli omalla tavallaan Pablo Picassoa viidenkymmenen vuoden kuluttua espanjalaistaiteilijan kuolemasta ottaen haltuunsa Pariisin Picasso-museon neljä kerrosta omaperäisellä näyttelyehdotuksellaan.[24]
Näkemyksiä tuotannon merkityksestä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Christine Macel on esittänyt, että Sophie Callen taide hylkäisi jälkistrukturalistisen käsityksen tekijän kuolemasta ja että Calle toimisi sen sijaan ”ensimmäisen persoonan taiteilijana”, joka sisällyttää elämäänsä teoksiinsa ja siten tavallaan määrittelee uusiksi käsityksen tekijyydestä.[25]
The Guardian -lehteen kirjoittanut Angelique Chrisafis on kutsunut Callea ”emotionaalisen likapyykin Marcel Duchampiksi”.[26] Yhdysvaltalainen taidekriitikko Blake Gopnik nimesi Callen yhdeksi merkittävimmistä nykytaiteilijoista vuoden 2011 listallaan ”The 10 Most Important Artists of Today”.[27]
Palkinnot ja ehdokkuudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 2010: Hasselblad-palkinto[28]
- 2012 (24.9.2012): Arts et Lettres -ritarikunnan ritarimerkki[29]
- 2017: Deutsche Börse Photography Foundation Prize -ehdokkuus teoksesta My All (Actes Sud, 2016)[30][31]
- 2019: Satavuotisjuhlavuosimitali, Royal Photographic Society[32][33]
- 2024: Praemium Imperiale[34]
Julkaisut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjat
- Suite Vénitienne. Pariisi: Editions de l'Etoile, 1983. ISBN 978-2-86642-005-5
- Suite Vénitienne [englanninnos]. Seattle: Bay Press, 1988. ISBN 978-0-941920-09-4.
- Suite Vénitienne [englanninnos]. Los Angeles: Siglio, 2015 ISBN 978-1-938221-09-5.
- L'Hôtel. Pariisi: Editions de l'Etoile, 1984. ISBN 978-2-86642-015-4.
- La Fille du Docteur. New York: Thea Westreich, 1991. OCLC 24809451
- Des Histoires Vraies. Arles: Actes Sud, 1994. ISBN 978-2-7427-0342-5.
- True Stories [englanninnos]. Arles: Actes Sud, 2013. ISBN 978-2-330-02341-6.
- Die Entfernung. Dresden: Verl. der Kunst, 1996. OCLC 248791020
- The Detachment [englanninnos]. G+B Arts International and Arndt & Partner Gallery, 1996. OCLC 38067246.
- L'Erouv de Jérusalem. Arles: Actes Sud, 1996. ISBN 978-2-7427-0964-9.
- Doubles-Jeux. Arles: Actes Sud, 1998. Seitsemän osaa:
- I De l'Obéissance. ISBN 978-2-7427-1864-1.
- II Le Rituel d'Anniversaire. ISBN 978-2-7427-1865-8.
- III Les Panoplies: La Garde-Robe; Le Strip-Tease. ISBN 978-2-7427-1863-4.
- IV À Suivre: Préambule; Suite Vénitienne; La Filature. ISBN 978-2-7427-1867-2.
- L'Hôtel. ISBN 978-2-7427-1868-9.
- VI Le Carnet d'Adresses. ISBN 978-2-7427-1869-6.
- VII Gotham Handbook: New York Mode d'Emploi (Paul Austerin kanssa). ISBN 978-2-7427-1870-2.
- Double Game [englanninnos]. Paul Austerin kanssa. Lontoo: Violette, 1999. ISBN 978-1-900828-06-2.
- Souvenirs de Berlin-Est. Arles: Actes Sud, 1999. ISBN 978-2-7427-2602-8.
- Disparitions. Arles: Actes Sud, 2000. ISBN 978-2-7427-2803-9
- Les Dormeurs. Arles: Actes Sud, 2000. ISBN 978-2-7427-3038-4.
- Fantômes. Arles: Actes Sud, 2000. ISBN 978-2-7427-2802-2.
- Absence. Arles: Actes Sud, 2000. ISBN 978-2-7427-2801-5.
- M'as-Tu Vue. Pariisi: Centre Georges Pompidou ja Xavier Barral, 2003. ISBN 978-2-84426-220-2
- Douleur Exquise. Arles: Actes Sud, 2003. ISBN 978-2-7427-4513-5.
- Appointment with Sigmund Freud. London: Thames & Hudson; London: Violette, 2005. ISBN 978-0-500-51199-2.
- En Finir. Arles: Actes Sud, 2005. With Fabio Balducci. ISBN 978-2-7427-5177-8.
- Take Care of Yourself = Prenez Soin de Vous. Arles: Actes Sud, 2007. ISBN 978-2-7427-6835-6.
- True Stories: Hasselblad Award 2010. Göttingen: Steidl, 2010. ISBN 978-3-86930-156-3.
- Blind. Arles: Actes Sud, 2011. ISBN 978-2-330-00058-5.
- The Address Book. Los Angeles: Siglio, 2012. ISBN 978-0-9799562-9-4.
- Rachel, Monique... Pariisi: Xavier Barral, 2012. ISBN 978-2-915173-78-9.
- Voir la Mer. Arles: Actes Sud, 2013. ISBN 978-2-330-01616-6.
- My All. Arles: Actes Sud, 2016. ISBN 978-2-330-05369-7.
- Ainsi de Suite. Pariisi: Xavier Barral, 2016. ISBN 978-2-36511-046-4.
- Parce Que. Pariisi: Xavier Barral, 2018. ISBN 978-2-36511-207-9.
- Que Faites-Vous de Vos Morts? Arles: Actes Sud, 2019. ISBN 978-2-330-11364-3.
- The Hotel Catskill, NY: Siglio, 2021. ISBN 978-1-938221-29-3.
Äänitteet
- Samba de Monalisa. Tetine vs. Sophie Calle. (CD, Sulfur Records, 2002)
- Souris Calle (Tripla-LP, 2018). Tuotettu Galerie Perrotinissa pidettyä näyttelyä varten. 38 kappaletta Callen 18-vuotiaasta kissasta eri artisteilta. Mukana muun muassa Laurie Anderson, Bono, Michael Stipe, Jean-Michel Jarre, Pharrell Williams ja Jarvis Cocker.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i Sophie Calle Tate. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ a b Boltanski, Christian: « Mes voisins ne savent pas ce que je fais » Le Parisien. 13.1.2010. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ a b c Serafin, Amy: Artist Sophie Calle on love, loss and 125 years of lonely hearts ads Wallpaper. 10.10.2022. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Kristine R: Sophie Calle krytter27. 12.3.2013. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ a b c d e Palasse-Leroux, Élodie: «Les Dormeurs»: Sophie Calle invite des inconnus à partager son lit Slate. 30.8.2023. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Wachtel, Eleanor: How Sophie Calle Became an Artist Literary Hub. 20.11.2015. Viitattu 27.9.2022.
- ↑ a b c d e f Jeffries, Stuart: Sophie Calle: stalker, stripper, sleeper, spy The Guardian. 23.9.2009. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Serafin, Amy: Artist Sophie Calle on love, loss and 125 years of lonely hearts ads Wallpaper. 10.10.2022. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ a b Benz, Alexander: 10 things to know about Sophie Calle Artsper Magazine. 22.11.2017. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Dannatt, Adrian: ‘You cannot begin by calling me France’s most famous living artist!’: Sophie Calle interviewed The Spectator. 4.11.2023. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Calle Sophie: Les Dormeurs, s. 11. Arles: Actes Sud, 2000.
- ↑ a b Sophie Calle M'as-tu vue Centre Pompidou. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ La grande librairie france.tv. 13.12.2023. Viitattu 28.9.2024.
- ↑ Hubbard, Sue: Sophie Calle Talking to Strangers sue hubbard. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Sophie Calle, The Artist Next Door Curiosity Club. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ a b c Maingon, Claire: Sophie Calle en 3 minutes BeauxArts. 16.1.2018. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Fabre, Clarice: Béatrice Josse, "femme flic" de l'art contemporain Le Monde. 25.2.2012. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Batten, John: Unlikely pairing share a passion for provocation scmp. 8.12.2012. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Sophie Calle: Because—The Blind August 2022. Art Institute Chicago. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Trochu, Émilie: Portrait de Sophie Calle Evene. Kesäkuu 2009. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ Centre Pompidou: Sophie Calle M'as-tu vue Tammikuu 2004. Centre Pompidou. Viitattu 2.10.2024.
- ↑ Colonna-Césari, Annick: Sophie Calle: « Je n'ai pas décidé de devenir artiste » L'Express. 8.6.2007. Viitattu 26.9.2024.
- ↑ Guillot, Claire: Sophie Calle et sa mère, toute une histoire Le Monde. 7.7.2012. Viitattu 26.9.2024.
- ↑ Godefroy, Cécile: A toi de faire, ma mignonne, exposition de Sophie Calle au Musée Picasso 2003. Musée Picasso. Viitattu 26.9.2024.
- ↑ Calle, Sophie: M'as-tu vue, s. 17. München: Prestel Publishing, 2003.
- ↑ Chrisafis, Angélique: He loves me not The Guardian. 16.6.2007. Viitattu 26.9.2024.
- ↑ Gopnik, Blake: The 10 Most Important Artists of Today Newsweek. 5.6.2011. Viitattu 26.9.2024.
- ↑ Calle, Sophie: I asked for the moon and I got it The Guardian. 9.1.2011. Viitattu 26.9.2024.
- ↑ Filippetti, Aurélie: Nomination dans l'ordre des Arts et des Lettres septembre 2012 Ministère de la culture. 24.9.2024. Viitattu 27.9.2024.
- ↑ The Photographers' Gallery: DEUTSCHE BÖRSE PHOTOGRAPHY FOUNDATION PRIZE 2017 web.archive.org. 26.11.2016. Viitattu 26.9.2024.
- ↑ O'Hagan, Sean: 'The cat in the coffin almost steals the show' … the Deutsche Börse photography prize The Guardian. 1.3.2017. Viitattu 26.9.2024.
- ↑ The RPS Annual Awards 2019 The RPS. 4.9.2019. Viitattu 26.9.2024.
- ↑ Jobey, Liz: The artist Sophie Calle: ‘People think they know me. But they know nothing’ Financial Times. 10.1.2020. Viitattu 26.9.2024.
- ↑ Walfisz, Jonny: Sophie Calle and Maria João Pires among winners of 2024 Praemium Imperiale awards euronews. 11.9.2024. euronews. Viitattu 26.9.2024.
