Sektoritutkimuslaitos
Sektoritutkimuslaitos on yleisnimitys eri Suomen ministeriöiden budjettitalouden piiriin kuuluville tutkimuslaitoksille. Ne ovat oman ministeriöidensä tietotarpeiden tuottajia.
Sektoritutkimuslaitokset ovat (suluissa ministeriö):
- Elintarviketurvallisuusvirasto Evira (MMM)
- Geologian tutkimuskeskus GTK (KTM)
- Ilmatieteen laitos (LVM)
- Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Kotus (OPM)
- Luonnonvarakeskus Luke (MMM)
- Museovirasto (OPM)
- Suomen ympäristökeskus SYKE (YM)
- Säteilyturvakeskus STUK (STM)
- Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL (STM)
- Työterveyslaitos TTL (STM)
- Valtion teknillinen tutkimuskeskus VTT (KTM)
- Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT (VM)
Aikaisempia laitoksia olivat
- Merentutkimuslaitos (LVM), yhdistetty Ilmatieteen laitokseen ja Ympäristökeskukseen 1.1.2009
- Kansanterveyslaitos KTL (STM), yhdistetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen 2009
- Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus STAKES (STM), yhdistetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen 2009
- Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos RKTL (MMM), yhdistetty Luonnonvarakeskukseen 1.1.2015
- Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MMM), yhdistetty Luonnonvarakeskukseen 1.1.2015
- Metsäntutkimuslaitos (MMM), yhdistetty Luonnonvarakeskukseen 1.1.2015
- Geodeettinen laitos (MMM), yhdistetty Maanmittauslaitokseen 1.1.2015
- Kuluttajatutkimuskeskus (KTM), yhdistetty Helsingin yliopistoon 1.1.2015
- Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos OPTULA (OM), yhdistetty Helsingin yliopistoon 1.1.2015
- Mittatekniikan keskus MIKES (KTM), yhdistetty VTT:hen 1.1.2015
Sektoritutkimuksen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sektoritutkimus tuli tiedepoliittisena käsitteenä keskusteluun Suomessa valtion tiede- ja teknologianeuvoston vuonna 1987 julkaisemassa katsauksessa. Sektoritutkimuksella viitattiin siihen, että määrätyt tutkimukset toteutettiin hallinnon sektoreiden puitteissa ja koskivat määrätyn hallinnollisen sektorin kysymyksiä. Vasta keskuselin tarkasteli kullakin sektorilla tuotettuja tutkimuksia ja suunnitelmia laajemman kokonaisuuden kannalta.[1]
Muutoksia vuosina 2008 – 2014[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yrjö Neuvon johtama työryhmä pohti vuosina 2006 ja 2007 sektoritutkimuslaitosten tilannetta ja ehdotti siirtymistä nk. siirtyminen tilaaja-tuottaja -malliin, joka merkitsee ko. laitosten budjettirahoituksen uusjakoa. VTT ei ole mukana sektoritutkimusmuutoksessa, koska sen liikelaitokseksi muuttaminen 1. syyskuuta 2009 alkaen on oma kehityshankkeensa. Valtion kahdessakymmenessä tutkimuslaitoksessa kuluu noin 500 miljoonaa euroa vuosittain, joten rahoituksen uusjako on merkittävä muutos. Neuvon työryhmän raportin julkistuksen jälkeen 18 tutkimuslaitoksen johtajat julkaisivat Helsingin Sanomissa vetoomuksen sitä vastaan.[2] [3]
Vuosina 2009 ja 2015 monia laitoksia yhdisteltiin.[4]
Vuonna 2014 tuli voimaan uudistus, jossa suuria osia laitosten rahoituksesta siirrettiin Strategisen tutkimuksen rahastoon.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Vähä-Savo Valtteri: Sektoritutkimuksen genealogia, s. 358. Acta Universitatis Tamperensis, 2016. ISBN 978-952-03-0036-4. Teoksen verkkoversio (viitattu 6.2.2017). (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Jari Lehto, "Valtion tutkimuslaitokset jyrän alle", Keppi ja Porkkana – Valtionsektorin tiedote
- ↑ Sektoritutkimustyöryhmän mietintö 2006. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 6.2.2017.
- ↑ Valtioneuvoston periaatepäätös valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistukseksi Valtioneuvoston kanslia. 2013. Viitattu 6.2.2017.
- ↑ Sixten Korkman: Päätöksentekoa tukevan tutkimuksen uudisus Suomessa ETLA 70 v. Viitattu 6.2.2017.