S/S Hindenburg

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

S/S Hindenburg oli saksalainen rahtilaiva, joka ajoi miinaan 17. marraskuuta 1942 Utön luona ja upposi pari päivää myöhemmin 19. marraskuuta Lohmin kohdalla Korppoon ja Nauvon välillä, kun sitä oltiin hinaamassa sisäsaaristoon.

S/S Hindenburg oli rakennettu vuonna 1921 Bremer Vulkanin telakalla Vegesackissa HAPAG (Hamburg-Amerika Linien)-varustamolle. Laivan vetoisuus oli 7 880 brt, pituus 143 metriä ja leveys 17,8 metriä. Se oli alun perin Saksan ja Yhdysvaltain välisessä liikenteessä mutta toisen maailmansodan alkaessa siitä tuli kuljetusalus.[1]

Uppoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hindenburgiin lastattiin marraskuussa 1942 kansilastiksi sekalainen valikoima kuorma- ja henkilöautoja, maastoajoneuvoja, moottoripyöriä ja mm. tykinvetäjäksi modifioitu telaketjutraktori; itse ruumiin sijoitettiin noin tuhat venäläistä sotavankia jotka piti viedä tie- ja rautatietöihin Pohjois-Suomeen.

Alukselle sijoitettiin lisäksi 181 unkarilaista vartijaa vangeille; varsinaista miehistöä oli 36 henkeä. [2]

Hindenburg oli matkalla saattueessa Danzigista Utön kautta edelleen Pietarsaareen, kun se 17.11. ajoi Utön lähellä venäläisen sukellusveneen L3:n laskemaan miinaan. Laivan miehistö siirtyi muihin aluksiin, mutta laivalle jäi vielä ruumaan teljettynä mukana olleet noin tuhat venäläistä sotavankia. Hindenburgia lähdettiin hinaamaan sisäsaaristoon, mutta se juuttui karille Snökubbin kohdalla. Tässä vaiheessa osa laivalla olleista vangeista onnistui murtautumaan kannelle, mutta saksalaiset ampuivat heitä 20 mm konetykillä.

Kun suomalaiset meripelastajat tulivat paikalle, sotavangit saatiin siirrettyä proomuilla Turkuun. Pelastusalus S/S Assistans ja virolainen hinaaja S/S Pernan onnistuivat irrottamaan hylyn matalikolta. Hindenburgin hinaus jatkui, kun siirrettävät pumput asennettiin sen kannelle ja ne saatiin käyntiin. Lohmin kohdalla Hindenburg katkesi kahtia käännösvaiheessa 19. marraskuuta illalla ja upposi sitten nopeasti. Aluksessa ei ollut sen tapahtuessa muita kuin Assistansin perämies ja sukeltajaoppilas, jotka poimittiin merestä hylyn upottua.

Alus upposi noin 55 metrin syvyyteen. Uppoamispaikka on salmen keskellä oleva kapea kuilu, jossa lisäksi vallitsee voimakas virta. Tämän vuoksi hylky on pimeä, vaikea ja vaarallinen kohde. Hylky on eräs Suomen rannikon suurimmista; suuren syvyyden ja vaikeiden olosuhteiden vuoksi se on myös eräs parhaiten säästyneistä, mm. potkuri ja peräsin ovat yhä paikallaan.

Savupiippu kaatui ja katosi aluksen katketessa ja upotessa.

Aluksen hylyssä on useitakin harvinaisia sotilasajoneuvoja, esimerkiksi neljä Latil-maastoajoneuvoa, jotka ovat tiettävästi ainoat säilyneet lajissaan. Niiden lähellä on kyljellään tykinvetäjäksi muutettu telaketjutraktori.[3]

Löytyminen ja tutkiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensi kerran Hindenburgin hylky löytyi 1960-luvulla[4]. Laivaston sukeltajat räjäyttivät sen noin viiden metrin syvyyteen kohoavat ja kasvavalle liikenteelle vaaran muodostaneet mastot poikki noin 20 metrin syvyydestä. Hylky unohtui vuosikausiksi, koska helpompiakin kohteita oli matalammissa ja ennen muuta valoisammissa vesissä.

Lisäksi jo varsin varhain – ei tiedetä tarkkaan milloin – keulaosan taaemman maston tynkään takertui salmessa normaalia syvemmällä hinattu trooli, jota ei pystytty irrottamaan vaan joka oli hylätty syvyyteen katkaisemalla vaijerit. Trooli on edelleen paikallaan ja muodostaa suuren vaaratekijän.[5]

Uudelleen hylky löydettiin 1970-luvun puolimailla, kun sukellusvarusteiden yleistaso oli kohonnut huomattavasti ja sukellukset näinkin vaativiin kohteisiin tulivat mahdollisiksi. Jostain syystä siitä tuli jonkinlainen "kulttikohde", johon kaikkien sukeltajien piti päästä.

Raimo Likitalo, Erkki Metsävuori, Tellervo Rouhiainen, Hannu Koskinen, Martti Määttänen ja Kari Nurmi vetivät 1970-luvulla opasköydet keulaosan mastojen välille, jolloin sukeltaminen hylyssä ja siihen ankkuroituminenkin helpottui huomattavasti. Työ oli osa tämän ryhmän tekemästä hylynkartoitustyöstä. Köysien vetämisen suunnitteli ja työtä johti Erkki Metsävuori.

Hiukan myöhemmin Pentti Kangassuon johtama sukeltajaryhmä veti köydet myös peräosaan.[6]

Onnettomuuksia ja sukelluskieltoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1982 kaksi sukeltajaa yritti nostaa aluksen konetelegrammin. Laite oli irrotettu jo aiemmin ja yritetty nostaa, mutta köysi katkesi ja kuorma upposi. Sukeltajat löysivät köyden ja telegrammin; he menivät alas nostosäkin kanssa saadakseen noston toteutettua, mutta syvyyshumalan vuoksi työ ei onnistunut vaan opasköysi katkaistiin ja puuhattiin muuta kuin olisi pitänyt. Seuraus: molemmat olivat liian kauan 53 metrin syvyydessä ja saivat sukeltajantaudin. Jatkohoitokaan ei sujunut alkuunkaan niin kuin piti, joten seurauksena oli, että hylky päätettiin asettaa sukelluskieltoon.

Koska kysymys on saksalaisesta sotalaivaston apualuksesta, se kuuluu Sotamuseon valvontaan, jolle nämä hylyt kuuluvat.

Erillislupia sukeltamiseen tosin myönnettiin jonkin aikaa, kunnes sekin loppui.[7]

Onnettomuuden välillisenä syynä ollut telegrammi jäi pohjaan, nyt ilman opasköyttä, ja sen viereen jäivät nostopussi sekä 50 metrin pituinen köysi, jotka hätäpintautuvat sukeltajat joutuivat hylkäämään. Koska telegrammi on nykyisten sukellustaulukoiden ulkopuolella, se näin näkymin jääkin pohjaan ja jos joskus jollain keinolla, esimerkiksi ROVin avulla, saadaan ylös, sen uudeksi paikaksi on jo sovittu Sotamuseo.[8]

Pysyvä kielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhäinmiestenpäivänä vuonna 1983 järjestettiin viimeinen suuren sukeltajamäärän retki hylylle; paikalla oli noin sata sukeltajaa. Tämän retken aikana eräs urheilusukeltaja katosi hylkyyn[4]. Häntä etsivät niin merivoimien sukeltajat kuin tarkkaan valittu ryhmä eräästä turkulaisesta sukeltajakerhosta, mutta uhri jäi kateisiin. Nyt viranomaiset määräsivät kiellon pysyväksi.[9]

Ainoa poikkeuslupa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1993 elokuvantekijä Marko Röhr sai poikkeusluvan kuvata hylyssä tarkkaan valvotuissa olosuhteissa. Työn tulokset julkaistiin televisiosarjana, ja niistä tehtiin myös kirja.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hindenburg hylyt.net. Viitattu 12.6.2010.
  • Marko Röhr: Hylyt - Itämeren historiaa ja haaksirikkoja, osa "Hindenburg". Suomi, 1996.
  • Rouhiainen, Tellervo: ”Hindenburgin petollinen perä”, Kolme sukeltajaa Saaristomerellä. Tammi, 1993. ISBN 9513103285.
  • Kari Jokinen: ”Tunarointia turvallisuudella”, Sukeltajan tie. Otava, 1996. ISBN 951-1-14446-4.
  • ”S/s Hindenburg - Lohmin suuri ja vaarallinen”, Suomalaisia aarrelaiwoja, s. 117–141. Koonnut Erkki Metsävuori. Turku: Suomen urheilusukeltajien liitto, 1986.
  • Reima Räty - Juha Flinkman: S/S Hindenburg - hylky Saaristomerellä. Sotamuseo, 1997. ISBN 951-25-0886-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomalaisia aarrelaiwoja, s. 117–118
  2. Räty - Flinkman 1997, s. 12 - 13
  3. Reima Räty - Juha Flinkman: S/S Hindenburg - hylky Saaristomerellä. S. 38
  4. a b Hindenburg, Hylyt.net
  5. Suomalaisia aarrelaiwoja, s. 120
  6. Suomalaisia aarrelaiwoja, s. 120–129
  7. Sukeltajan tie, s. 206–207
  8. Sukeltajan tie, luku "Tunarointia turvallisuudella", s. 201–207
  9. Suomalaisia aarrelaiwoja, luku "s/s Hindenburg – Lohmin suuri ja vaarallinen", s. 141