Sukeltajantauti

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaksi Yhdysvaltain laivaston merimiestä valmistautuu harjoitteluun painekammiossa.

Sukeltajantauti eli dekompressiotauti tai alipainetauti[1] on sairaus, jossa hengityskaasun typpeä tai heliumia on liuennut liikaa elimistöön, jolloin verenkierrossa ja kudoksissa syntyy kuplia.[2] Sukeltajantauti aiheutuu kehonulkoisen paineen nopeasta vähenemisestä esimerkiksi sukeltajalla, joka nousee liian äkkiä syvyydestä pintaan.[3] Sairautta voi esiintyä myös esimerkiksi lentäjillä.

Sukeltajantaudin oireita ovat tyypillisesti iho-oireet, tuki- ja liikuntaelimistön kivut ja keskushermoston häiriöt. Sukeltajantautia hoidetaan uudelleen paineistamisella, rekompressiolla ja puhtaan hapen hengityksellä.[2]

Olosuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukeltajantaudin takana on ihmisen hidas sopeutuminen paineen vähenemiseen noustessa syvyyksistä. Vedenpinnalla paine on 1 baari.

Sukeltajantaudin vaaraa ei normaalisti, ääriolosuhteita lukuunottamatta, ole vapaasukelluksessa, jossa laskeudutaan enintään 10–20 metriin ilman apuvälineitä tai perusvälineillä. Sukeltajantauti voi syntyä laitesukelluksessa, sillä se mahdollistaa riittävän suuren kaasumäärän liukenemisen elimistöön.[2]

Jotta sukellustautia ei syntyisi, sukeltajat käyttävät syvältä noustessaan nousuvauhdin määrittelyyn erityisiä taulukoita. Sukellustaulukot perustuvat tietoon siitä, kuinka nopeasti ihmisen eri kudostyypit poistavat kaasuja.[2]

Ilmailussa sairauden kynnoskorkeutena pidetään 18 000 jalan korkeutta kun happilisää ei käytetä. 100 prosentin happihengityksellä kynnyskorkeudeksi on arvioitu 19 500–22 500 jalkaa.[1]

Syntytekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun ihminen on sukelluksissa, neutraaleja, aineenvaihduntaan osallistumattomia inerttejä kaasuja, kuten typpeä ja heliumia, liukenee keuhkojen kautta verenkiertoon ja kudosnesteisiin, missä ne saavuttavat tasapainon ulkoisen paineen kanssa. Kaasuja liukenee sitä enemmän, mitä suurempi on sukellussyvyys ja mitä kauemmin altistus kestää. Liuenneet kaasut poistuvat elimistöstä uloshengityksen mukana. Kun sukeltaja nousee syvyydestä kohti pintaa, häntä ympäröivä paine alenee. Sen seurauksena liuenneiden kaasujen määrä ylittää niiden luonnollisen poistumisnopeuden ja sukeltajan verenkierrossa ja kudoksissa syntyy kuplia. Nämä kuplat aiheuttavat sukeltajantaudin.[2]

Koska kaasut liukenevat nesteeseen suorassa suhteessa vallitsevaan paineeseen, esimerkiksi 30 metrin syvyydessä elimistössä voi olla nelinkertainen määrä typpeä verrattuna pinnalla oloon. Jos niin syvällä oleilee 30 minuutin ajan, typpeä ehtii liueta niin paljon, että nopea nousu pintaan saisi aikaan kuplien muodostuksen veressä.[2]

Sairastuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuplia syntyy eniten laskimoverenkierrossa. Kuplan ympärille muodostuu proteiinikalvo, johon tarttuu verihiutaleita. Valkosolut yrittävät hävittää näin muodostuneen trombosyyttiaggregaatin ja elimistö liuottaa pois paikallisen hyytymän palauttaakseen verenkierron periferiaan. Jos kuplinta on runsasta, keuhkojen fibrinolyyttinen järjestelmä ei riitä puhdistamaan kuplia hyytymineen, vaan elimistön koko hyytymis- ja liuotusjärjestelmä aktivoituu myös muualla kuin vain tukosten läheisyydessä.[2]

Kaasukuplat tukkivat verenkierron ja estävät mekaanisesti perifeeristen kudosten happeutumisen. Tämä akuuttivaiheen tila muuttuu pysyväksi, kun trombimuodostus vakiinnuttaa epäedullisen tilanteen, ellei liuotus toimi pian. Kudosten happeutuminen ja energiantuotannon puute ovat sukeltajantaudin oireiden pääasiallinen syy. Sen lisäksi kuplien mekaaniset vaikutukset voivat aiheuttaa kipua sidekudoksissa nivelten lähellä.[2] Kun veren viskositeetti suurenee, kapillaarisuonten virtausvastus ja paine kasvavat. Seinämävaurioiden seurauksena neste karkaa kapillaarisuonista solunulkoiseen tilaan. Tästä aiheutuu turvotuksia, kiertävän veren volyymin vähenemistä sekä hyytymistekijöiden ja verisolujen suhteellisen osuuden kasvua.[1]

Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukeltajantauti on oireiltaan yleensä sekoitus lievää ja vakavaa sukeltajantaudin tyyppiä. Joskus siihen liittyy myös esimerkiksi keuhkorepeämän oireistoa.[2]

Lievän sukeltajantaudin eli tyypin I sukeltajantaudin oireita ovat nivelkipu, iho-oireet sekä lievät ääreishermoston oireet.[1] Vakava sukeltajantauti eli tyypin II sukeltajantauti syntyy, kun kaasukuorma on ollut suuri. Siinä keskushermoston, hengityksen ja verenkierron toiminta häiriintyvät merkittävästi. Kuplien aiheuttama hypoksia voi aiheuttaa esimerkiksi tajuttomuutta, halvauksia, huimausta, näkö-, kuulo- ja tuntohäiriöitä sekä yleistilan romahtamisen. Lievän sukeltajantaudin oireet saattavat ilmetä vasta vuorokausi nousun jälkeen. Vakavan sukeltajantaudin oireet ilmenevät pääosin pian pintaan nousun jälkeen.[2]

Viimeiseksi ilmaantuvia myöhäisoireita ovat luukuoliot, aseptiset osteonekroosit, jotka näkyvät yleensä vasta kuukauden tai kuukausien kuluttua röntgenkuvauksissa.[2]

Jos sukeltajantaudin saa toistuvasti, tai jos se hoidetaan puutteellisesti, voi seurata keskushermoston vaurioituminen.[2]

Ilmailussa saadun sukeltajantaudin oireet ovat yleensä lievempiä kuin sukeltamisessa saadut, eikä pitkäaikaisseurauksia ole juurikaan dokumentoitu. Oireisiin lukeutuu myös vähemmän selkäydinoireita mutta enemmän keskushermostoperäisiä oireita.[1]

Hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nasan painekammio, jossa sukeltajantautia hoidetaan.

Sukeltajantautia hoidetaan rekompressiolla eli uudelleen paineistamisella sekä puhtaan hapen hengittämisellä. Hoidon tavoite on akuutissa sukeltajantaudissa pienentää kuplia ja liuottaa kaasut takaisin elimistön nesteisiin, jotta ne voidaan jälleen hengittää ulos keuhkojen kautta. Vakavan sukeltajantaudin hoito on aloitettava heti, mutta lievässä tyypissä ei ole tuntien tai päivien kiirettä. Lievä sukeltajantauti tulee yleensä oireettomaksi ensimmäisellä hoitokerralla. Oireiden ilmettyä ensihoitona annetaan sataprosenttista happea painekammiossa maskin tai hupun kautta. Kuplat poistuvat paineistuksessa. Myös riittävä nesteytys on tärkeää. Huonosti happeutuvaa periferiaa elvytetään uusintahoitona annettavassa ylipainehappihoidossa, jota annetaan päivittäin oireiden poistumiseen saakka. Lääkkeistä tai lisäaineista ei ole saatu kiistatonta lisätehoa hoitoon.[2]

Riskitekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukeltajantaudin riskitekijöitä ovat ylipaino, huono fyysinen kunto, kuivuminen, sydämen eteisväliseinään sikiökaudelta jäänyt defekti (PFO), lentäminen tai autolla vuoristoon nouseminen sukeltamisen jälkeen sekä astma.[2]

Yleisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosittain sukeltajantautitapauksia on Suomessa ollut noin 30 kappaletta. Painekammiohoitoa annettiin vuosien 1999–2008 välillä yhteensä 290 henkilölle. Suomessa on vuoden 1960 jälkeen kuollut sukeltajantautiin vain yksi henkilö.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Malinen, Antti: Lentäjän sukeltajantauti (PDF) Trafi. Viitattu 14.2.2019.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o Sipinen, Seppo: Sukeltajantauti. Duodecim-lehti, 2010, nro 4. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Artikkelin verkkoversio Viitattu 14.2.2019.
  3. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio: sukeltajantauti. (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja, 35.) Kotimaisten kielten keskus. ISSN 2323-3370.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Henrik Renvall: Sukella turvallisesti : sukelluksen fysiikkaa ja lääketiedettä. Tammi, 1975. ISBN 951-30-3072-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]