Risteilijä
Risteilijä on vuosisatoja käytössä ollut sotalaivatyyppi, jonka merkitys on kuitenkin ajan saatossa muuttunut. Purjelaiva-aikana risteilijällä tarkoitettiin itsenäiseen tiedusteluun ja kauppatien valvontaa kykenevää alusta.[1]
Vuoden 1922 Washingtonin laivastosopimuksessa asetettiin risteilijöille tarkka raja, kun tyyppi määriteltiin uppoumaltaan alle 10 000 tonnin alukseksi ja sen pääaseet olivat alle kahdeksan tuumaa (203 mm). Määrittely ei poistanut kuuden tuuman tykistön käyttöä, koska ammusten painon ero tykeillä oli merkittävä. Kevyempien tykkien kranaatit painoivat alle 50 kilogrammaa, mikä mahdollisti käsin liikuttelun. Raskaammat kahdeksan tuuman kranaatit painoivat paljon yli 100 kilogrammaa, ja risteilijät jaettiin keveisiin ja raskaisiin. Määrittely oli käytössä aina toisen maailmansodan päättymiseen. Siten taisteluristeilijät jätettiin nimestään huolimatta määritelmän ulkopuolelle ja laskettiin raskaisiin pinta-aluksiin, kuten taistelulaivatkin.[2]
Toisen maailmansodan jälkeen taistelulaivojen poistuttua käytöstä risteilijät olivat suurimpien ja vahvimmin aseistettujen alusten muodostama luokka. Niiden tehtävät vaihtelivat laivastoissa ja sisälsivät usein ilmatorjunnan, kauppamerenkulun häirinnän ja maakohteiden tulittamisen.
Kylmän sodan aikana Yhdysvaltain laivastossa risteilijän tehtävä oli lentotukialusryhmän ilmasuojan luominen risteilyohjuksia vastaan. Neuvostoliiton laivasto loi risteilyohjuksin aseistetun risteilijäluokan, jonka tehtävänä oli tuhota vastustajan laivasto-osastot.
Yhdysvallat luokitteli 1950–1970-luvuilla uusia aluksiaan fregateiksi, vaikka ne aseistukseltaan vastasivat lähes aiempia risteilijöitä. Vuonna 1974 Yhdysvaltain laivastossa oli kuusi risteilijäksi luokiteltua alusta ja Neuvostoliitolla 19, joskin Yhdysvalloilla oli lisäksi 21 fregattia, joista osa vastasi kooltaan Neuvostoliiton risteilijöitä. Fregatti-luokituksesta luovuttiin 1975, jolloin osa aluksista nimettiin risteilijöiksi ja osa hävittäjiksi.
Nykyisin ainoastaan Yhdysvalloilla ja Venäjällä on laivastoissaan risteilijöiksi luokiteltuja aluksia. Samanaikaisesti tapahtunut risteilijöiden ja hävittäjien välisen rajan hämärtyminen on aiheuttanut sen, että osa hävittäjistä on saman kokoisia tai jopa suurempia ja raskaammin aseistettuja kuin palveluksessa olevat risteilijät.
Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
"Risteilijä" nimitys otettiin käyttöön 1600-luvun puolivälissä kuvaamaan itsenäisesti toimivaa sotalaivaa, jolloin sana kuvasi enemmän aluksen tehtävää kuin sen kokoa tai aseistusta. Alustyyppi oli pienempi kuin linjalaivat, jotka soveltuivat huonosti suuren kokonsa vuoksi tehtävään tai olivat muuten liian arvokkaita hajautettaviksi maailman merille.
Hollannin laivasto luetteloi risteilijänsä jo 1600-luvulla, kun taas Englanti ja hieman myöhemmin Ranska ja Espanja luetteloivat aluksensa lähinnä tykkien lukumäärän ja tehtävän mukaan. Britannian Cruiser and Convoy Actit vuosina 1694, 1708 sekä 1741-1742 olivat Parlamentin pyrkimys luoda risteilijöistä koottu laivasto kauppalaivaston suojaamiseen ja vihollisen kauppamerenkulun häirintään ennemmin kuin rakentaa kalliita linjalaivoja[3]. 1700-luvulla fregatista tuli risteilijöiden perustyyppi. Se oli pieni, nopea, kykeni toimimaan merellä pitkiä aikoja. Se oli kevyesti aseistettu alus, jota käytettiin tiedusteluun, viestien kuljettamiseen ja kauppareittien häirintään. Toinen alustyyppi tehtävään oli sluuppi, vaikka monia muitakin alustyyppejä toki käytettiin.
Höyryristeilijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1800-luvullä höyrykoneiden käyttöönoton seurauksena laivastot rupesivat käyttämään termiä risteilijä joistakin panssarilaivoista sekä joukosta panssaroimattomia fregatteja, sluuppeja ja korvetteja, joiden voimanlähteenä oli sekä höyrykone että purjeet.
Ensimmäiset yhdellä tykkikannella varustetut panssarilaivat luokiteltiin edelleen fregateiksi, vaikka ne olivat suurempia ja raskaammin aseistettuja kuin monet linjalaivat. Ranskan laivastolle valmistettiin pienempiä panssarilaivoja merentakaisiin risteilijätehtäviin. Näistä ensimmäinen oli Belliqueuse, joka otettiin palvelukseen 1865, ja se oli ensimmäinen panssaroitu risteilijä.
Useat valtiot valmistivat 1870-luvulta alkaen laivastoilleen panssarilaivoja erityisesti nopeutta vaativiin itsenäisiin partio- ja kaappaustehtäviin. Niistä juontavat juurensa panssariristeilijät, joita valmistettiin 1890 edelleen varustettuina täystakiloiduin mastoin.
Panssaroimattomat risteilijät, joita valmistettiin puusta, raudasta, teräksestä tai niiden yhdistelmistä, säilyttivät asemansa 1800-luvun loppuun saakka. Panssarointi aiheutti yleensä höyryvoimalla kuljettavan matkan lyhenemisen, ja siten monet panssarilaivat eivät sopineet toimimaan siirtomaissa. Vastaavasti panssaroimattomat risteilijät, joita olivat muun muassa potkurisluupit ja -fregatit, kykenivät toimimaan siirtomaissa. Vaikka panssaroimattomien alusten aseistus oli moderni, ne eivät kyenneet kohtaamaan panssarilaivoja taistelussa. Tämä tuli todistetuksi Kuninkaallisen laivaston HMS Shahin kohdatessa Perun laivaston monitorin Huáscarin, joka kesti hyvin 50 tykin osumaa.
Teräksiset risteilijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Panssarikansiristeilijät
1880-luvulta alkaen laivastojen arkkitehdit aloittivat teräksen käytön valmistusmateriaalina ja aseistuksessa. Teräksiset risteilijät olivat kevyempiä ja nopeampia kuin raudasta tai puusta valmistetut risteilijät. Ranskan laivaston oppi niin sanottu Jeune Ecole esitti, että nopeista panssaroimattomista teräsristeilijöistä muodostettu laivasto olisi paras mahdollinen kauppamerenkulun häirintään, kun taas (moottori)torpedoveneet kykenisivät tuhoamaan vastustajan taistelulaivat.
Teräs myös mahdollisti risteilijöiden suojan parantamisen taistelukestävyyden parantamiseksi. Teräs antoi paremman suojan kuin rauta painoon suhteutettuna. Suojaamalla aluksen elintärkeät osat ohuella teräspanssarilla ja sijoittamalla hiilivarastot pysäyttämään kranaatit saatiin alusten suojaa parannettua hidastamalla niitä merkittävästi.
Ensimmäinen panssarikansiristeilijä oli Chilen laivaston Esmeralda, jonka valmisti Armstrongin omistama Elswickin telakka Britteinsaarilla. Aluksesta kehittyi lopulta niin sanottu Elswick-tyyppi, jonka etukansi, peräkansi ja puinen pääkansi oli korvattu panssarikannella. Esmeraldan aseistuksena oli kaksi 10 tuuman tykkiä etu- ja takakannella ja kuuden tuuman tykit keskilaivassa. Alus saavutti 18 solmun nopeuden ja se oli täysin höyryvoimalla toimiva eli ilman purjeita. Aluksen uppouma oli kuitenkin alle 3000 tonnia. Seuranneiden kahden vuosikymmenen aikana panssarikansiristeilijät loivat perustan ajatukselle yhdistää raskas tykkiaseistus, suuri nopeus ja pieni uppouma.
Panssariristeilijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosien ajan risteilijät täyttivät aukon pienten ja kevyiden alusten, kuten torpedoveneiden, ja suurten laivastotaisteluihin tarkoittettujen, kuten taistelulaivojen, välissä. Risteilijät olivat tarpeeksi suuria torjuakseen pienempien pinta-alusten hyökkäykset ja kykeneviä operoimaan kaukana kotitukikohdista. Taistelulaivat olivat tulivoimaisimpia taistelussa, mutta hitaita ja niiden suuri polttoaineenkulutus aiheutti ongelmia kaukotoiminnalle. Suurimman osan 1800-lukua ja 1900-luvun alkupuoliskon ajan risteilijät olivat laivaston pitkänmatkan voimannäyttöaseita ja suuremmat laivat pysyttelivät lähellä kotimaata. Risteilijöiden päätarkoitus oli hyökätä vihollisen kauppalaivastoa vastaan. Tämä strategia nimettiin "risteilijäsodankäynniksi." Risteilijät toimivat myös taistelulaivastossa tiedustelutehtävissä: ne purjehtivat laivaston edellä etsimässä vihollista.
Kehitys johti pian siihen, että uudemmat risteilijät olivat aina suurempia kuin edeltäjänsä. Siirryttäessä purjeista höyryyn syntyi panssariristeilijä, joka käytännössä oli pieni, nopea taistelulaiva. Kehitys oli niin nopeaa, että 1800-luvun lopulla uusimmat risteilijät olivat tehokkaampia kuin vain muutaman vuoden ikäiset taistelulaivat.
Risteilijät ensimmäisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Risteilijät jaettiin raskaisiin ja kevyihin risteilijöihin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nämä termit määriteltiin tarkasti useissa sopimuksissa, joilla pyrittiin hillitsemään kilpavarustelua. Kevyen risteilijän aseistuksen määriteltiin olevan 6,1 tuumaa (155 mm) tai pienemmät tykit ja raskaan risteilijän aseistukseksi tuli 8 tuumaa (203 mm), mikä oli suurin Washingtonin laivastosopimuksen sallima raskaan risteilijän tykkikoko. Vain viisi risteilijää on rakennettu tätä suuremmilla tykeillä: kolme saksalaista Deutschland-luokan taskutaistelulaivaa ja kaksi yhdysvaltalaista Alaska-luokan "suurta risteilijää".
Apuristeilijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Apuristeilijät
Apuristeilijä oli sodan puhjetessa pikaisesti varustettu ja aseistettu kauppalaivaston alus, jossa oli pienet tykit eikä lähes lainkaan panssarointia. Apuristeilijöiden tarkoitus oli toimia kauppalaivaston pitkillä reiteillä suojaus- ja saattuetehtävissä muille rahtialuksille. Molemmissa maailmansodissa saksalaiset käyttivät myös pieniä kauppalaivaston aluksia aseistettuna risteilijäluokan tykeillä yllättääkseen liittoutuneiden kauppa-aluksia. Muutamia suuria linjalaivoja aseistettiin samalla tavalla ja niitä nimitettiin aseistetuiksi kaupparisteilijöiksi (AMC). Britit, saksalaisen ja ranskalaiset käyttivät niitä ensimmäisessä maailmansodassa kaappareina niiden nopeuden takia (noin 30 solmua tai 56 km/h) ja toisessa maailmansodassa saksalaiset ja japanilaiset käyttivät niitä jälleen kaappareina sekä britit sodan alussa saattuetehtävissä.
1900-luvun loppupuolisko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ilma-ase muutti toisessa maailmansodassa täydellisesti merisodankäynnin luonteen. Nopeinkaan risteilijä ei pystynyt pakenemaan lentokonetta, joiden kyky hyökätä yli aavan meren parani. Upotussodassa puolestaan sukellusvene nousi tärkeimmäksi aseeksi. Tämä muutos johti itsenäisesti toimivien laivojen tai pienten alusryhmien operaatioiden loppumiseen ja 1900-luvun toisella puoliskolla laivasto-operaatiot perustuivat erittäin suuriin laivastoihin, jotka pystyivät torjumaan lähes kaiken kokoiset ilmahyökkäykset. Tämän takia useimmat merivoimat muuttivat laivastojensa kokoonpanoa yleiskäyttöön tarkoitetuista sotalaivoista tiettyyn tarkoitukseen suunniteltujen alusten suuntaan, kuten esimerkiksi sukellusveneiden torjuntaan tai ilmatorjuntaan. Vain Yhdysvaltain, Venäjän ja Perun laivastot operoivat vielä risteilijöillä. Näistä kaksi ensimmäistä maata ovat varustaneet ydinkäyttöisiä risteilijöitä.
Neuvostoliiton laivastossa risteilijät muodostivat taisteluosastojen perustan. Sodan jälkeen neuvostoliittolaiset rakensivat suurilla tykeillä aseistettuja laivoja, mutta korvasivat nämä hyvin pian monilla merimaali- ja ilmatorjuntaohjuksilla varustetuilla laivoilla. Uusimmat tällaiset laivat olivat neljä Kirov-luokan ohjusristeilijää, jotka rakennettiin 1970- ja 1980-luvulla, mutta suurin osa on poistettu käytöstä. Viimeinen palveluksessa olevan Kirov-luokan risteilijä Pjotr Veliki ("Pietari Suuri") palasi satamaan maaliskuussa 2004 ydinreaktoriongelmien takia. Alus palasi telakoinnin jälkeen palvelukseen myöhemmin samana vuonna.
Yhdysvaltain laivaston taisteluryhmät toisen maailmansodan jälkeen keskittyivät lentotukialuksien ympärille. Aikaisemmin jokaista lentotukialusta oli tarkoitus seurata ydinkäyttöinen risteilijä, joka kykeni samaan nopeuteen eikä ollut riippuvainen huoltoaluksista, mutta näistä risteilijöistä on luovuttu virallisesti niiden korkeiden käyttökustannusten takia. Nykyiset Ticonderoga-luokan ohjusristeilijät, jotka on rakennettu 1980-luvulla, oli alun perin suunniteltu ja tarkoitettu hävittäjäluokan aluksiksi tarkoituksena mahdollistaa hyvin tehokas ilmatorjunta lentotukialusryhmälle. Alun perin luokka nimettiin väärin julkisuuskuvan vuoksi, mutta nykyään kun laivoja on nykyaikaistettu ja niiden sukellusveneen torjuntakykyä on parannettu sekä niihin on asennettu maamaaleja vastaan BGM-109 Tomahawk -ohjukset, joten ne ovat risteilijäluokkaa. Kuten venäläisiä vastaavantyyppisiä aluksia, myös nykyisiä Ticonderoga-luokan risteilijöitä voi käyttää kokonaisen taisteluosaston perustana.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Whitley, M. J.: Cruisers of World War Two - an international encyclopedia. Lontoo: Arms and Armour, 1996. ISBN 1-86019-874-0. (englanniksi)
- Rodger, N. A. M.: The Command of the Ocean A Naval history of Britain 1649-1815. Suffolk: Penguin Books, 2004. ISBN 978-0-141-02690-9. (englanniksi)
- Niklander, Tauno: Meidän panssarilaivamme. Gummerus, 1996. ISBN 952-90-7775-0.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta risteilijä Wikimedia Commonsissa
