Rieskaronmäki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rieskaronmäki
Sijainti

Rieskaronmäki
Koordinaatit 61.41803647°0′0″N, 22.04575594°0′0″E
Valtio Suomi
Paikkakunta Nakkila
Historia
Tyyppi asuinpaikka
Ajanjakso pronssikausi
Huippukausi 800–600 eaa.
Merkitys Parhaiten tutkittu pronssikautisen asuinpaikan talot
Korkeus 30 m
Pinta-ala 10000 m²

Rieskaronmäki on Suomen tunnetuin Skandinavian pronssikauden asuinpaikka ja useiden hautaröykkiöiden muodostama kokonaisuus. Asuinpaikka sijaitsee Satakunnassa Nakkilan Kivialhossa. Asuinpaikalla harjoitettiin karjataloutta ja se muodosti siten maatilan, mikä on ainutlaatuinen Suomen pronssikauteen liittyvä löytö. Paikan on tutkinut 1960-luvun alussa Unto Salo. Asuinpaikkaa pidetään Skandinavian pronssikautisen väestön siirtolaisyhteisön perustamana ja se on ajoitettu pronssikauden loppupuolelle Monteliuksen periodille V eli 800–600 eaa.[1][2][3]

Yleiskuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asuinalueen, joka on vain 200 metriä pitkä ja 50 metriä leveä, kartoituksessa on löydetty 11 tai 12 kiviröykkiötä ja kolmen rakennuksen pohjat. Asuinpaikka sijaitsee moreenimäellä, joka on ollut kahtena saarena 1000 eaa. merenpinnan ollessa 25,6 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella (mpy.). Kun mäkialue oli asuttuna ja merenpinta oli 21,3 metriä mpy., se sijaitsi mantereesta Panelian muinaislahdelle työntyvällä niemellä. Silloin merenlahti ulottui Suolistonojan laaksossa asuinpaikan rantaan, joka sijaitsi asuinpaikalta noin sata metriä lounaaseen nykyisellä Tollukkaanperän aukealla. Kokemäenjoen muinainen suu laski vetensä Panelianlahteen asuinpaikan länsipuolelle. Hiukan ylempänä lahden pohjukassa sijaitsi vielä seitsemän hautaröykkiön ryhmä, jotka lienevät samanaikaisia tai varhaisempia kuin Rieskaronmäen asuinpaikka. Pronssikauden lopussa 500 eaa. merenranta oli siirtynyt jo kilometrin päähän Rieskaronmäestä. Asuinpaikan röykkiöt sijaitsevat kahdella mäellä, minkä takia Salo tulkitsee sen ”majan ja talon muodostamaksi kyläksi”. Itäiseen rakennukseen liitetään viisi hautaröykkiötä ja yksi kiveys, ja läntieseen rakennukseen liitetään kuusi röykkiötä ja pajarakennus.[1][2][4][5][3]

Itäinen talo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rieskaronmäen pitkätalo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itäinen rakennus, jota kutsutaan tässä taloksi, oli ollut noin 16,8 metriä pitkä ja 8,2 metriä leveä ja se sijaitsi rinteessä luode-kaakko-suuntaisena [4]. Talon kaakkoispäässä jatkui lisäksi 6 metriä pitkä tasainen alue, jota Salo piti pihamaana. Mittojensa puolesta se muistuttaa Skandinavisen pronssikauden pitkätaloa [6], mutta yritykset jäljittää maahan kaivettujen paalujen sijaintia epäonnistuivat sikäli, ettei skandinaviasta tuttua paalukuviota havaittu. Paalunjälkiä näkyi rakennuksen länsipäässä vain yhdeksän ja ne olivat olleet halkaisijaltaan 12–20 senttimetriä. Talon sijainnin saattoi kuitenkin erottaa maastossa ulkoseiniä kiertävän vallimaisen rakenteen ansiosta ja sen sisälle jäävästä tasaisesta alueesta. Myös vallin osalta talo eroaa skandinavisista vastineistaan selvästi. Siellä kivivalleja rakennettiin talojen yhteyteen vasta noin 1000 vuotta myöhemmin.[1][7]

Talon sisämitat olivat 13,5 metriä ja 5,5 metriä. Asunto sijaitsi talon länsipäässä, joka oli maapohjainen. Lieden pohja oli savimaata ja makuulavat sijaitsivat pohjoisseinällä. Asunnon lattian kulttuurikerros päättyi äkillisesti kaakoispuolella, mikä on tulkittu navetan puoleisen seinän paikaksi. Navetan lattialla oli kolme vierekkäistä painaumaa, jotka Salo on tulkinnut kolmen lehmän seisontasijaksi. Lehmien taakse olisi mahtunut karsina pienille eläimille kuten esimerkiksi lampaille tai vuohille. Talon rakenteita on ollut mukana tulkitsemassa myös Niilo Valonen. Hänen tulkintansa kaakkoispään kolmelle pylväälle oli, että päädyssä navetan oven yläpuolella olisi sijainnut talas. Talas on rehun säilytykseen tarvittu laveri, joka tässä tapauksessa tuettiin maahan pylväillä.[1][7]

Talon seinät ovat tuottaneet tulkitsijoille hankaluuksia, koska niiden rakenteista ei ole säilynyt jäänteitä. Skandinaviassa ei pronssikaudella perustettu seiniä kivikolle, kuten tässä näyttäisi tehdyn. Kivikko on epätasainen, mikä ei viittaa oksapunosseiniin, jotka savettiin. Sen vuoksi Salo otaksui, että seinämateriaalina olisi ollut turve. Epätasainen kivikko sopii turveseinälle, koska sillä nostetaan seinän alareunaa maan kosteasta pinnasta irti ja toisaalta turve voidaan pohjustaa helposti jopa kivikkoon. Katto oli ajateltu olevan ruokokatto, mikä on Skandinavian pitkätaloissa yleisimmin ehdotettu materiaali, ja sitä olisi saanut läheiseltä merenlahdelta. Salon teettämään piirrokseen on asuntoon merkitty oma oviaukko ja navettaan toinen.[1][6]

Talon pienoismalli on esillä Porissa Satakunnan museon uudessa pysyväisnäyttelyssä.[8]

Rieskaronmäen hiidenkiuas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satakunnassa suuria hautaröykkiöitä kutsutaan hiidenkiukaiksi ja Rieskaronmäellä tämä hautaröykkiö onkin suurin asuinpaikan hautaröykkiöistä. Siihen viitataan raporteissa numerolla 89. Röykkiö oli ennen tutkimistaan muodoltaan pyöreäpohjainen, jyrkkäsivuinen ja kekomainen. Sen pohjan halkaisija oli 12–15 metriä ja korkeus 2,5 metriä. Röykkiön keskellä oli kuoppa, jonka yläosan halkaisija oli 3–4 metriä ja syvyys 1 metri. Röykkiö oli rakennettu huolellisesti ja sen reunaa kiersi laakakivistä rakennettu kehämuuri.[9]

Salo päätyi kaivauksien aikana tekemistään havainnoistaan johtopäätökseen, että hautaröykkiö on rakennettu useassa vaiheessa. Primäärihautaus muodostui kahdesta polttohaudatun henkilön palaneiden luiden alueesta, joita pystypaasi erotti toisistaan. Luuanalyysissä erottui miehen ja naisen poltetut luut. Luiden mukana ei löytynyt hauta-antimia, joista hautaaminen olisi voinut ajoittaa, mutta Salo arveli vainajia talon kantavanhemmiksi. Jäänteet peitettiin tuhkan ripottelun jälkeen matalalla kiviröykiöllä. Tämä osa on ilmeisesti myöhemmissä hautauksissa rajattu erilleen muusta hautaröykkiöstä erilleen korkealla laakakivimuurilla. Nykymuodossaan hiidenkiukaan huipulla sijainnut kuoppa sijoittui juuri muurin sisälle. Inventoinnin yhteydessä Salo kirjoitti vielä, että kuoppa olisi kaivettu röykkiöön (haudanryöstö), mutta myöhemmin hän sanoo sen aiheutuneen kivien alle jätetyn kammion romahtamisesta. Kuopan pohjalta ei löytynyt jäänteitä hautauksesta. Kumpaakin tulkintaa käytetään hiidenkuikaista yleisesti.[1]

Sekundäärihautauksia löytyi heti muurin ulkopuolelta neljä, jotka nekin olivat polttohautauksia. Aikuisen miehen haudasta löytyi poltettujen luiden joukosta pronssipinsetit. Viereisestä haudassa oli todennäköisesti 40–60-vuotiaan naisen luita, joiden mukana oli pronssikampa ja pronssilevyn kappale. Yksi haudoista kuului miehelle, joka oli ollut 40–60-vuotias ja jonka luiden joukossa oli myös pronssipinsetit. Viimeisessä haudassa oli 10–15-vuotiaan vainajan poltetut jäänteet sekä pronssineulan ja pronssisen partaveitsen jäänteet. Tämän vuoksi vainajan ajatellaan olevan poika. Sekundäärihautauksissa kivirauniota oli laajennettu ja laajennuksen rajaksi oli maahan ladottu pyöreänmuotoinen muurimainen kivikehä. Kehän sisälle oli heitelty kiviä niin paljon, että röykkiöstä muodostui katkaistun kartion muotoinen. Salo löysi kaivauksien aikana hiidenkiukaasta kuuden henkilön poltetut jäännökset. Samantapaisia sisärakenteita on havaittu joissakin muissakin Nakkilan ja Harjavallan hävitetyissä hiidenkiukaissa. Salo ajoittaa sekundäärihautaukset pronssikauden periodille V.[1]

Läntinen talo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rieskaronmäen maja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rieskaronmäen maja, niin kuin pientä rakennusta historiallisessa kirjallisuudessa usein kutsutaan, on ollut kooltaan 4,2 metriä pitkä ja 3,8 metriä leveä ja siten muodoltaan lähes neliö. Se erottui maan pinnassa sinne aseteltujen laakakivien muodosta ja majan lattian kulttuurimaan kerroksesta. Kattoa kannateli keskeltä maahan pystytetty paalu ja rakennuksen seinät. Paalusta oli jäänyt maahan halkaisjaltaan 25 senttimetrin läiskä. Talo oli tuhoutunut tulipalossa, kuten kaivauksissa todettiin. Lattialta löytyi noin tuhat savitiivisteen kappaletta, jotka olivat kovettuneet tulipalossa keramiikaksi. Savitiivisteen kappaleista näkyi seinään punottujen oksien jättämät jäljet. Neoliittisella kivikaudella ja pronssikaudella rakennettiin usein ohutseinäisiä osista punottuja seiniä, jotka tiivistettiin hieromalla seiniin savea. Rakennuksen pohjoispuolelta löytyi laakakivien rivi, jonka Salo on tulkinnut seinän perustaksi. Tässä seinässä ei käytetty savea tiivisteenä ja mäen rinteiden muodon vuoksi kivirivin tulkinnaksi tuli majan karjasuojan seinärakenne. Täällä sijaitsi myös mukulakivialue, joka lisäseinän vuoksi tulkittiin karjasuojan lattiaksi.[10][11]

Majan lattialla oli kulttuurimaan paksuus parhaimmillaan 15 senttimetriä. Sen lattian keskellä sijaitsi pieni kuoppaliesi, jonka pohjalla oli pajon nokea. Kaikkiaan kulttuurimaannosta oli 60 neliömetrin suuruisella alalla. Pihalla sijaitsi toinen liesi, joka erottui reunakivistään helposti. Majan sisällä olevan kulttuurimaannoksen ohuutta Salo selittää majan puulattialla, jolloin ihmiset eivät olleet maahan suoraan kosketuksissa eikä se siten ollut värjääntynyt syvemmältä. Majan eteläpuolella oli maa värjäytynyt eniten, joten majan ovikin on todennäköisesti auennut sinne päin. Täältä löytyivät myös kvartsien iskennästä syntyviä iskoksia, joita ei löytynyt majan sisältä.[1][11]

Hautaröykkiö 85[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hautaröykkiön numerolla 85 viitataan Salon inventointiluettelon[9] järjestysnumeroon. Tämä hautaröykkiö oli tuhottu viemällä siitä runsaasti kiviä muualle. Haudan korkeus oli suurimmillaan yksi metri, mutta muualla saattoi maanpintaakin olla näkyvissä. Yleensä hiidenkiukaiden tuhoajat ovat vain hakeneet kivimateriaalia tienpohjiin tai rakennusten materiaaliksi. Tästä huolimatta röykkiön pohjalta erottui vielä kivistä ladottu kivikehä, jonka halkaisijan pituus oli yli 11 metriä. Kivikehä oli ladottu muuta rauniota suuremmista kivistä ja sen kehä oli lähes pyöreä. Kehän sisäpuolelta pohjakivien päältä kerättiin kaivauksissa talteen 1,02 kilogrammaa palaneen ihmisluun palasia. Ne oli levitetty pohjakivien päälle noin kolme metriä pitkälle ja kaksi metriä leveälle alueelle. Muuta ihmisperäistä materiaalia ei haudasta löydetty. Vaikuttaa siltä, että hautaan oli laskettu vain yhden vainajan luut. Lopuksi hautaröykkiön pohjakivet oli peitetty kivikeoksi.[11]

Hautaröykkiö 86[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edellä kuvatun ja tämän hautaröykkiön välimatka oli 2,5 metriä. Tämän hautaröykkiön halkaisija oli alle 11 metriä pitkä ja se oli ollut 1,0–1,5 metriä korkea. Korkeuden tarkempi arvioiminen oli hankalaa, sillä röykkiötä oli jälkeenpäin kaiveltu ja kaivelusta oli jäänyt muistoksi 60–80 senttimetriä syvä kuoppa röykkiön laelle. Vainajan hautaaminen oli aloitettu polttamalla vainaja toisaalla ja sitten oli tuotu roviolta vainajan palaneita luita röykkiöön. Niitä kerättiin talteen 1,8 kilogrammaa. Luusirujen joukossa ei ollut mainittavasti hiilenpaloja, joten ne oli eroteltu rovion tuhkasta ja muusta aineksesta. Hauta-alue oli aluksi merkitty kivikehällä, jonka sisälle heiteltiin pään kokoisia kiviä. Suurin irtokivi oli ollut yli 60 senttimetriä paksu. Luunkappaleet oli ripoteltu hautaröykkiötä rakennettaessa pohjakivien päälle noin neljä metriä pitkälle ja yli metrin levyiselle alueelle. Tämän jälkeen pohjakivetys peitettiin irtokivillä edellä kerrottuihin mittoihin. Luunkappaleiden kohdalta löytyi pronssinen kaularengas [12], ja kahtia lohjennut palannut tuluspiin kappale. Vaikuttaa siltä, että vainaja poltettiin korut ja työvälineet mukanaan, ja että tähänkin röykkiöön olisi tehty vain yksi hautaus. Myös tätä hautaa oli tuhottu ottamalla sen yhdeltä sivulta vähän kiviä. Kaularengas on samanlainen, mitä käytettiin esimerkiksi Itämeren eteläosissa Lausitzin kulttuurissa periodilla V [12][13].[11]

Sepän hauta (88) ja pajan jäännökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hautaröykkiö 88 oli tutkijoilleen lievä pettymys. Sitä rajasi ymprän muotoinen kivikehä, jonka halkaisija oli noin neljä metriä pitkä. Kehän keskeltä löytyi kolme laakakiveä, joiden välistä ei kuitenkaan havaittu luunkappaleita tai muitakaan hautoihin liittyviä merkkejä. Siksi Salo arveli tähän oli tehty ruumishautaus. Siihen tarkoitukseen röykkiön pohjalta löydettyjen laakakivien välimatka ja muiden kivien sijoittelu viittasi. On jopa mahdollista, että tähän oli tehty kaksi ruumishautausta. Kun haudan pohja oli tutkimuksissa raivattu, huomattiin sen pohjalla tulenpidon merkkejä. Salo arveli, että alue olisi ensi pyhitetty polttamalla siitä roskat ja ruoho pois. Palokerroksen alla oli maassa kuitenkin vielä kulttuurimaakerros, jonka tutkimista jatkettiin. Maata poistamalla löydettiin vielä runsaasti kvartsi-iskoksia ja kvartsiesineitä, muutamia kvartsiittiesineitä ja niiden valmistamisesta syntyneitä kvartsiitti-iskoksia, muutama piiesine, valinmuotin kappaleita, saviastianpalasia, sulatusupokkaan kappale, mahdollinen pronssinen valintappi ja raudanpalanen. Valinmuotti oli niin sanottua kertakäyttöistä savesta valmistettua mallia, joka rikottiin valamisen jälkeen, kun esine haluttiin ottaa esille. Valinmuotin palasista näkyi kaula- tai rannerenkaan muotoisen esineen jäljet. Löytyneen upokkaan valistusmateriaali oli samanlaista savea kuin valinmuotissakin oli käytetty. Upokkaassa sulatettiin pronssia, jolla valmistettiin valamalla esineet muoteissaan. Upokkaan erottaa muista keraamisista astioista sisäpinnalla olevasta laskimaisesta pinnastaan.[5][14][15]

Hautaa on kutsuttu kirjallisuudessa Salon tapaan ”Sepän hautana”, koska hän arvelee haudan paikalla olisi sijainnut paja, joka olisi poistettu Sepän hautauksen tieltä.[5][16][17]

Irtolöytöjä ja ajoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talojen pohjien alta on löytynyt vuohen ja lampaan luita ja lehmän sarvenkappale [1][6]. Luita on myöhemmin tutkittu uudelleen ja yksi niistä on tunnistettu kuuluneen hevoselle. Tämä on toistaiseksi varhaisin havainto hevosesta Suomessa. Se on kappale hevosen palaneesta alaleuan luusta, joka on radiohiiliajoitettu 2 550–2 850 vuotta vanhaksi eli sen ajoitus on 900–600 eaa. Tämä sopii hyvin yhteen Salon esineiden avulla tekemään karkeampaan ajoitukseen [18][19]. Myös lampaanluu on ajoitettu ja sen ajoitus on 820–550 eaa. Se on toistaiseksi toiseksi vanhin ajoitettu lampaanluu, sillä Kiukaisten kulttuuria edustavan Pietarsaaren Kvarnabban asuinpaikalta jo vuonna 1935 löydetystä luusta teetettiin vuonna 2011 radiohiiliajoitus. Se antoi luun ajoitukseksi 2200–1950 eaa., joka vie sen myöhäiselle neoliittiselle kivikaudelle.[20]

Majan seinän vierestä löytyi keraamisen astian kappaleita. Niistä voitiin liimata kasaan lähes kokonainen saviastia. Astian edustama maljatyypin astia, joka on Suomessa parhaiten säilynyt tämän tyypin saviastia, sopii aikaisempana esitettyyn ajoitukseen pronssikauden periodille V. Tyypin mallia on otettu ilmeisesti Itämeren eteläosissa vaikuttaneelta Lausitzin kulttuurista, missä näitä astioita oli myös metallista.[11][21][15][22]

Suomalaisessa kirjallisuudessa viitataan usein siihen, että pronssiesineiden rinnalla käytettiin yhä kivityökaluja, sillä pronssi oli kallista. Kuitenkin Rieskaronmäeltä ei ole löytynyt yhtään hiottua kivityökalua, mikä on sääntö kivikauden asuinpaikoilla. Tästä onkin päätelty, että Rieskaronmäellä veistötyöt tehtiin pronssisilla työkaluilla. Kvartsi-iskokset kertovat lisäksi, että esimerkiksi nuolenkärjet saatettiin terittää kvartsilla.[23]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, s.96–109
  2. ↑ a b Elävä pronssikausi: Rieskaromäen alue, Museovirasto
  3. ↑ a b Lavento, Mika: Cultivation among hunter-gatherers in Finland – evidence of activated connections?(englanniksi) (PDF), s.1–40, kirjasta A Linguistic Map of Prehistoric Northern Europe, ISBN 978-952-5667-42-4
  4. ↑ a b Muinaisjäännösrekisteri: Rieskaronmäki Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. Museovirasto.
  5. ↑ a b c Salo, Unto: Nakkila Kivialho Javanainen. Kertomus muinaistieteellisistä kaivauksista 5.7.-12.7.1960 (PDF), viitattu 6.6.2018
  6. ↑ a b c Elävä pronssikausi: Rieskaronmäen talon ennallistus, Museovirasto
  7. ↑ a b Elävä pronssikausi: Rieskaronmäen talo, Museovirasto
  8. ↑ Satakunnan Museon uusi perusnäyttely avataan torstaina, 7.3.2018, Uusi aika, viitattu 7.6.2018
  9. ↑ a b Salo, Unto: Kertomus Nakkilan pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä (PDF), 1952, sivu 71–74, viitattu 6.6.2018
  10. ↑ Elävä pronssikausi: Rieskaronmäen maja, Museovirasto
  11. ↑ a b c d e Salo, Unto: Nakkila Kivialho Javanainen Tollukkaanperä. Kertomus jatkokaivauksista 5.-20.6.1961 (PDF), viitattu 6.6.2018
  12. ↑ a b Elävä pronssikausi: Kaularenkaat, Museovirasto
  13. ↑ Elävä pronssikausi: Kaularenkaat (valokuva), Museovirasto
  14. ↑ Elävä pronssikausi: Valinmuotit, Museovirasto
  15. ↑ a b Elävä pronssikausi: Upokkaat, Museovirasto
  16. ↑ Elävä pronssikausi: Sepän hauta?, Museovirasto
  17. ↑ Elävä pronssikausi: Valujäänteet raunion alla, Museovirasto
  18. ↑ Bläuer, Auli: Muinaiset kotieläimet löytyivät arkistoista, Eläin Geenivarat, 2012, viitattu 7.6.2018
  19. ↑ Viitanen, Johanna: Jos luut puhuisivat, 2016, viitattu 7.6.2018
  20. ↑ Vertainen, Kirsi: Suomalainen lammas (PDF), Lammas & vuohi, 1/2018, viitattu 7.6.2018
  21. ↑ Helsingin yliopisto: Pronssikautista keramiikkaa, Nakkila Rieskaronmäki Satakunnan Museo 16455:60 (valokuva), 27.3.1999, viitattu 7.6.2018
  22. ↑ Elävä pronssikausi: Maljamaiset astiat, Museovirasto
  23. ↑ Elävä pronssikausi: Kiviesineitä yhä käytössä, Museovirasto

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Rieskaronmäki&oldid=22073971”