Potentiaali (kielitiede)
| Potentiaali | |
|---|---|
| Ilmaisee | mahdollista tai todennäköistä asiaa. |
| Suomen kielessä | |
| Persoonat |
yksikön 1. persoona (minä) yksikön 2. persoona (sinä) yksikön 3. persoona (hän) monikon 1. persoona (me) monikon 2. persoona (te) monikon 3. persoona (he) passiivi |
| Aikamuodot |
preesens perfekti |
| Esimerkki |
Lähtenen. päässee |
| Tapaluokat suomen kielessä | |
|
Konditionaali Imperatiivi Potentiaali |
|
Potentiaali eli mahtotapa on yksi suomen kielen tapaluokista. Se ilmaisee viestijän pitävän käsittelemäänsä asiaa mahdollisena tai todennäköisenä, mutta ei varmana.[1] Aidossa suomen kansankielessä sen käyttöala on paljon suppeampi kuin nykyisessä kirjakielessä.[2]
Muodostaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Potentiaali muodostetaan esimerkiksi seuraavasti: lähtenen = ehkä lähden tai lienen lähtenyt = olen ehkä lähtenyt. Potentiaalin tunnus on -ne-, mutta sen n-kirjain assimiloituu edeltävän l:n, s:n ja r:n kanssa (päässee, purree, tullee). Toisaalta silloin kun se liitetään t-loppuiseen vartaloon, loppu-t assimiloituu n:n kanssa (tiennee). Kun potentiaalin tunnus liitetään -k-loppuiseen vartaloon, loppu-k korvautuu h:lla (tehnee). Verbeillä, joilla on vokaalivartalon lisäksi konsonanttivartalo, potentiaalin tunnus liittyy kirjakielessä aina suoraan konsonanttivartaloon, joten sellaiset konsonanttivartalon omaavien verbien potentiaalimuodot kuin menenee, tulenee, purenee, juoksenee, tietänee, tekenee katsotaan virheellisiksi. Olla-verbillä on epäsäännöllinen potentiaali, jonka juuri on lie- (Johtaja lienee silloin matkoilla, ei "ollee"). Sen sijaan passiivin potentiaali muodostetaan olla-verbin vartalosta (oltaneen). Olla-verbin aktiivin säännölliset potentiaalimuodot (ollen, ollet jne.) eivät kuulu yleis- ja kirjakieleen, vaikka niitä eräissä murteissa käytetäänkin. Eräissä murteissa muoto lienee on partikkeli, esimerkiksi Matti lienee tulee illalla kotiin, Maija lienee on siellä, missä lienee koittaa huomen. Yleiskielessä lienee esiintyy vain verbinmuotona: Matti tullee illalla kotiin, Maija lienee siellä, missä koittanee huomen. Kaisa Häkkinen on arvellut, että lie-alkuinen potentiaali on aivan eri etymologista alkuperää kuin olla-verbi muuten, että kyseessä on alkujaan kaksi eri verbiä, jotka ovat sekoittuneet toistensa paradigmaan[3]. Potentiaalin tunnus -ne periytyy kantauralin konjunktiivista -ni, joka on semanttisesti lähellä esimerkiksi germaanisten kielten konjunktiivia/subjunktiivia, mutta sitä käytettiin myös suomen kielen potentiaalin tavoin. Aines esiintyy myös mm. nykyunkarissa, jossa se on kehittynyt konditionaalin tunnukseksi.[4]
Potentiaali taipuu kahdessa aikamuodossa: preesensissä ja perfektissä. Partikkelien ehkä, kai tai varmaan(kin) käyttö sekä apuverbin taitaa käyttö ovat potentiaalin vaihtoehtoja. (Hän lienee hullu. → Hän on kai/ehkä/varmaankin hullu; Hän taitaa olla hullu).
Potentiaalin nykyisen kirjallisen käytön synnystä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen potentiaali perustuu lähinnä itämurteisiin. Länsimurteissa se on harvinaisempi, joillekin länsimurteille jopa aivan täysin vieras. Näin ollen sitä ei kirjakielessä juuri esiintynyt aikana, jolloin suomen kirjakieli perustui melkein ainoastaan länsimurteisiin. Itämurteissakaan se ei esiinny läheskään yhtä laajalti kuin nykysuomen kirjakielessä. Vielä vuonna 1880 E. N. Setälä lauseopissaan kirjoitti, että potentiaalia “ei ylimalkaan saa käyttää päälauseissa, vaan ainoastaan sivulauseissa sekä epäilevissä kysymyslauseissa”. Esimerkeiksi potentiaalin aidosta itäsuomalaisesta kansankielisestä käytöstä käyvät Setälän mukaan mm. seuraavat: "Etköhän jo itsekin huomanne, että olet väärässä." "Kun sen tehnet, saat huomenna palkan mieltäsi myöten." Murteiden taistelun aikana, jolloin kirjakieltä muutettiin tasapuolisemmin länsi- ja itämurteita edustavaksi, osa suomen kielen kirjoittajista erehtyi luulemaan potentiaalia jonkinlaiseksi yleiseksi todennäköisyyttä ilmaisevaksi muodoksi, ja sellaiseksi potentiaali kansanmurteiden vastaisesti alkoi vakiintua varsinkin sen vaikutuksesta, että ruotsin torde + ha + supiini (ks. tämän artikkelin seuraava osio) alettiin mekaanisesti kääntää potentiaalilla. Tällaisena yleisenä epävarmuutta mutta todennäköisyyttä viestivänä muotona se sitten alettiin esittää suomen kieliopeissa. Puhutussa suomessa se on silti vieläkin huomattavasti harvinaisempi kuin kirjoitetussa.[2]
Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsissa ei ole varsinaista potentiaalia, mutta torde + infinitiivi / torde + ha + supiini vastaa suomen kielen potentiaalia. (Esimerkiksi: Jag torde inte vara redo för detta! = En liene valmis tähän!)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Pirjo Hiidenmaa, Sari Kuohukoski, Erkki Löfberg, Helena Ruuska, Tiina Salmi: Piste. Lukion äidinkieli ja kirjallisuus 1-3, s. 249. Helsinki: Otava, 2006.
- ↑ a b https://jkorpela.fi/kirj/4.8.html
- ↑ Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja
- ↑ Häkkinen, Jaakko: Kantauralia ulkomaan eläville academia.edu. 28.11.2011.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomen kielen verbien taivutuskaava (Arkistoitu – Internet Archive). Henri Heinosen tekemä verbien taivutuskaava.