Piispansauva

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Limoges'n arkkipiispa Heinrich von Finstingenin (1260–1286) piispansauva Trierin tuomiokirkon aarrekammiossa
Itämaisen tyylinen Syyrian ortodoksisen Antiokian patriarkan piispansauva, jonka käärmemäiset kuviot esittävät Mooseksen sauvaa.

Piispansauva on sekä katolisille, anglikaaniselle ja luterilaiselle kirkolle yhteinen piispan virkamerkki. Piispansauva kuvaa kantajansa, piispan hengellistä ohjaajan valtaa paimennettaviensa joukossa. [1]

Piispa John Vikström piispankaavussa, kaulassaan piispanristi ja kädessään piispansauva. Kuva on vuodelta 1982, jolloin Vikström oli Porvoon hiippakunnan piispa.

Läntisissä kirkkokunnissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilaisissa kirkoissa kirkko käytetään sauvaa, joka muistuttaa paimenen käyttämää koukkupäistä sauvaa. Sauva on n. 1,5 metriä pitkä, johon on liitetty jalometallinen ja usein jalokivin koristeltu koristeltu käyrä, koukku.[2] Piispansauvan käytöstä eri kirkoissa on omat ohjeensa. Piispanvihkimyksessä vihkivä piispa, Suomessa ja Ruotsissa arkkipiispa ojentaa sauvan vihittävälle piispalle.[3]Symbolisesti sauvaa on tulkittu, että sen yläpään lenkillä voi vetää ja nostaa uupuneita, alapään piikillä antaa vauhtia veltoille ja pitkällä varrella karkoitta petoja.

Perinteisesti piispa käyttää sauvaa vain omassa hiippakunnassaan. Hän kantaa sitä vasemmassa kädessään, sauvan käyrä eteenpäin käännettynä.[4] Piispansauva on liturginen virkamerkki ja sitä käytetään jumalanpalveluksissa. Piispa pitää sauvaa vasemmassa kädessään kirkkoon tullessaan ja siellä poistuessaan sekä siunausta lukiessaan. Hän pitää sauvaa kädessään esimerkiksi pappisvihkimyksessä tai papin virkaanasettamisessa siunatessaan vihittävän tai virkaanasetettavan.[5] Etenkin katolisessa kirkossa piispa voi pitää sauvaa kädessään messun evankeliumitekstin lukemisen aikana ja saarnatessaan.[6]

Vanhin maininta piispansauvasta on Toledon kirkolliskokouksesta vuodelta 633. Keskiajalla piispat käyttivät sauvaa kirkollisissa kulkueissa, antaessaan piispallisen siunauksen sekä muissa tilaisuuksissa. Reformaation jälkeen piispansauvan käyttö kiellettiin Ruotsissa.Se tuli uudelleen kyttöön 1780, kun Uppsalan arkkipiispa Carl Mennander vihki Johan Wingårdin Göteborgin piispaksi. Ruotsissa vuoden 1811 Kirkkokäsikirja edellytti että niin sauva kuin piispanhiippa annettaisiin vihkimyksessä uudelle piispalle viran merkkinä.[4] Suomessa piispanviran tunnusmerkeistä kuorikaapu, piispansauva ja piispanhiippa (mitra) ovat olleet käytössä vuodesta 1930 alkaen, ensin Turun arkkihiippakunnassa, myöhemmin muissakin hiippakunnissa.[2] Pohjoismaiden kirkoissa vain Ruotsissa ja Suomessa on piispansauva käytössä.[7] Piispansauva on yksi hiippakunnan tärkeistä tunnuksista.[1] Kun piispa jää eläkkeelle tai luopuu virastaan, hän jättää sauvan tuomiokirkon alttarille odottamaan seuraajaa.[8]

Roomalaiskatolinen ja anglikaaninen piispansauva ja sen käyttö ovat samankaltainen kuin luterilaisessa kirkossa.

Ortodoksisessa kirkossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ortodoksinen piispansauva poikkeaa läntisissä kirkoissa käytössä olevasta piispansauvasta: sen yläpäässä on risti jota ympäröi kaksi käärmettä; tämä kuvaa sitä hengellistä viisautta joka piispalla on oltava: Sauva symboloi paimensauvaa, sillä piispa on koko kirkon paimen. Sauva voi olla puinen tai tehty metallista. Sauva on piispalla kädessään vain jumalanpalveluksen tietyissä osissa.[9]

Sauva on myös hengellisen vallan symboli. Tämän vallan apostolit saivat Kristukselta ja siirsivät sen kätten päälle panemisen kautta (apostolinen suksessio) piispoille. Sauva on mainittu useissa kohdissa Raamatussa, mm. Mooseksen (2.Moos.4:2-17) ja Aaronin (2.Moos.7:8-10) kohdalla. Paimen tehtävä ilmenee mm. profeetta Miikan sanoista (Miika 7:14). Sauvan käärmekuvio viittaa Matteuksen evankeliumiin (Matt.10:16): "Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset."[9]

Piispansauvat ovat yksilöitä; niitä luovutetaan myös lahjoina esimerkiksi valtiovierailujen aikana vierailujen isäntinä toimiville piispoille; eniten tällaisia ehti saada isä arkkipiispa Paavali pitkän toimikautensa ansiosta.[10]

Bysantissa piispat saivat sauvansa keisarilta; Venäjällä puolestaan patriarkat saivat 1500-1600 luvuilla sauvan tsaarilta mutta alemmat piispat patriarkalta; nykyisin käytäntö on se että sauva luovutetaan uudelle piispalle vihittäessä ja sen luovuttaa vanhin vihkivä piispa, Suomessa sen tekee arkkipiispa.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arkkimandriitta Arseni: ORTODOKSINEN SANASTO, s. 219 - 221

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Piispansauva evl.fi. Viitattu 18.1.2021.
  2. a b Riikka Kaisti (toim): Ornatus episcoporum Suomen piispojen liturginen asu, s. 25-26. Suomen kirkon hiippakunnat. Turun ja Kaarinan seurakukuntayhtymä Turun Tuomiokirkkomuseo. ISBN 951-95604-3-2, 2000.
  3. Gunnel Berggrén: Prästens kläder och kyrkans textilier, s. 42. Verbum Förlag ISBN 91-526-2811-6, 2002. (ruotsiksi)
  4. a b Bengt Stolt: Kyrklig skrud enligt svensk tradition, s. 80,83, 85. Diakonstyrelsens bokförlag, 1964. (ruotsiksi)
  5. Tauno Sarantola, Pentti Lempiäinen, Päikki Priha. Mirja Fröberg: Kirkkotekstiilit, s. 28. Kirjaneliö ISBN 951-600-748-1, 1988.
  6. What is the bishop's "crosier"? stcatherinercc.org. Viitattu 24.8.2020. (englanniksi)
  7. Bruger man bispehuer i folkekirken? kristendom.dk. Viitattu 19.8.2020. (tanskaksi)
  8. Högtidligt avsked i domkyrkan (video) Svenska kyrkan. Viitattu 6.8.2020. (ruotsiksi)
  9. a b Sauva ortodoksi.net. Viitattu 18.1.2021.
  10. a b Arkkimandriitta Arseni: Ortodoksinen sanasto, s. 219-221. Otava, 1999. ISBN 951-1-15657-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]