Ositus (oikeustiede)
Ositus tarkoittaa avioliiton päättyessä avioeroon tai toisen puolison kuolemaan tapahtuvaa avio-oikeuden alaisen omaisuuden selvittämistä ja tasaamista. Osituksessa lasketaan, miten paljon tasinkoa joutuu enemmän omaisuutta omistava puoliso maksamaan toiselle puolisolle siten, että kummankin omaisuuden arvo tulee yhtä suureksi. Tätä nimitetään osituksen laskennalliseksi vaiheeksi. Reaalisessa vaiheessa määrätään ne omaisuuserät, joilla tasinko suoritetaan.[1]
Osituksen lähikäsitteitä ovat perinnönjako sekä pesänjakajan tekemät toimitusositus ja toimitusjako. Osituksessa puolisoiden velkoja ei makseta, kun taas ennen perinnönjakoa perittävän ja kuolinpesän velat on maksettava. Osituksessa vaihtuu vain tasingon omistusoikeus, kun sen sijaan perinnönjaossa kaikki kuolinpesän hallitsema omaisuus jaetaan pesän osakkaille.[1] Toimitusositukseen haetaan muutosta ja sovinto-ositusta vaaditaan julistettavaksi pätemättömäksi tekemällä osituksen moite käräjäoikeuteen. Jos suoritettu ositus on kohtuuton tuomioistuin voi tehdä osituksen sovittelun.
Eri ositustavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puolisoiden varallisuuden jakojärjestelmät ovat eri maissa erilaisia. Oikeusjärjestykset poikkeavat toisistaan siinä, mikä omaisuus otetaan jaon piiriin, milloin ja miten omaisuus on puolisoille tullut ja perustuuko puolitus kaavamaisiin vai harkinnanvaraisiin seikkoihin. Useissa maissa omaisuuden jako ratkaistaan avioeron yhteydessä, mutta Pohjoismaissa se tehdään avioeron jälkeen erikseen. Pohjoismaissa osituksessa jaetaan kaikki puolisoiden omaisuus riippumatta sen saantitavasta ja saantiajankohdasta. Saksassa ositetaan vain avioliiton aikana yhteisin ponnistuksin hankittu omaisuus. Belgiassa omaisuus puolitetaan kaavamaisesti ja Englannissa jako tapahtuu harkinnanvaraisten seikkojen perusteella.[1]
Suomessa ositusta vastasi aiemmin pesänositus, joka perustui vuoden 1734 lain naimiskaareen ja lakiin aviopuolisoiden omaisuus- ja velkasuhteista (17/1889). Naimiskaaren mukaan pesänosituksen ulkopuolelle jäi arvokkain omaisuus, jota olivat perityt ja sukuun ostetut kiinteistöt. Irtaimisto ja avioliiton aikana ansaittu omaisuus jaettiin maalaisoikeudessa siten, että mies sai 2/3 ja vaimo 1/3. Kaupunkioikeuden mukaan jaettiin kaikki omaisuus puoliksi, ellei ennen avioliittoa ollut tehty avioehtoa. Vuonna 1878 annettiin asetus, jolla kaupunkioikeuden käytäntö otettiin osittain myös maalaisoikeuteen. Puolittamisen ulkopuolelle jätettiin ennen avioliittoa omistettu tai sen aikana peritty maalaiskiinteistö ja se omaisuus, joka avioehdolla oli sovittu ulkopuoliseksi. Vuoden 1930 alussa voimaan tulleen avioliittolain (234/1929) myötä pääperiaatteeksi tuli kaiken puolittaminen, ellei avioehtosopimus toisin määrännyt. Vuodesta 1976 lähtien leski ei ole ollut velvollinen antamaan tasinkoa ja vuodesta 1988 alkaen (411/1987) ositusta ja avioehtoa on voitu kohtuullistaa.[1]
Käytännön toteuttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa ositusta tehdään harvoin lesken ja perillisten välillä, sillä leskellä on elinikäinen oikeus hallita jakamattomana perheen asuntoa ja asuntoirtaimistoa (lesken suoja). Tavallisin kuolemaan perustuva ositus on molempien puolisoiden kuoleman jälkeen tehty ositus kummankin suvun kesken ennen perinnönjakoa. Avioeron jälkeen ositus tehdään lähes aina, jos puolisoilla on vähänkin varallisuutta.[1]
Laskennallinen vaihe aloitetaan luetteloimalla puolisoiden varat ja velat oikeusperusteen syntyhetkellä. Syntyhetki tarkoittaa toisen puolison kuolinhetkeä tai hetkeä, jolloin avioerohakemus jätetään käräjäoikeuden kansliaan hakemusasiana. Samassa yhteydessä määritetään varojen ja velkojen senhetkinen käypä arvo. Yhteisesti omistetusta omaisuudesta tai yhteisistä veloista päätetään, mikä on kummankin osuus. Sen jälkeen puolison varallisuudesta vähennetään hänen velkojensa arvo. Yleensä vähentäminen tehdään avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvosta. Sen sijaan avio-oikeudesta vapaan omaisuuden hankintavelka vähennetään avio-oikeudesta vapaan omaisuuden arvosta.[1]
Kun velat on katettu nähdään puolison avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästö. Puolisoiden säästöt lasketaan yhteen ja saadusta summasta vähennetään mahdollinen vastike. Tämän jälkeen jäljelle jäänyt säästö puolitetaan. Säästön puolikkaan ja mahdollisen vastikkeen summaa nimitetään avio-osaksi, jonka puoliso osituksesta saa. Avio-osan ja puolison avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästön erotusta nimitetään tasingoksi. Vähemmän omistava puoliso saa tasinkoa enemmän omistavalta puolisolta.[1]
Osituksen reaalisessa vaiheessa päätetään, millä omaisuuserillä tasinko suoritetaan. Tasingon luovuttaja saa valita, käyttääkö hän tasinkoon rahaa vai muuta omaisuutta. Muu omaisuus voi olla yleensä vain avio-oikeuden alaista omaisuutta. Jos puolisot eivät pysty sopimaan osituksesta keskenään eli tekemään sovinto-ositusta, voi toinen puoliso vaatia, että käräjäoikeus määrää pesänjakajan tekemään toimitusosituksen. Pesänjakajalla on oikeus ratkaista kaikki jakoon liittyvät kysymykset. Hänen ratkaisuunsa voi vaatia muutosta tuomioistuimessa tekemällä osituksen moitteen.[1]