Osituksen sovittelu
Osituksen sovittelu tarkoittaa osituksen lopputuloksen muuttamista osapuolten kannalta kohtuullisemmaksi. Sovittelu pannaan vireille tekemällä käräjäoikeuteen osituksen moite eli moitekanne osituksen toista osapuolta vastaan. Sovittelusta säädetään avioliittolaissa (234/1929, 103b §). Sovittelukeinoja ovat seuraavat menettelyt
- puolison velvollisuutta tasingon suorittamiseen voidaan alentaa tai poistaa kokonaan
- puolison omaisuutta voidaan määrätä avio-oikeuden ulkopuoliseksi. Tämä koskee omaisuutta, joka puolisolla on ollut ennen avioliittoa, tai jonka tämä on saanut puolisoiden asuessa erillään tai jonka puoliso on saanut avioliiton aikana vastikkeetta. Tämä keino vähentää tai poistaa tasingon maksuvelvollisuuden.
- puolison omaisuutta, joka avioehtosopimuksen perusteella on avio-oikeuden ulkopuolella, voidaan määrätä avio-oikeuden piiriin. Tätä keinoa ei voi käyttää, jos avio-oikeuden puuttumisen syynä on testamentin tai lahjakirjan määräys.
Kaksi ensimmäistä sovittelukeinoa eivät sovellu tilanteisiin, joissa puolisoiden kaikki omaisuus on kertynyt avioliiton aikana, ja he omistavat sen puoliksi ja heillä on samansuuruinen avio-oikeuden alainen omaisuus, josta on vähennetty velat.[1]
Tuomioistuin voi sovitella ositusta, jos lain mukaan tehty ositus johtaa kohtuuttomuuteen tai toinen puoliso saa siinä perusteetonta etua. Tilannetta arvioitaessa ratkaisuun vaikuttaa avioliiton kestoaika, puolisoiden yhteistä taloutta edistävät toimet, heidän toimensa omaisuuden kerryttämiseksi ja muut talouteen vaikuttavat toimet. Sovitteluun ei vaikuta puolison käyttäytyminen eikä avioliiton purkautumiseen johtanut syyllisyys.[1]
Osituksen sovittelua käytetään usein silloin, kun puolisoiden varallisuudet ovat hyvin erisuuruiset tai kun kaikki omaisuus on kertynyt ennen avioliittoa. Jos avioliitto tällöin kestää vain lyhyen ajan, olisi omaisuuden puolittaminen kohtuutonta. Sovittelun tuloksena molemmat säilyttävät oman omaisuutensa eikä varakkaampi maksa tasinkoa. Toinen tavallinen tilanne on se, että vain toisella puolisolla on varallisuutta, joka on hankittu yhteisesti pitkän avioliiton aikana. Tällöin avioehtosopimuksen määräys, ettei puolisoilla ole avio-oikeutta toistensa varallisuuteen, johtaisi kohtuuttomuuteen. Silloin vähemmän omistavalle voidaan myöntää osittainen avio-oikeus varakkaamman puolison omaisuuteen.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa III palstat 407–409.