Pesänositus
Pesänositus eli pesänjako oli ennen vuotta 1930 solmituissa avioliitoissa käytössä ollut menettely, jolla aviopuolisoiden yhteinen omaisuus jaettiin avioeron tai toisen puolison kuoleman johdosta. Vuoden 1930 alussa voimaan tullut avioliittolaki (234/1929) toi sen aikana solmittuihin avioliittoihin pesänosituksen tilalle osituksen. Tällöin puolisoiden omaisuus muodosti kaksi erillistä varallisuuspiiriä, eikä yhtä yhteistä pesää kuten aiemmin. Avioliittolaki on voimassa nykyisinkin.[1] Pesänosituksen lähikäsite on pesäero, joka aikanaan tarkoitti puolisoiden yhteisen omaisuuden jakoa ennen avioliiton purkautumista.
Ennen kuin leski avioitui uudelleen oli pesä ositettava lesken ja muiden perillisten kesken. Ellei näin tehty menetti leski kolmasosan pesäosuudestaan lapsille tai muille perillisille ja lain mukainen pesänositus oli kuitenkin suoritettava. Jos pappi vihki lesken ennen pesänosituksen suorittamista, rangaistiin pappia sakolla tai erottamisella virastaan. Papin tuli varmistaa, että jakokirja oli tehty ja se oli perillisten tai heidän holhoojiensa allekirjoittama. Perinnönjaon laillisuutta papin ei tarvinnut varmistaa. Jos jakokirjaa ei voinut esittää papille perillisten riitojen vuoksi, voi naimisiin aikova antaa takauksen riidanalaisesta perintöosasta, jolloin hän oli esteetön uuteen avioliittoon. Leskimies sai solmia uuden avioliiton puolen vuoden kuluttua puolison kuolemasta ja leskivaimo vuoden kuluttua miehensä kuolemasta.[2]
Vuoden 1734 lain naimiskaaren 10 luku sääti, että irtaimisto ja avioliiton aikana ansaittu omaisuus jaettiin maalaisoikeuden nojalla siten, että mies sai 2/3 ja vaimo 1/3. Jaon ulkopuolelle jäi arvokkain omaisuus eli perityt ja sukuun ostetut kiinteistöt, rakennukset ja vesilaitokset. Kaupunkioikeuden mukaan kaikki omaisuus jaettiin puoliksi, ellei ennen avioliittoa ollut tehty avioehtosopimusta. Maalaisen kaupungissa ollut omaisuus jaettiin kaupunkioikeuden mukaan ja kaupunkilaisen maalla ollut omaisuus maalaisoikeuden mukaan.[3]
Kaupunkioikeuden mukainen omaisuuden jako puoliksi otettiin käyttöön koko Suomessa 27. kesäkuuta 1878 annetulla asetuksella. Puolittaminen koski vain irtaimistoa ja kaupungissa olevia kiinteistöjä ja avioliiton aikana hankittuja kiinteistöjä. Puolittamisen ulkopuolelle jäi ennen avioliittoa omistettu ja avioliiton aikana peritty kiinteä omaisuus. Tähän omaisuuteen puolisolla ei ollut oikeutta.[4] Laki aviopuolisojen omaisuus- ja velkasuhteista (17/1889) jatkoi vanhaa käytäntöä, joka muuttui vasta avioliittolain (234/1929) myötä. Sen mukaan koko omaisuus puolitetaan, ellei avioehto toisin määrää.