Pesäero
Pesäero oli ennen vuotta 1930 solmittuja avioliittoja koskeva menettely, jossa tuomioistuimen päätöksellä lakkautettiin puolisoiden yhteisomistus pesään. Samalla pesään kuulunut omaisuus jaettiin ja kumpikin puoliso sai oman osuutensa vallintaansa. Siitä lähtien puolisot olivat vastuussa vain omista veloistaan. Pesäerotuomion jälkeen kumpikin puoliso saattoi vaatia pesänositusta, vaikka puolisot vielä elivät. Myöhemmin solmituissa avioliitoissa asumuserolla on vastaavia varallisuusoikeudellisia vaikutuksia.[1][2]
Pesäeroa käytettiin esimerkiksi konkurssin yhteydessä, jotta toisen puolison omaisuus ja pesäosuus eivät olisi joutuneet toisen puolison velkojen maksuun. Pesäero tuli mahdolliseksi vuoden 1869 alussa, kun vuoden 1734 lain naimiskaarta täydennettiin asetuksella 32/1868. Säännöstöstä tehtiin yksityiskohtaisempi laissa aviopuolisoiden omaisuus- ja velkasuhteista (17/1889).
Uuden, vuoden 1930 alussa voimaan tulleen avioliittolain (234/1929) aikana rekisteröity ja kuulutettu pesäero oli menettely, jolla vanhan lain aikana solmittu avioliitto voitiin siirtää uuden lain mukaiseen varallisuusjärjestelmään (laki avioliittolain voimaanpanosta, 235/1929, 4 §).[3] Pesäero voitiin toimittaa toisen puolison vaatimuksesta samoissa tapauksissa kuin aikaisemmankin lain mukaan, sekä myös, jos molemmat puolisot olivat asiasta yksimieliset.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965.
- ↑ Facta 2001, WSOY 1981–1987.
- ↑ Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa III palstat 474–475.