Tämä on lupaava artikkeli.

Mary Sophia Allen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mary Sophia Allen
Mary Sophia Allen (oik.) yhdessä Margaret Damer Dawsonin kanssa
Mary Sophia Allen (oik.) yhdessä Margaret Damer Dawsonin kanssa
Henkilötiedot
Syntynyt12. maaliskuuta 1878
Cardiff, Wales, Yhdistynyt kuningaskunta
Kuollut16. joulukuuta 1964 (86 vuotta)
Croydon, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Kansalaisuus Yhdistynyt kuningaskunta
Ammatti poliisi, kirjailija
Vanhemmat Thomas Isaac Allen
Margaret Sophia Allen
Muut tiedot
KoulutusPrincess Helena College
Merkittävät teoksetLady in Blue (1936)
Tunnustukset OBE
Järjestö Women’s Police Service

Mary Sophia Allen (12. maaliskuuta 187816. joulukuuta 1964) oli brittiläinen suffragetti, poliisi ja British Union of Fascists -puolueen jäsen. Hän joutui suffragettina yhteensä kolme kertaa vankilaan aktivisminsa takia, kunnes Emmeline Pankhurst kielsi häntä jatkamasta suoraa toimintaansa. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän toimi palkattomana poliisina ja nousi vuonna 1920 naispoliisijärjestön johtajaksi. Hän joutui myöhemmin eroamaan tehtävistään poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Häntä ei kuitenkaan toisen maailmansodan aikana internoitu.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Allen syntyi Roathin kaupunginosassa Cardiffissa Walesissa 12. maaliskuuta 1878. Hänen isänsä Thomas Isaac Allen (k. 1911) oli Great Western Railway -rautatieyhtiön työntekijä ja nousi yhtiön arvoasteikossa lopulta sen pääsuperintendentiksi. Hänen äitinsä Margaret Sophia Allen o.s. Carlyle (k. 1933) oli huomattavan dumfrieslaisen Carlylen perheen jäsen. Thomas ja Margaret Allenilla oli kymmenen lasta, joista viisi oli tyttöjä ja viisi poikia. Mary Sophia oli tyttäristä toiseksi vanhin.[1]

Allen opiskeli Princess Helena Collegessa.[2] Hänen elämästään ennen hänen liittymistään suffragettiliikkeeseen on saatavilla vähän tietoa. Hän mainitsee omassa teoksessaan, että vaikuttui suffragettiliikkeestä kuultuaan Annie Kenneyn pitämän puheen. Allenin isä vaati tytärtään jättämään ”suffragettihölynpölyn” tai lähtemään kotoa. Allen jätti kotinsa ja palasi seuraavan kerran perheensä luokse vasta isän kuoltua muutamaa vuotta myöhemmin.[1]

Allen tutustui Emmeline Pankhurstiin ja liittyi tämän johtamaan Women’s Social and Political Union (WSPU) -liikkeeseen.[1]

Pidätykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Allen pidätettiin ensimmäisen kerran 24. helmikuuta 1909, kun hän osallistui 40 muun naisen mukana yritykseen tunkeutua alahuoneeseen ja esittää pyyntö naisten äänioikeuden puolesta. Hänet tuomittiin kuukaudeksi vankeuteen, jonka hän suoritti Hollowayn naisvankilassa. Vankeja käytettiin työvoimana miesten puseroiden ompelemiseen. Allen kirjaili ”votes for women” (suom. äänioikeus naisille) -tekstin useiden puseroiden selkämyksen sisäpuolelle, minkä myös vankilan työntekijä Agnes Resbury myöhemmin vahvisti.[1]

Vapauduttuaan vankilasta Allen alkoi enenevässä määrin saada WSPU:ssa luottotehtäviä. Hän ei kuitenkaan lopettanut myöskään suoraa toimintaa, ja heinäkuun 14. päivä hänet pidätettiin uudelleen sen jälkeen, kun hän oli rikkonut ikkunan sisäministeriön ulko-ovessa. Hänet tuomittiin jälleen kuukauden vankeuteen. Hän päätti ryhtyä nälkälakkoon, jolloin hänet jouduttiin vapauttamaan viiden päivän vankeuden jälkeen. WSPU myönsi hänelle ensimmäisen nälkälakkolaisten mitalinsa elokuussa 1909.[1][3]

Allen pidätettiin kolmannen ja viimeisen kerran 13. marraskuuta 1909, kun hän oli kahden muun suffragetin kanssa rikkonut Inland Revenue -viraston ikkunan Bristolissa. Hänet tuomittiin kuukaudeksi vankeuteen ilman pakkotyötä. Hän aloitti jälleen nälkälakon, mutta vankilaviranomaiset olivat jossakin määrin jo tottuneet lakkoilijoihin, ja häntä pakkosyötettiin kahdesti päivässä. Tämä vahingoitti Allenin mukaan pysyvästi hänen ruoansulatustaan. Hänet vapautettiin 26. marraskuuta 1909.[1] Emmeline Pankhurst kielsi tämän jälkeen Allenia osallistumasta enää suoraan toimintaan.[3]

Ensimmäisen maailmansodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 1912 Allenista tuli WSPU:n Hastingsin haaran johtaja. Tuolloin hän oli jo maanlaajuisesti tunnettu henkilö.[2][3] Alkuvuonna 1914 hän seurasi Lucy Burnsia järjestön Edinburghin organisaattorina.[3]

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Allen asettui WSPU:n enemmistön tavoin kannattamaan sotaponnistuksia. Häntä yritettiin ensin houkutella ompelutyötä tekevään ryhmään, mutta hän päätyi ajatusta tuntemansa inhon johdosta tarjoutumaan vapaaehtoiseksi uuteen naispoliisien joukkoon. Nina Boyle perusti syyskuussa 1914 Women Police Volunteers -yksikön, jonka perustajajäsen Allen oli. Hallitus oli aiemmin vastustanut naispoliiseja konseptina, mutta sodan takia miespoliiseja lähti laajalti sotaan, joten näille oli löydettävä korvaaja. Naispoliisit eivät myöskään saaneet työstään palkkaa, mikä lisäsi viranomaisten halua palkata heitä.[2][3]

Helmikuussa 1915 Women Police Volunteers nimesi itsensä Allenin ja johtajansa Margaret Damer Dawsonin johdolla uudelleen, jolloin sen nimeksi tuli Women’s Police Service (WPS). Allen toimi WPS:n mukana aluksi Lontoon alueella, mutta hänet lähetettiin vuoden 1915 aikana Kingston upon Hulliin ja Granthamiin, missä juopottelu ja prostituutio aiheuttivat järjestyshäiriöitä.[3]

Ensimmäisen maailmansodan päättyessä WPS:ssä oli 357 naista. Dawson ja Allen pyysivät, että Lontoon poliisipäällikkö Nevil Macready ottaisi WPS:n pysyväksi osaksi poliisitointa. Macready kieltäytyi ja alkoi sen sijaan rekrytoida poliisitoimen palvelukseen omia naispoliisejaan. Dawson ja Allen palkittiin ansioistaan kuitenkin Brittiläisen imperiumin ritarikunnan jäsenyydellä. Dawson kuoli vuonna 1920, jolloin Allenista tuli nimekseen Women’s Auxiliary Service (WAS) vaihtaneen järjestön johtaja. Allen myös peri Dawsonin kodin.[3]

Politisoituminen ja lähentyminen Saksaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Allen matkusti vuonna 1922 Saksaan Kölniin kouluttamaan paikallisia naispoliiseja.[2][3][4] Vuoden 1926 yleislakon aikana Allen osallistui tieliikenteen ylläpidosta huolehtimiseen[3], jakoi lakon vastaista propagandaa ja järjesti viihdettä East Endin naisväestölle, jotta nämä erkaantuisivat lakkotoiminnasta.[5]

Vuonna 1934 Allen tapasi Adolf Hitlerin, jota hän alkoi ihailla syvästi. Hän alkoi lisäksi käyttää saksalaismallisia saappaita univormunsa osana virantoimituksessaan.[2][3][4] Hän opetteli myös lentämään lentokoneella. Espanjan sisällissodan aikana Allen oli kansallismielisten ja näiden johtajan Francisco Francon kiihkeä tukija, ja häntä epäiltiin tämän agentiksi Britanniassa. Hän tutustui vuonna 1933 myös Irlannin entiseen asevoimien esikuntapäällikköön ja oman sinipaitoina tunnetun puolisotilaallisen ryhmänsä perustaneeseen Eoin O’Duffyyn.[6]

Allen oli 1930-luvulla enenevässä määrin tekemisissä Oswald Mosleyn British Union of Fascists (BUF) -puolueen kanssa.[3] Keväällä 1933 hän tarjoutui puolueen ilmailuosastolle lennonopettajaksi. Sisäministeriön asiakirjoissa on maininta hänen ja BUF:n välisestä yhteydestä jo tammikuulta 1934[6], joskin Allen toi julki jäsenyytensä vasta hieman ennen puolueen kieltämistä.[7]

Ennen toista maailmansotaa Allenin mielipiteet alkoivat haitata hänen suosiotaan WAS:n parissa.[3] Sodan alettua sanomalehdet The Daily Mirror, News Chronicle ja Daily Herald hyökkäsivät häntä vastaan johtuen hänen asemastaan BUF:n puhujana.[8] Hän joutui ennen pitkää jättämään WAS:n.[4] Häntä harkittiin saksalaismyönteisten mielipiteidensä vuoksi myös internoitavaksi turvallisuussäädös 18B:hen nojaten, mutta näin ei kuitenkaan lopulta tehty.[3] Poliisi tutki hänen kotinsa 11. heinäkuuta 1940, ja häntä kiellettiin matkustamasta kahdeksaa kilometriä kauemmas kodistaan. Häneltä kiellettiin myös radion, auton, polkupyörän ja puhelimen omistaminen.[6]

Myöhempi elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Allen oli yksi Bedfordin herttuan alun perin ennen sotaa perustaman British People’s Party -puolueen kahdeksanhenkisen pääkomitean jäsenistä.[9][10] Hän kääntyi katoliseksi vuonna 1953.[1]

Allen kuoli Birdhurst Nursing Home -vanhainkodissa Croydonissa 16. joulukuuta 1964[3] sisarensa Christinen (k. 1972) läsnä ollessa. Hän jätti testamentissaan kaikki asuinomistuksensa sisarelleen.[4]

Kirjoittajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Allen toimi vuosina 1927–1937 perustamansa Policewoman’s Review -lehden päätoimittajana.[3] Hän kirjoitti 1930-luvulla BUF-puolueen Action-lehteen sarjan artikkeleita, joissa hyökkäsi muun muassa seksuaalisesti provokatiivisia elokuvia, ulkomaisia naisia ja nudisteja vastaan. Hän myös vastusti feminismiä, sillä katsoi sen olevan puolueen tavoitteiden naisille edullisuudesta tietämättömien harjoittamaa tarpeetonta liikehdintää.[11]

Bibliografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Pioneer Policewoman (1925)[2][3]
  • Woman at the Crossroads (1934)[2][3]
  • Lady in Blue (1936)[2][3]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Allenin läheiset naispuoliset ystävät käyttivät hänestä nimeä Robert. Hänen alaisensa nimittivät häntä tittelillä sir, jota normaalisti käytetään miehistä. Useat hänen poliisiuransa ajan naispuolisista kollegoistaan on mainittu hänen rakastajattarikseen.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Boyd, Nina: From Suffragette to Fascist: The Many Lives of Mary Sophia Allen. The History Press, 2013. ISBN 978-0-7524-9278-0. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Renton, Dave: The Attempted Revival Of British Fascism: Fascism And Anti-Fascism 1945-51. University of Sheffield, 1998. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Pugh, Martin: Hurrah For The Blackshirts!: Fascists and Fascism in Britain Between the Wars. Pimlico, 2006. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Webb, Simon: Suffragette Fascists: Emmeline Pankhurst and Her Right-Wing Followers. Pen and Sword History, 2020. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Durham, Martin: Gender and the British Union of Fascists. Journal of Contemporary History, 1992, 27. vsk, nro 3. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Boyd 2013
  2. a b c d e f g h Wojtczak, Helena: Mary Sophia Allen, 1878-1964 The Victorian Web. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Mary Allen Spartacus Educational. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  4. a b c d e Mary Allen Old Police Cells Museum. Viitattu 23.11.2020. (englanniksi)
  5. Pugh 2006, s. 102
  6. a b c Webb 2020
  7. Durham 1992, s. 520
  8. Pugh 2006, s. 297
  9. Renton 1998, s. 40-41
  10. Renton 1998, s. 81
  11. Durham 1992, s. 523