Martti Kitunen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Martti Kitunen (mainitaan myös nimellä Mårten Henrikinpoika) (14. marraskuuta 1747 Virrat7. lokakuuta 1833 Virrat) oli suomalainen metsästäjä ja karhunkaataja.

Kitusen isä oli talollinen Heikki Kitumantila ja äiti Maria Erkintytär. Hän syntyi ja eli silloisen Ruoveden (myöh. Virtain) Uurasen kylässä, Vehmaan- ja Kitusjärvien välisellä kannaksella olevassa erämaatalossa.

Kitusen puoliso vuodesta 1768 oli Margareta Antintytär Braski (k. 1828).

Karhujen kaataminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitusesta tuli kuuluisa metsästäjä ja karhunampuja, joka tunnettiin myös nimellä Karhu-Martti. Topeliuksen Maamme-kirjassa kerrotaan: "Kitusen tilalla Virroilla Pohjanmaan rajalla oli eräällä talonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli rotevaa ja voimakasta, jonka vuoksi he kävivät isän kanssa työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli Martti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omissa oloissaan, kulkea pyssy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä, joita toiset mielellään söivät."

Kitusen sanotaan saaneen ensimmäisen metsästysaseensa jo 12-vuotiaana. Ensimmäisen karhunsa hän ampui 16-vuotiaana ja viimeisen 74-vuotiaana Laukaassa. Yhteensä hän ampui lähteestä riippuen 192–198 (joidenkin lähteiden mukaan 108) täysikokoista karhua; poikasten lukumäärästä ei ole tietoja. Kitunen haavoittui kolmesti karhujahdissa. Hänelle myönnettiin metsästysansioista Suomen Talousseuran hopeamitali vuonna 1800. Kitusen uhrikuusi, lähes 200-vuotias 2-haarainen kuusi, jolle hänen oli tapana uhrata kaatamiensa karhujen veri, kaadettiin keväällä 2001 juhlavin menoin.

Kitusen karhupyssy on nykyään Riihimäellä Suomen Metsästysmuseon kokoelmissa. Aseen vaihtoi ensin itselleen Kitusen talon huutokaupan aikaan 1894 Virtain lääkäri August Elmgren. Kitusen amuletti, karhun hammas, on hänen perintöään vaalivan Korhosen sukuseuran hallussa. Kitunen, joka oli myös tunnettu aseseppä, oli ilmeisesti itse valmistanut aseensa vuodelta 1762 peräisin olleen piilukkomusketin osista. Ase on lyhyt sileäpiippuinen tussari, kaliiperiltaan 20 milliä, koivupuinen tukki on kotitekoinen. Kitusen ensimmäinen ase lienee ollut kyläsepän tekemä piilukkokivääri.

Martti Kitusen muisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitusesta ei ole valokuvia, sillä valokuvaus yleistyi vasta myöhemmin. Hänestä ei myöskään tunneta maalattua muotokuvaa. Perimätiedon mukaan hän oli hoikka ja lyhytkasvuinen ja kaikin puolin "mukava mies".

Hänestä ilmestyi ensimmäisenä suomalaisena metsästäjänä elämäkertakirjoitus "Björnjägaren Martti Kitunen" vuonna 1834 Helsingfors Morgonblad -lehdessä, ja se ilmestyi myös suomeksi Oulun Viikkosanomissa 1836 ja Suometar-lehdessä 1862, mutta varsinaisesti vasta Topeliuksen kuvaus Maamme-kirjassa vuonna 1875 teki hänestä kuuluisan.[1]

Kitusen jälkeläiset ja Virtain Kotalan kyläläiset tekivät aloitteen muistomerkistä, jonka Yrjö Korhonen suunnitteli vuonna 1936. Myös vuosittaiset Virtain Karhunpeijais-kotiseutujuhlat muistuttavat paikkakunnan tunnetusta miehestä. Kitusen muistomerkki on nykyään Kotalatalon vieressä.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Korhos-Heikki, Martti Kitunen: muistelmia Suomen kuuluisimmasta karhunampujasta ja kuvauksia hänen seikkailuistaan. 1935
  • Rissanen, V. 1988. Kitusen kintereillä: Tarina karhunkaatajasta. Porvoo, Werner Söderström Osakeyhtiö. 155 s. ISBN 951-0-15170-X
  • Virtanen, M. 1977. Martti Kitusen karhupyssy: Vanhoja aseita Suomen metsästys- ja riistanhoitomuseon kokoelmista, s. 38-40. Painopaikka: Uusimaa Oy, Porvoo. ISBN 951-99138-4-X

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Klinge, Matti (päätoim.): Suomen kansallisbiografia 5 (Karl - Lehtokoski). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 978-951-746-446-0. ss. 187 - 188 (kirjoittanut Mauri Soikkanen).
  • Ilmari Heikinheimo: Suomen elämäkerrasto. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1955. Sivu 387.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mauri Soikkanen: Kitunen, Martti (1747–1833) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 1.2.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.