Marjatta Hietala

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Marjatta Liisa Hietala, o.s. Puusa, (s. 19. kesäkuuta 1943 Valkeala) on suomalainen historiantutkija, Tampereen yliopiston yleisen historian professori emerita ja kaupunki- ja innovaatiohistorian tutkija.[1]

Hietala kuului Aira Kemiläisen aatehistorialliseen koulukuntaan. Hän aloitti Suomessa innovaatioiden ja kansainvälisten kontaktien tutkimisen ja toi historiantutkimukseen tavan työskennellä tutkimusryhmässä. Hietala on toiminut sekä suomalaisissa että kansainvälisissä luottamustehtävissä.

Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hietala opiskeli Helsingin yliopistossa yleistä historiaa, tilastotiedettä, sosiologiaa ja valtio-oppia. Hän valmistui 1968, filosofian lisiensiaatiksi 1970 ja valtiotieteen maisteriksi 1970 sekä väitteli 1975 tutkimuksella, joka koski Saksan oikeistolaista ja militaristista nationalismia Ernst Jüngerin ja tämän lähipiirin kirjoitusten pohjalta. Hänen sisällönanalyysiin perustuva tutkimusotteensa ja tilastollisten metodien käyttö oli uutta historian alalla. Sittemmin tilastolliset metodit ovat tulleet osaksi tutkimusrutiinia, ja niitä opetetaan jo perusopinnoissa.[2]

Työura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hietala toimi alkuun tutkijana sisäministeriössä ja valtioneuvoston kansliassa. Kari Hietalan kanssa laaditun tutkimuksen Palvelusten väestöpohjat ja niiden määräytyminen tuloksia hyödynnettiin alueellisessa suunnittelussa.

Myöhemmin Hietala toimi Helsingin yliopiston historian laitoksella yleisen historian assistenttina ja Suomen Akatemian vanhempana tutkijana. Vuosina 1994–1996 hän toimi yleisen historian professorina Joensuun yliopistossa. Hietala oli Joensuuhun tullessaan kolmas naispuolinen yleisen historian professori Alma Söderhjelmin (nimitys 1927) ja Aira Kemiläisen (1971) jälkeen. Suomen historian professorin virassa ei kukaan nainen ollut vielä ollut. Vuosina 1996–2011 Hietala toimi professorina Tampereen yliopistossa. Hän oli akatemiaprofessorina 2002–2007. Tampereella Hietalan ympärille muodostui tieteentutkimukseen, innovaatioihin sekä aate- ja kaupunkihistoriaan pureutuva tutkijaryhmä, johon tutkijat siirtyivät hänen mukanaan muun muassa Helsingistä ja Joensuusta. Hänen seuraajakseen professoriksi Tampereelle tuli tästä ryhmästä Marjaana Niemi, jonka oppilaat ovat Kemiläisen koulukunnan neljäs sukupolvi.

Professorina Hietala oli opetus- ja tutkimussuuntautunut. Hän toi historiantutkimukseen luonnontieteissä yleisen tavan muodostaa tutkimusryhmä. Hietala johti useita tutkimusprojekteja ja osallistui kotimaisiin ja kansanvälisiin hankkeisiin sekä ohjasi 39 väitöstutkimusta. Tutkijat tilastolliset tiedon lähteet (1982) ja Kristiina Graaen kanssa laadittu Suullista historiaa. Veteraanikansanedustajat haastateltavina (1994) olivat ensimmäisiä Suomessa julkaistuja metodioppaita näiltä aloilta.

Aatehistoriallinen koulukunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väitöskirjan teon yhteydessä Hietala liittyi Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori Aira Kemiläisen aatehistorialliseen koulukuntaan[3], jonka merkittävin edustaja Hietala on. Hietala on julkaissut aate- ja kaupunkihistoriallisia tutkimuksia eri alueilta. Kemiläisen kanssa hän jatkoi rotuhygienian tutkimusta. Aatehistoria laajeni innovaatioiden leviämistä koskevaan tutkimukseen. Siihen kokonaisuuteen on kuulunut myös tieteenharjoittajien kansainvälisten kontaktien tutkiminen ja useiden opinnäytetöiden ohjaaminen myös siltä alalta. Suuressa hankkeessaan Tutkijat ja sota (toim.) hän on palannut sotakokemusten analysointiin.

Toinen laaja tutkimusalue on ollut kaupunkihistoria ja innovaatioiden leviäminen. Hietala on osoittanut vertailevissa kaupunkitutkimuksissaan, että Suomi oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä hyvin edistyksellinen teknisten innovaatioiden, kuten puhelimen ja katuvalaistuksen käyttöönotossa. Sitä koskevat merkittävimmät teokset ovat 1987 ilmestyneet Services and Urbanization at the Turn of the Century. The Diffusion of Innovations ja Marjatta Bellin kanssa 2002 julkaistu Helsinki – The Innovative City.

Hietala oli ensimmäisiä historiantutkijoita, jotka julkaisivat kansainvälisissä julkaisusarjoissa, mikä yleistyi vasta 2000-luvulla. Merkittäviä yhteistyökumppaneita ovat olleet ruotsalainen Lars Nilsson sekä Miroslav Hroch ja Luda Klusáková Prahan Kaarlen yliopistosta, Anngret Simms Dublinin yliopistosta ja vuonna 2000 Leicesterin yliopistosta Helsingin yliopistoon siirtynyt Peter Clark. Useat ulkomaiset tutkijat ovat ottaneet käyttöönsä Hietalan innovaatioiden leviämistä koskevan vertailevan metodinsa. Kansainvälistä yhteistyötä ovat olleet myös Kaupunkihistoriallisen komission piirissä laaditut historialliset karttateokset Helsingistä ja Kokkolasta.[4]

Kansainvälisiä tehtäviä ja tutkimusmatkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hietala valittiin 1982 Kaupunkihistorialliseen komissioon edustamaan Suomea ja myöhemmin sen hallituksen jäseneksi. Hän sai komitean välityksellä ja jäseniltä kutsuja luennoimaan ja kirjoittamaan artikkeleita. Hän on myös tutkinut useaan otteeseen ulkomaisissa yliopistoissa ja arkistoissa. Tehtyään väitöskirjatyön vuoksi tutkimista Max Planck -instituutissa hän on työskennellyt eri yliopistoissa Euroopassa sekä Yhdysvalloissa, jossa hän tutki Rockefeller-säätiön arkistosta suomalaisten tiedemiesten kansainvälisiä kontakteja.

Kansainvälisen historiatieteiden järjestön (The International Committee of Historical Sciences(ICHT)/Comité Internationla des sciences historiques (CISH) hallitukseen Hietala valittiin 2005 ruotsalaisen jäsenen Eva Österbergin tukemana ja puheenjohtajaksi 2010 saksalaisen Jürgen Kockan tuella. Hietala oli ensimmäinen suomalainen Historiatieteiden kansainvälisen komitean hallituksessa ja puheenjohtajana ensimmäinen nainen ja ensimmäinen Pohjoismaiden edustaja sitten 1920-luvulla vaikuttaneen norjalaisen Halvdan Kohtin.

Tiedehallinnon palveluksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedehallintoa Hietala palveli Suomen Akatemian humanistisen toimikunnan jäsenenä 1995–2000, ylioppilastutkintolautakunnassa 1993–2003 sekä useissa komiteoissa ja työryhmissä. Hänen panoksensa oli ratkaiseva, kun Eduskunnan kirjastossa aloitettiin 1980-luvulla veteraanikansanedustajien haastatteluprojekti, jossa on vuoteen 2016 mennessä nauhoitettu lähes 400 entisen kansanedustajan haastattelut. Lisäksi hän on toiminut yliopistojen ja oppiaineiden evaluoijana lähes kaikissa maamme yliopistoissa ja useissa Euroopan maissa sekä Floridassa Yhdysvalloissa. Eräs pitkäaikainen ja merkittävä tehtävä oli toiminta Unescon oppikirjaprojektissa, jossa tutkittiin kansainvälisyyssuosituksen periaatteiden ilmenemistä Italian, Saksan demokraattisen tasavallan, Puolan, Suomen ja Iso-Britannian lukion oppikirjoissa.

Hietala on toiminut useissa säätiöissä ja tiedejärjestöissä ja puolustanut niissä historian ja yleisen historian tutkimusedellytyksiä. Historiallisen seuran esimiehenä hän toimi 1994 ja edisti siellä kansallisbiografia-hankkeen toteuttamista. Suomalaisen Tiedeakatemian hallituksessa hän oli kaksi nelivuotiskautta ja oli sen edustajana Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksessa. Tiedeakatemian hallituksessa hän oli aluksi ainoa nainen, kuten hänen ikäpolvensa tutkijanaiset usein joutuivat olemaan eri yhteyksissä. Hän ei kuitenkaan osallistunut 1980-luvulla syntyneeseen naishistorian tutkimukseen. Ainoat julkaisut tältä alalta oli Lars Nilssonin kanssa toimitettu antologia Women in Towns (1999) ja naistutkijoiden elämäkerrat Suomen Kansallisbiografiassa. Hän toimitti useita kokoomateoksia, joissa hänen tutkimushankkeidensa ja oppilaidensa tuloksia julkistettiin. Lisäksi hän toimi Scandinavian Journal of Historyn suomalaisena toimittajana.

Hietalan kansainvälisen akateemisen uran huipentuma oli 2015, kun hän toimi Jinanissa Kiinassa järjestetyn historiatieteiden konferenssin presidenttinä. Hänen kohdistui valtava julkisuus Kiinan tiedotusvälineissä, ja kiinalaiset naispuoliset opiskelijat pitivät häntä roolimallina ja parveilivat hänen ympärillään. Suomi ja Tampereen yliopisto tulivat tunnetuksi konferenssin 2 800 osallistujan ja kiinalaisen yleisön keskuudessa.

Tieteellisen toimintansa lisäksi Hietala on kirjoittanut lukuisia yleistajuisia artikkeleita ja kolumneja muun muassa Aamulehteen ja Kouvolan Sanomiin.

Hietalan puoliso on ollut vuodesta 1969 tutkija, valtiotieteen lisensiaatti Kari Hietala.

Jäsenyydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen Historiallisen Seuran tutkijajäsen 1977, hallitus 1986–1993 ja puheenjohtaja 1994.
  • Kansainvälisen kaupunkihistorian komission jäsen vuodesta 1981 ja hallituksen jäsen 1992–2016
  • Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen vuodesta 1997 ja hallituksen jäsen 1998–2005.
  • Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallitus 2005–2007.
  • Arkistolaitoksen johtokunta 1998–2007; Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 1999.
  • Tilastokirjaston johtokunta 1997–2006.
  • Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston johtokunta 1998–2007.
  • Institutum Romanun Finlandiae–säätiön hallitus 1999–2010.
  • Kansainvälisen historiatieteiden komitean hallituksen jäsen 2005–2010 ja puheenjohtaja 2010–2015.

Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen Leijonan R 1
  • Helsingin yliopiston gradu-palkinto 1968
  • Suomen kulttuurirahaston palkinto 2010
  • Tukholman yliopiston kunniatohtori 2012
  • Suomen Tiedeseuran Theodor Homén palkinto 2013
  • Suomen Historiallisen Seuran kunniajäsen 2015.
  • Alexander Baharovin maalaama muotokuva, tampereen yliopisto

Lähde[5]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • (toim.) Tutkijat ja sota. Suomalaisten tutkijoiden kontakteja ja kohtaloita toisen maailmansodan aikana Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, sisältää artikkelin Tutkijat ja Saksan suunta.
  • Marjatta Hietala ja Tanja Vahtikari (toim): Landscape of Food. The Food Relationship of Town and Country in Modern Times, Studia Fennica Historica 4, Finnish Literature Society, Tampere 2003.
  • Marjatta Hietala ja Marjatta Bell: Helsinki – The Innovative City. Historical Perspectives, Finnish Literature Society Editions 857, Finnish Literature Society & City of Helsinki Urban Facts, Jyväskylä 2002.
  • Marjatta Hietala ja Lars Nilsson (toim.): Women in towns. The Social Position of Urban Women in a Historical Context, Studier i stads- och kommunhistoria 18/Studia historica 60, Stads- och kommunhistoriska institutet, Historiska institutionen and Finnish Historical Society, Helsinki 1999.
  • Marjatta Hietala: Innovaatioiden ja kansainvälistymisen vuosikymmenet, Historiallinen Arkisto 99:1/Suomen Historiallinen Seura , Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1992:2:1, Helsinki 1992.
  • Marjatta Hietala: Services and Urbanization at the Turn of the Century. The Diffusion of Innovations, Studia Historica 23, Finnish Historical Society, Helsinki 1987.
  • Marjatta Hietala: Der neue Nationalismus in der Publizistik Ernst Jüngers und des Kreises um ihn 1920–1933, Annales Academiae Scientiarum Fennicae, Ser B, Tom 194, Helsinki 1975 (väitöskirja).
  • Marjatta Hietala, Sini Kangas ja Heikki Ylikangas (toim.): Historia eilen ja tänään. Historiantutkimuksen ja arkeologian suunnat Suomessa 1908–2008, Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 179, Suomen Tiedeseura 2009.
  • Marjatta Hietala, Martti Helminen ja Merja Lahtinen (toim.): Helsinki. Helsingfors. Historiallinen kartasto, Historic Towns Atlas, Scandinavian Atlas of Historic Towns, New Series No 2, Finland, Helsingin kaupungin tietokeskus Helsinki Urban Facts, Hämeenlinna 2009.
  • Marjatta Hietala (toim.): Kirjoituksia merkittävistä suomalaisista. Aura Korppi-Tommola Suomen Kansallisbiografian kirjoittajana, Juvenes Print Tampere 2009.
  • Marjatta Hietala ja Kristiina Graae: Suullista historiaa. Veteraanikansanedustajat haastateltavina. (Oral History project on Finnish Veteran Parliamentarians) Eduskunnan kirjaston tutkimuksia ja selvityksiä I. Eduskunnan kirjasto (Publications of the Library of the Finnish Parliament) Helsinki 1994.
  • Marjatta Hietala ja Kari Myllys: Tutkijan tilastolliset tiedonlähteet, Helsinki 1982.
  • Marjatta Hietala ja Eino Jutikkala: Kokkola – Gamlakarleby. Scandinavian Atlas of Historic Towns, New Series No 1, Finland. Finnish Historical Society, Odense University Press, 1990.
  • Marjatta Hietala, Aira Kemiläinen ja Pekka Suvanto (toim.): Mongoleja vai germaaneja – rotuteorioiden suomalaiset. Historiallinen Arkisto 86, Helsinki 1985. Teoksessa artikkelit: Rotuhygienia, s. 105–162, ja Suomalaisen naistyypin etsiminen, s. 421–446.

Lähde[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 153. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. Tommila, Päiviö (toim.): Miten meistä tuli historian tohtoreita, s. 272–281. Helsinki: Suomern Historiallinen Seura, 1998. ISBN 951-710-084-1.
  3. Suomen tieteen historia 2, s. 119 ja 172-173. WSOY, 2000.
  4. Aura Korppi-Tommola: Marjatta Hietala - yleisen historian professori, kaupunki- ja innovaatiohistorian tutkija Naisten ääni -tietokanta. syyskuu 2016. Suomalainen Naisliitto. Viitattu 3.10.2016.
  5. Kuka kukin on 1994-2015. Otava, 1994-2015.
  6. Marjatta Hietala Yhteiskunnan ja historian tutkimuksen laitoksen henkilökunnan esittely. Tampereen yliopisto. Viitattu 3.10.2016.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vem och vad 1994-2014, Schilds 1994-2014
  • Reclaiming the City. Innovation, Culture, Experience, ed. by Marjaana Niemi & Ville Vuolanto, Festschrift for Marjatta Hietala 19.6.2003. Studia Fennica, Historica 6.
  • Kati Juurus, Professori Marjatta Hietala Kulttuurn ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikutaan. Yliopistouutiset 15.12.1997.
  • Pauliina Susi, Naisen kallein omaisuus, Yliopisto 15/99.
  • Innovaatiot tarvitsevat rajojen rikkomita ja vuoropuhelua, Oppiva Tampere 1/2002.
  • Maan viisaat ennakoivat yhteiskunnan sudenkuoppia, Taina Wesslin haastattelijana, Aikalainen 12.6.2000.
  • Kokeneet viisaat nimesivät yhteiskunnan sudenkuopat, Yhteishyvä 1/2001.
  • Anni Seppälä, Historioitsija rohkaisee nuoria tutkijoita. Tunnustus: Tamperen yliopison professori Marjatta Hietala sai Kulttuurirahaston palkinnon. Aamulehti 28.2.2010.