Maaria Eira

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Maaria Eira.

Maaria Eira (oik. Saskia Marjatta D’Onofrio, o.s. Suomalainen; 23. lokakuuta 1924 Helsinki19. kesäkuuta 1999 Rooma, Italia)[1] oli suomalainen oopperalaulaja ja elokuvanäyttelijä, joka Suomessa tunnettiin ennen kaikkea musiikkielokuvien tähtenä. Hänen äänialansa oli sopraano. Eiran ääni oli poikkeuksellisen laaja-alainen, se taipui sekä lyyrisiin että dramaattisiin tulkintoihin. Hän esiintyi nuorempana myös koloratuurilaulajana. Eira oli mukana neljässä suomalaisessa elokuvassa 1940- ja 50-luvuilla. Toisen maailmansodan aikana hän teki kiertueita rintamalla ja esiintyi muun muassa Aunuksen radiolähetyksissä.

Maaria Eiran isä oli musiikkikirjailija ja viulisti Yrjö Suomalainen ja äiti tanssitaiteilija Estelle Suomalainen. Hänen vanhempi veljensä oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Ura ja elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eira kävi tyttökoulua 1935–1937 ja Suomalaisen Oopperan balettikoulua 1928–1936. Hän opiskeli laulua Helsingissä Olavi Nybergin oppilaana ja esiintyi Suomalaisessa Oopperassa jo 17-vuotiaana 1942 Giuseppe Verdin Rigoletton Gildana. Hän herätti huomiota korkealla koloratuuriäänellään ja musikaalisuudellaan. Eira esiintyi useissa oopperaosissa Suomessa ja hän matkusti Tukholmaan opiskelemaan. Hän opiskeli 1946–1950 von Vegesackin johdolla koloratuuritähdeksi ja oli 1948–1950 Tukholman Kuninkaallisen teatterin stipendiaatti. Tukholmassa Eira tutustui Beniamino Gigliin, mikä merkitsi ratkaisevaa käännettä uralla. Gigli oli sitä mieltä, että Eiran äänen väri oli koloratuurisopraanon sijasta pikemminkin dramaattinen sopraano.

Eira herätti huomiota myös kauneudellaan ja lavasäteilyllään, mikä sai suomalaisen elokuvan kiinnostumaan hänestä. Filmidebyytti tapahtui Toivo Särkän elokuvassa Ballaadi vuonna 1944. Arvostelijat ylistivät hänen roolisuoritustaan Ebba Dunckertina. Eiralla toivottiin kuitenkin vielä perusteellisempaa harjaantumista näyttelemiseen.

Hänen toinen pääosansa elokuvassa Miesmalli (1944) sai kritiikkiä puuttuvasta näyttelijäntekniikasta, joka olisi vaatinut "kokenutta, kaikki keinot hallitsevaa komediennea." Kriitikot nostivat jälleen esille hänen kauneutensa sekä "olemuksessa sivistyneen, kultivoituneen leiman." Eräs arvostelija sanoi Eiran suoriutuvan roolistaan "valmennukseensa nähden joustavasti, paikoin ilmeikkäästikin." Hänen puhettaan pidettiin yleisesti vielä heikohkona. Eiran elokuvaura jatkui vielä kahdessa ensi-iltaelokuvassa: Onnelliset (1954) ja Mä oksalla ylimmällä (1954).

Giglin neuvosta Maaria Eira matkusti Roomaan professori Marcantonin oppilaaksi kouluttautumaan uudelleen. Marcantonin opissa Eira oli 1950–1954 ja 1951 hän voitti Rooman oopperan ja Santa Cecilia -akatemian kansainvälisen laulukilpailun. Vuonna 1956 hän sai toisen palkinnon Roomassa pidetyssä kansainvälisessä televisiokilpailussa. Eira lauloi useissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa ja Italian eri näyttämöillä. Roomassa Eira asui vakituisesti vuodesta 1950 lähtien.

Vuonna 1954 Eira tutustui italialaiseen sopraanoon Toti Dal Monteen (1893–1975), joka toimi laulupedagogina. Eirasta tuli tämän maailmankuulun diivan oppilas ja oikea käsi. Vuonna 1956 Eira seurasi opettajansa mukana Moskovaan ja toimi laulutuntien aikana malliksi laulajana. Eira myös konsertoi ja esiintyi vierailijana Moskovan ja Leningradin oopperassa.

Eiran ohjelmistoon kuului Tukholman aikoina koloratuuritehtäviä, kuten Ambroise Thomas'n Mignon-oopperan Philine ja Charles Gounod’n Romeon ja Julian Julia. Myöhemmin hän siirtyi esittämään dramaattisempia tehtäviä:

Maaria Eiran puoliso vuosina 1947–1952 oli ruotsalainen runoilija Lennart Hellsing. Vuodesta 1953 hän oli naimisissa italialaisen kirurgi ja professori Giovanni D’Onofrion (k. 1998) kanssa. Laulajanuransa aikana ja sen jälkeen Eira toimi oopperaohjaajana parikymmentä vuotta, 1960-luvulta 1980-luvulle.

Eira kuoli 74-vuotiaana sydänkohtaukseen Roomassa 19. kesäkuuta 1999.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Spectrum Tietokeskus 14. WSOY 1976. ISBN 951-0-07253-2
  • Kuka kukin on 1954. Otava 1954.
  • Osborne, Charles & Lampila, Hannu-Ilari: Ooppera. Gummerus 1984.
  • Elmgren-Heinonen, Tuomi (toim.): Suuri musiikkikirja. Otava 1959.
  • Otavan iso musiikkitietosanakirja. Otava 1981.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]