Tämä on lupaava artikkeli.

Luhtalitukka

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Luhtalitukka
Onbekend 16-04-2009 14-29-20.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset, Eucarya
Kunta: Kasvit, Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Brassicales
Heimo: Ristikukkaiskasvit Brassicaceae
Suku: Litukat Cardamine
Laji: pratensis
Kaksiosainen nimi
Cardamine pratensis
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Luhtalitukka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Luhtalitukka Commonsissa

Luhtalitukka (Cardamine pratensis) on pohjoisella pallonpuoliskolla laajalle levinnyt ristikukkaisiin kuuluva kasvilaji.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luhtalitukka kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa Bilder ur Nordens Flora (1917–1926).

Monivuotinen, rönsyämätön luhtalitukka kasvaa 10-50 cm korkeaksi. Varsi on liereä. Lehdet ovat parilehdykkäisiä ja väriltään harmaanvihreitä. Tyviruusukkeen lehdykät ovat ruodittomia tai ruodillisia ja pyöreähköjä, päättölehdykän koko vaihtelee. Varsilehtien määrä vaihtelee kahdesta yli viiteen. Varsilehtien lehdykät ovat ruodittomia tai selväruotisia ja muodoltaan, kapeita, kapeansoikeita tai joskus myös isoja ja pyöreitä. Kukan terälehtiä on 4, niiden väri vaihtelee valkoisesta sinipunaiseen ja ovat tummasuonisia, ja 8-15 mm pitkiä. Verholehtiä on 4 ja ne ovat ovat 3-6 mm pitkiä ja muodoltaan pyöreäpäisiä tai suipohkoja. Heteitä yleensä 6, joista 4 pitkää ja 2 lyhyttä ja ponnet ovat väriltään keltaisia. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen. Luhtalitukka on ristipölytteinen eikä sen oma siitepöly hedelmöitä kukkia. Luhtalitukka kukkii Suomessa kesä-elokuussa. Siemenet kypsyvät 1-3 cm pitkissä, hoikissa ja litteissä liduissa.[1] Paitsi siemenistä, luhtalitukka leviää myös lehdyköihin muodostuvien pienien silmujen ja niistä kasvavien pienten taimien avulla. Itusilmuja saattaa kehittyä maassa makaaviin kasvista irroinneisiin tyvilehtiinkin.[2][3][4]

Suomessa tavataan kolmea luhtalitukan alalajia: nimialalaji niittyluhtalitukkaa (Cardamine ssp. pratensis), rantaluhtalitukkaa (Cardamine ssp. paludosa) sekä pohjanluhtalitukkaa (Cardamine ssp. polemonioides). Alalajit eroavat toisistaan kokonsa sekä lehtien ja kukkiensa muodon ja määrän perusteella.[1][3][4]

Suomessa tavattavista muista litukkalajeista luhtalitukka muistuttaa eniten purolitukkaa (Cardamine amara).[5] Purolitukalla ovat tyvi- ja varsilehdet keskenään samanlaisia kun taas luhtalitukan tyvilehdissä on leveämmät lehdykät. Kukinta-aikana ne voi eroittaa toisistaan purolitukan jokseenkin aina puhtaanvalkoisista terälehdistä tai heteiden ponsista, jotka purolitukalla ovat sinipunaisia, luhtalitukalla keltaisia.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luhtalitukkaa ja sen alalajeja tavataan koko Euroopassa Espanjan, Italian, Kreikan, Ukrainan ja Venäjän eteläosia lukuun ottamatta. Levinneisyysalue jatkuu laikuttaisena läpi Siperian Tyynellemerelle saakka. Pohjois-Amerikassa sitä kasvaa Alaskassa, Kanadassa ja Yhdysvaltojen pohjoisosissa. Luhtalitukka kasvaa myös Grönlannissa ja Huippuvuorilla.[5] Suomessa luhtalitukkaa tavataan koko maassa. Runsain laji on Etelä- ja Pohjois-Suomessa, muualla sitä tavataan satunnaisemmin.[6] Alalajeista niittyluhtalitukkaa tavataan pääasiassa Etelä-Suomessa, rantaluhtalitukkaa koko maassa ja pohjanluhtalitukkaa Itä- ja Pohjois-Suomessa.[1]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luhtalitukka viihtyy kosteilla ja tuoreilla paikolla niin kuin mm. märissä ojissa, lätäköissä, lähteisillä letoilla, korvissa, hetteiköissä sekä järvien, jokien ja merien rantaniityillä. Joissa se saattaa kasvaa myös vedessä.[1][3][4]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luhtalitukan lehdet ja kukat ovat syötäviä, maku muistuttaa vesikrassin ja sinapin sekoitusta.[3][7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvimuseo, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998. s. 173-174.
  2. Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvimuseo, Helsinki 2005. s. 38.
  3. a b c d e Luontoportti: Luhtalitukka (Cardamine pratensis) Viitattu 21.10.2017.
  4. a b c Laji.fi: Luhtalitukka (Cardamine pratensis) Viitattu 21.10.2017.
  5. a b Anderberg, A & A-L: Den virtuella floran: Ängsbräsma (myös levinneisyyskartta) 2004-2011. Tukholma: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 20.9.2011. (ruotsiksi)
  6. Lampinen, R. & Lahti, T. 2017: Kasviatlas 2016. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Kasviatlas 2016: Luhtalitukan (Cardamine pratensis) levinneisyys Suomessa Viitattu 21.10.2017.
  7. http://sukupuutto.blogspot.fi: Hyötykasvit Viitattu 21.10.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]