Adolphe Thiers
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: viitteet puuttuvat |
| Adolphe Thiers | |
|---|---|
 |
|
| Ranskan presidentti | |
| Pääministeri | Jules Armand Dufaure |
| Edeltäjä | Louis Jules Trochu |
| Seuraaja | Patrice MacMahon |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 18. huhtikuuta 1797 Marseille, Bouches-du-Rhône |
| Kuollut | 3. syyskuuta 1877 (80 vuotta) Saint-Germain-en-Laye, Yvelines |
| Tiedot | |
 Nimikirjoitus |
|
Louis Adolphe Thiers 
kuuntele ääntämys (ohje) (18. huhtikuuta 1797 Marseille, Bouches-du-Rhône – 3. syyskuuta 1877 Saint-Germain-en-Laye, Yvelines) oli ranskalainen historioitsija, Ranskan akatemian jäsen, valtiomies ja Kolmannen tasavallan ensimmäinen presidentti vuosina 1871–1873.[1] Lisäksi hän toimi ministerinä, pääministerinä sekä kansanedustajana. Thiers myös kukisti Pariisin kommuunin.
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ammatillisen uransa Adolphe Thiers aloitti synnyinkaupunkinsa Marseillen lähellä olevassa yliopistokaupungissa Aix-en-Provencessa asianajajana. Hän siirtyi kuitenkin harjoittamaan samaa ammattia Pariisiin syksyllä 1821, jossa hän viihtyi hyvin kaupungin liberaalien seurassa ja tuli läheiseksi Talleyrandin ystäväksi. Nopeasti hänestä tuli myös Constitutionel-lehden avustaja, sillä olihan hän huomattavasti enemmän mieltynyt kirjoittamiseen kuin lainkäyttöön.
Adolph Thiers tuli nopeasti tunnetuksi liberaalien keskuudessa ja hän oli tunnettu englantilaismallisen parlamentaarisen monarkian kannattaja. Hän julkaisi Constitutionel-lehdessä ilmestyneet artikkelinsa kirjoina. Samaan aikaan hän alkoi kirjoittaa 10-osaista kirja Histoire de la révolution française (Vallankumouksen historia), joka loi lujan perustan hänen kirjalliselle maineelleen sekä auttoi häntä myös poliittisissa pyrkimyksissä. Kirja tuotti kirjoittajalleen jopa hieman taloudellista hyötyä, mutta eritoten se teki hänestä hyvin tunnetun.
Ministeriys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjoitustyöt keskeytyivät (Thiersillä oli suunnitteilla mm. yleisen historian kirjoittaminen) 1829 kun valtaan tuli Polignacin ministeriö. Ystäviensä ja kanssa-ajattelijoidensa kanssa Thiers perusti myös oman lehtensä Le Nationalin, joka oli oppositiossa kuningas Kaarle X:n hallintoa kohtaan. Innokkaana parlamentaristina hän onnistui vakuuttamaan Louis-Philipe d’Orleansin ottamaan vastaan valtionpäämiehen tehtävät vuoden 1830 vallankumouksen jälkeen. Näin sai alkunsa Heinäkuun monarkia. Vuonna 1832 hänestä tuli sisäministeri ja hänen taistonsa Guizot'n kanssa alkoivat. Salkkua vaihtaen Thiers luopui ulkoministerin tehtävistä 1836, ja hänestä tuli lyhytaikainen ministerineuvoston puheenjohtaja eli pääministeri.
Vuonna 1833 hänen kirjallinen tunnettavuutensa oli niin korkea, että hänet valittiin Ranskan Akatemian jäseneksi tuolille 38.
Tammikuun 13. päivänä 1841 Thiers antoi esityksen ”laiksi 140 miljoonan frangin lainan ottamiseksi Pariisin linnoituksia varten”.[2] Tämän lain mukaisesti Pariisin ympärille rakennettiin linnoitusjärjestelmä, joka tuli tunnetuksi nimellä Thiersin puolustusmuuri (ransk. Enceinte de Thiers).[3] Hankkeen arvostelijat kiinnittivät huomiota siihen, että suunnitelman mukaan tykistö sijoitettiin linnoitusvyöhykkeelle niin, että se olisi voinut ampua, paitsi ulospäin, myös kohti pääkaupunkia. Thiers vastasi arvostelijoilleen: ”Olipa hallitus mikä tahansa, on pahanilkistä panettelua kuvitella, että se voisi jonakin päivänä yrittää pysyä vallassa pommittamalla pääkaupunkiaan”.[2] Vuonna 1871 kuitenkin tapahtui juuri niin.
Pääministeritehtävien loputtua Thiers matkusteli Italiassa. Vuonna 1838 hän aloitti jälleen taistelun parlamentaarisessa oppositiossa, mikä johti hänet toistamiseen pääministerin ja ulkoministerin tehtäviin maaliskuussa 1840. Ministerikausi on jälleen hyvin lyhyt. Sen jälkeen Thiers omistautui taas historiankirjoitukselle. Vuonna 1845 hän alkoi julkaista 20-osaiseksi paisunutta Le Consulat et l'Empire -historiateostaan, joka on kronologinen ja hyvin yksityiskohtainen selvitys Napoleonin ajasta.
Toinen tasavalta ja toinen keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansanedustuslaitoksen jäsenenä tasavaltalaiseksi tunnustautunut Thiers tukee vuoden 1848 kapinointia, joka johtaa hänen vanhan kilpailijansa Guizot'n hallituksen kaatumiseen. 23. helmikuuta 1848 kuningas Ludvig-Filip kutsui Thiersin pääministeriksi. Thiers on kuitenkin ehtinyt liittoutua Toisen tasavallan väliaikaisen hallituksen kanssa, jossa hän asettuu konservatiivien kanssa vastustamaan sosialisteja.
Thiers tukee Louis-Napoléon Bonaparten valintaa toisen tasavallan presidentiksi yhdessä järjestyksen puolueen (Parti de l'Ordre) kanssa Lamartinea vastaan.
Vastustettuaan vuoden 1851 vallankaappausta, jossa Louis-Napoléon Bonapartesta tulee toisen keisarikunnan hallitsija, Thiers joutui pakenemaan Sveitsiin. Hän palasi takaisin Ranskaan jo seuraavana vuonna. Seuraavat pari vuosikymmentä olivatkin poliittisesti tyhjää aikaa Thiersin elämässä ja hän keskittyi paljolti kirjallisiin töihinsä.
Pariisin kommuuni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Thiers agitoi voimakkaasti Preussia vastaan käytävän sodan puolesta 1870, mutta sodan aikana Ranskan armeija koki tappion toisensa perään, jolloin käänsi Thiers nopeasti nuttunsa ja ryhtyi puhumaan sotaa vastaan, etenkin kun sota oli jo käytännössä hävitty. Tällä nopealiikkeisellä toiminnallaan hän asetti itsensä loistavaan ja voittoisaan poliittiseen asemaan sodan päätyttyä Ranskan täydelliseen tappioon. Thiers etäännytti itsensä mahdollisimman kauaksi Kansallisen puolustuksen hallituksesta, joka pakotettiin antautumaan ja allekirjoittamaan rauha Saksan syntyneen keisarikunnan kanssa.
Kun aseleposopimus oli allekirjoitettu, astui Thiers voitokkaana poliittiselle näyttämölle. Pidetyissä vaaleissa hän tuli valituksi 26 eri departementista. 17. helmikuuta Thiers valittiin valtionhoitajaksi, nimikkeellä "Chef du pouvoir executif de la République en attendant qu’il soit statué sur les institutions de la France". Hän onnistui myös vakuuttamaan kansanedustajat rauhan välttämättömyydestä ja se hyväksyttiinkin 1. maaliskuuta 1871.
Vuoden 1871 toukokuussa Thiers lähetti saksalaisten tukemia ranskalaisia sotilaita Pariisiin murskaamaan Pariisin kommuunia. Tässä kahakassa kuoli tuhansia työläisiä Pariisin kaduilla, tuhansia pidätettiin ja tuhansia lähti loppuelämäkseen maanpakoon Ranskasta. Näin Thiersistä, entisestä oppositiomiehestä, keskustavasemmistolaisesta poliitikosta tuli Pariisin kommuunin murskaaja.
Kolmas tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pariisin kommuunin kukistuttua 30. elokuuta Thiers valittiin väliaikaiseksi vielä toistaiseksi voimaan saattamattoman tasavallan presidentiksi. Tässä tehtävässä hän oli kahden vuoden ajan. On kuitenkin syytä muistaa, että Ranskan III tasavallan perustuslain mukaan valtionpäämiehen valta oli kovin vähäinen ja sen katsotaan usein olevan syy politiikan ja hallinnon epävakauteen tasavallan toiminnassa. Thiersin eron syynä oli hänen ryhmänsä tappio parlamenttivaaleissa. Kun uusi hallitus ei ollut hänen mieleisensä, hän katsoi tämän henkilökohtaiseksi epäluottamuslauseeksi. Näin Thiers erosi presidentin virasta 24. toukokuuta 1873.
Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Adolphe Thiers Encyclopedia Britannica. Viitattu 21.10.2013.
- ↑ a b Discours de M. Adolphe Thiers sur sa Loi tendant à ouvrir un crédit de 140 millions de francs pour les fortifications de Paris, le 13 Janvier 1841 Gallica.bnf.fr. Viitattu 21.7.2016.
- ↑ La question des fortifications de Paris - 1840 Chemins de mémoire. Viitattu 21.7.2016.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Adolphe Thiers Wikimedia Commonsissa
- Adolphe Thiers (1871–1873) | Patrice MacMahon (1873–1879) | Jules Grévy (1879–1887) | Sadi Carnot (1887–1894) | Jean Casimir-Perier (1894–1895) | Félix Faure (1895–1899) | Émile Loubet (1899–1906) | Armand Fallières (1906–1913) | Raymond Poincaré (1913–1920) | Paul Deschanel (1920) | Alexandre Millerand (1920–1924) | Gaston Doumergue (1924–1931) | Paul Doumer (1931–1932) | Albert Lebrun (1932–1940)
| ||||||||||||||||||||||||||
