Lennart Berghäll

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lennart Berghäll
Lennart Berghäll vuonna 1921.
Lennart Berghäll vuonna 1921.
Henkilötiedot
Syntynyt 25. heinäkuuta 1896
Pyhäjärvi Ul, Suomi
Kuollut 6. kesäkuuta 1929 (32 vuotta)
Windsor, Kanada
Ammatti runoilija, sorvari
Puoliso Eva Halme

Lennart ”Lenni” Berghäll (25. heinäkuuta 1896 Pyhäjärvi Ul6. kesäkuuta 1929 Windsor, Ontario[1]) oli suomalainen työväenliikkeen vaikuttaja ja runoilija, jonka varsinainen ammatti oli sorvari. Hänet tunnetaan itseoppineena kansankirjoittajana, jonka tuotantoa ilmestyi sosialidemokraattisissa työväenlehdissä, mutta yhtään kirjaa Berghäll ei julkaissut. Vuonna 1914 Berghäll alkoi toimittamaan Högforsin sosialidemokraattisen nuoriso-osaston Valistaja-nimistä lehteä ja jatkoi kirjoittamista myöhemmin Helsingissä. Vuoden 1918 sisällissotaa edeltävinä vuosina hän kuului Helsingissä vaikuttaneisiin työläisintellektuelleihin ja myöhemmin 1920-luvun alussa Berghäll oli mukana kommunistien maanalaisessa toiminnassa. Vankeustuomion saatuaan hän pakeni Pohjois-Amerikkaan.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berghäll syntyi työmies Juho Aukusti (s. 1869) ja Elina Josefiina (s. 1874) Berghällin perheeseen nykyisessä Karkkilan kunnassa sijaitsevassa Högforsin ruukissa. Perheen 11 lapsesta Lennart oli vanhin, nuorimman syntyessä vasta vuonna 1916. Hän kävi kansakoulun ja meni sen jälkeen myös itse töihin Högforsin tehtaalle. Berghäll oli mukana perustamassa Sosialidemokraattisen nuorisoliiton paikallisosastoa ja alkoi vuonna 1914 toimittamaan sen julkaisemaa Valistaja-lehteä yhdessä Hjalmar Wuorion kanssa. Berghäll kuitenkin muutti Helsinkiin jo vuoden kuluttua, jonka jälkeen toimittajaksi tuli hänen veljensä Martti Berghäll (s. 1897). Helsingissä Lennart työskenteli sorvarina ja liittyi Helsingin Sosialidemokraattiseen Nuorisoseuraan. Hän kohosi nopeasti sen johtokuntaan ja 1917 Berghäll valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi.[1] Hän kuului nuorisoseuran piirissä syntyneeseen Decamerone-kirjallisuusklubiin, joka kokootuntui yhdistyksen ylläpitämässä kahvilassa. Berghällin lisäksi teoreettis-filosofisena pidetyssä keskustelukerhossa vaikuttivat muun muassa runoilijat Kasper Tanttu ja Kössi Ahmala sekä kirjailija Emil Lindahl.[2] Lisäksi hän oli Helsingissä mukana myös nuorsosialistien toiminnassa.[1]

Vuoden 1918 sisällissodan aikana Helsingin Nuorisoseura oli aluksi jyrkän pasifistinen, mutta taipui lopulta lähettämään komppanian verran miehiä rintamalle. Terveysongelmista kärsinyt Berghäll vietti sodan alkuviikot Kivelän sairaalassa ja työskenteli myöhemmin yhdistyksen kahvilassa. Huhtikuun alussa Berghäll kuitenkin määrättiin värväämään lisää miehiä nuorisoseuran komppaniaan. Helsingin valtauksen jälkeen hänet pidätettiin 17. huhtikuuta, mutta vapautettiin pian, kun valkoisten luotettavina pitämät henkilöt todistivat Berghällin vastustaneen kapinaa ja pysytelleen itse sivussa aseellisesta toiminnasta.[1]

Sisällissodan jälkeen Berghällin näkökannat kuitenkin jyrkentyivät. Vuonna 1921 hän oli perustamassa nuorisoseuran sisälle erityistä agitaatio-osastoa, johon liittyivät kommunismin kannattajiksi ryhtyneet jäsenet.[1] Berghällin ja hänen tulevan puolisonsa Eva Halmeen lisäksi mukana oli muun muassa vuonna 1943 teloitettu ompelija Martta Koskinen.[3] Huhtikuussa 1923 Berghäll sai toiminnastaan vankeustuomion, jonka painavimpana syynä oli syyskesällä 1922 levitetty Herää, käy taisteluun! -niminen lentolehtinen. Korkein oikeus vahvisti hänen valtiopetoksen suunnittelusta saamansa tuomion vuonna 1925, mutta Berghäll oli jo tuolloin paennut Pohjois-Amerikkaan väärää henkilöllisyyttä käyttäen. Hänen matkansa ajankohta ei ole selvillä, mutta Berghällin puolison Eva Halmeen tiedetään lähteneen Kanadaan marraskuussa 1923.[1]

Kanadassa Berghäll asettui Yhdysvaltain rajan tuntumaan Ontarion Windsoriin, jossa hän työskenteli Fordin autotehtaassa. Berghällin vaiheista Kanadassa ei ole paljoakaan tietoa, mutta todennäköisesti hän oli mukana ainakin suomalaissiirtolaisten perustaman sosialistisen Canadan Suomalaisen Järjestön toiminnassa. Sen varhaisvuosien dokumentit ovat hävinneet, mutta mahdollisesti Berghäll toimitti järjestön Nyrkki-nimistä lehteä. Lennart Berghäll kuoli munuaissairauteen kesäkuussa 1929. Hän oli noussut tunnustettuun asemaan paikallisessa työväenliikkeessä, sillä Berghällin hautajaisiin osallistui 300 ihmistä ja puheita pidettiin suomen ja englannin lisäksi myös unkarin kielellä.[1]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berghällin kirjoittamia runoja julkaistiin aluksi Valistajassa ja myöhemmin Helsingissä ilmestyineissä sosialidemokraattisissa lehdissä. Runojen ohella Berghällin tuotanto käsittää lyhyitä kertomuksia, jotka sijoittuivat pääosin Högforsin tehdasympäristöön. Esimerkiksi joulukuussa 1914 ilmestyi fiktiivinen kertomus Se tavallinen tarina, joka aiheena oli raskaaksi tullut 16-vuotias työläisnainen Fanny ja hänen itsemurhansa.[4] Berghäll julkaisi runojaan myös salanimillä, kuten ”Esa Aira”, jota hän käytti ainakin vuonna 1917 Helsingin Nuorisoseuran julkaisemassa Nuorukainen-lehdessä. Kanadaan muutettuaan Berghäll ei ilmeisesti enää jatkanut kaunokirjallista harrastustaan.[1]

Vuonna 2004 karkkilalaiset kansanperinteen harrastajat julkaisivat CD-levyn Maailman meno – Kansanlauluja omalla nuotilla, jolla on mukana Berghällin samannimisiin runoihin sävelletyt kappaleet Herrojen Kustu ja Kurjalassa.[1][5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Salmi-Nikander, Kirsti: Lennart Berghällin vaiheista 23.12.2014. Karkkilan Kotiseutulehti. Viitattu 11.8.2016.
  2. Ahola, Suvi: Lukupiirien aika, s. 42–43. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Avain, 2013. ISBN 978-951-69295-8-6.
  3. Vuori, Suna: Viimeinen Suomessa teloitettu nainen sai tuomionsa hatarin perustein 6.6.2015. Helsingin Sanomat Kuukausiliite. Viitattu 11.8.2016.
  4. Salmi-Nikander, Kirsti: ”Manuscripts and Broadsheets. Narrative Genres and the Communication Circuit Among Working-Class Youth in Early 20th-Century Finland”, Folklore vol. 33, s. 116–117. Tartto: Eesti Rahvaluule Arhiiv, 2006. ISSN 1406-0949. Teoksen verkkoversio.
  5. Åberg, Kai: Vanhoja tekstejä – uusia säveliä 1/2004. Elore. Viitattu 11.8.2016.