Länsi-Viron saariston maihinnousuoperaatio

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Länsi-Viron saariston maihinnousuoperaatio
Osa itärintamaa toisessa maailmansodassa
Päivämäärä:

29. syyskuuta – 24. marraskuuta 1944

Paikka:

Muhu, Hiidenmaa ja Saarenmaa, Viro

Lopputulos:

Saksalaisten tappio.

Osapuolet

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto
Suomen lippu Suomi

Komentajat

Natsi-Saksan lippu Hans Schirmer

Neuvostoliiton lippu F. N. Starikov

Länsi-Viron saariston maihinnousuoperaatio oli Neuvostoliiton toteuttama hyökkäys Saksan hallussa olleille Länsi-Viron saarille Muhuun, Hiidenmaalle ja Saarenmaalle 29. syyskuuta – 24. marraskuuta 1944. Kiivaimmat taistelut käytiin Saarenmaan Sõrvenniemellä, jota saksalaiset pitivät hallussaan marraskuuhun saakka. Taisteluihin osallistui myös suomalaisia laivoja miehistöineen, jotka kyyditsivät liittoutuneiden valvontakomission velvoittamina neuvostojoukkoja saarille.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitlerin annettua käskyn Virosta luopumisesta suurin osa alueen saksalaisjoukoista vetäytyi Latvian alueelle. Hieman aikaisemmin Viron saarille oli siirretty vajaavahvuinen 23. divisioona, joka heikkeni entisestään, kun siitä irrotettiin krenatöörirykmentti 68 ja yksi patteristo Suursaaren maihinnousuun. Saksalaisjoukkojen vahvuus siirron jälkeen oli neljä pataljoonaa, kolme patteristoa ja pioneeripataljoona. Vahvistukseksi saatiin hieman ennen saariston taistelujen alkua kolme merivoimista muodostettua pataljoonaa, sekä syöksyveneitä ja maihinnousuyksiköitä. Joukkoja komensi 23. divisioonan komentaja kenraaliluunantti Hans Schirmer, joka sai käskyn pitää saaret hallussaan, sillä ne olivat oleellisia Riiaan suuntautuvien huoltokuljetusten ja sukellusvenemiehistöjen koulutuksen kannalta Itämerellä. Muhulle, Hiidenmaalle ja Saarenmaalle jaetut joukot riittivät kuitenkin vain oletettujen maihinnousupaikkojen puolustukseen.[1]

Kenraaliluutnantti F. N. Starikovin komentama Neuvostoliiton 8. armeija saavutti Itämeren rannan Virossa 25. syyskuuta. 8. armeija sisälsi kenraaliluutnantti Alfjorovin komentaman CIX armeijakunnan ja kenraaliluutnantti Lembit Pärnin komentaman VIII virolaisen armeijakunnan. Virolaisen armeijakunnan miehistöstä noin puolet oli virolaisia. Liittoutuneiden valvontakomissio oli lisäksi velvoittanut Suomea luovuttamaan neuvostojoukkojen käyttöön 50 moottorivenettä ja 50 kaljaasia miehistöineen. Suomalaista osastoa johti Mannerheim-ristin ritari Olavi Arho. Neuvostojoukot tarvitsivat laivoja Suomesta, koska saksalaisten vesille laskemat magneettimiinat tekivät saarien ja mantereen välisten salmien ylittämisestä vaarallista muilla, kuin puurunkoisilla aluksilla.[1]

Taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhu, Hiidenmaa ja Saarenmaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelun kulku venäjänkielisessä kartassa.

Neuvostojoukkojen hyökkäys alkoi 29. syyskuuta maihinnousulla Muhuun. Saarta Kuivastuta puolustanut krenatöörikomppania määrättiin vetäytymään pengertietä pitkin Saarnemaalle. Virolaisen iskuosaston yritys luoda välittömästi sillanpää Saarenmaalle ei onnistunut. Schirmer olisi halunnut luopua nyt myös Hiidenmaasta, mutta hän ei saanut sieltä vetäytymiselle lupaa. Sen sijaan Saarenmaalle tuotiin joitakin lisäjoukkoja. 1. lokakuuta Kuressaareen saapui alivahvuinen kenraalimajuri Victor Langin komentama 218. divisioona. Aamuyöllä 2. lokakuuta Neuvostoliiton CIX armeijakunta teki maihinnousun Hiidenmaalle, jota puolusti vain kaksi pataljoonaa. Saavutettuun sillanpääasemaan alettiin tuoda suomalaisaluksilla lisäjoukkoja ja saari oli kokonaan neuvostojoukkojen hallussa 3. lokakuuta. Saksalaiset olivat siirtäneet omat joukkonsa edellisenä yönä Saarenmaalle.[1]

Neuvostojoukkojen hyökkäys Saarenmaalle alkoi 4. lokakuuta tykistön ja ilmanvoimien tulivalmistelulla Muhulta Saarenmaalle johtavan pengertien vastapuolelle. Saman päivän aamuna alkoi kahden virolaisen divisioonan maihinnousu panssarien tukemana. Joukot nousivat maihin kuudessa kohdassa ja niiden painopiste oli pengertien ja Orissaaren suunnalla. Saksalaiset eivät kyenneet estämään maihinnousuja, vaikkakin he saivat tykeillään osumia kolmeen tai neljään joukkoja kuljettaneeseen suomalaisalukseen. Pengertien suunnassa saksalaisten onnistui estää neuvostojoukkojen eteneminen, kunnes se menetettiin sen eteläpuolelle maihin nousseille joukoille 5. lokakuuta. Schimer käski joukkonsa vetäytymään Sõrvenniemelle, jotta ne voitaisiin evakuoida Kuurinmaalle. Kuressaaresta luovuttiin 8. lokakuuta.[1]

Taistelut Sõrvenniemellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoaikana rakennettu muistomerkki Tehumardissa.

Saksalaiset olivat vetäytyneet Nasvan-Kudesmalahden tasalle ja neuvostojoukkojen paineessa he joutuivat vetäytymään edelleen Salmen tasan viivytyslinjalle. Niemi oli linjan kohdalla vain kolmen kilometrin levyinen. Niemimaata peitti tiheä metsä ja sen rannat olivat matalia. Niemen puolustaminen oli tärkeää Latviassa Kuurinmaan mottiin jääneiden saksalaisdivisioonien huollon kannalta, sillä niemi turvasi meriyhteyden Riiaan. Riika menetettiin 12. lokakuuta, mutta niemeä puolustettiin vielä kahden kuukauden ajan sen jälkeenkin. Niemen noin 7 000 puolustajaa alistettiin Kuurinmaalla olleelle XLVI armeijakunnalle. Saksalaisten puolustusasemaa vastassa oli 131. divisioona pohjoisessa, virolainen 7. divisioona etelässä ja keskellä virolainen 249. divisioona, jonka pataljoona oli yöllä 8./9. lokakuuta pysähtynyt Tehumardiin, jonne se oli päässyt etenemään vapaasti. Paikka sijaitsi Sõrvenniemelle Kuressaaresta johtavan tien varrella. Neuvostojoukot olettivat virheellisesti Kuressaaren alueen olevan jo tyhjä saksalaisjoukoista, mutta yöllä havaittiin salmelle vetäytyvä osasto saksalaisia. Käydyn verisen taistelun jälkeen saksalaisten onnistui murtautua läpi ja edetä edelleen niemeä kohti. Taistelupaikalla on nykyisin Saarenmaan taistelujen muistomerkki. Kohtaamisen jälkeen taistelut etenivät saksalaisten Salmen linjaa vastaan, josta he joutuivat luopumaan. Seuraava puolustuslkinja kulki Aristen tasalla niemen kapeimmassa kohdassa. Saksalaisten puolustus tällä linjalla kesti, joten neuvostojoukot päättivät yrittää maihinnousua linjan selustaan. Tehtävän sai 7. divisioonan rykmentti, joka lähti Kuressaaresta yöllä 11./12. lokakuuta. Ilman tulitukea jäänyt maihinnousu epäonnistui surkeasti ja rykmentin joukot kärsivät satojen miesten tappiot. Operaatio lopetettiin 13. lokakuuta ja rintaman suunnalla tehdyt hyökkäykset seuraavana päivänä torjuttiin.[1]

Parin päivän rauhan jälkeen 249. divisioona hyökkäsi 19. lokakuuta voimakkaan tulivalmistelun turvin. 40 minuuttia kestäneen keskityksen aikana ammuttiin 64 000 kranaattia. Tällä kertaa virolaisten eteneminen sujui matalaksi ammuttujen saksalaisasemien läpi aina 23. lokakuuta saakka, jolloin hyökkäys pysähtyi Löpen-Kaimrin tasalle. Samana päivänä saksalaiset toivat ilmavoimillaan niemelle täydennuksinä osia 12. divisioonasta. Kuun lopulla saksalaiset evakuoivat niemen 1 395 siviiliä meriteitse Saksaan. Neuvostojoukot yrittivät 24. lokakuuta hyökkäystä, joka kuitenkin torjuttiin saksalaisten sotalaivojen tulituen turvin. Heidän hyökkäysintonsa laantui niin, että seuraavat suuremmat taistelut käytiin vasta 6. marraskuuta. Saksalaiset veivät tällä välin 12. divisioonan osat takaisin Kuurinmaalle. Marraskuun puolivälillä niemellä kävi sakslaisen pohjoisen armeijaryhmän komentaja kenraalieversti Ferninand Schörner. Hän sai miltei surmansa häntä sittemin takaisin kuljettaneen veneen saadessa osuman pommista.[1]

Neuvostojoukkojen uusi suurhyökkäys käynnistyi 109. divisioonan ja 131. divisioonan voimin 18. marraskuuta. Joukkoja komensi kenraaliluutnantti Alfjorov ja reservissä oli 249. virolainen divisioona ja 64. kaartindivisioona. Saksalaisilla oli vain neljä vajaa vahvuista pataljoonaa ja reservissä krenatöörirykmentti, kolme kenttätykistöpatteristoa, viisi ilmatorjuntapatteria ja kaksi pioneeripataljoonaa. Hyökkäyksen suuri tulivalmistelu alkoi kello 7.50 ja itse hyökkäys kello 9.54. Puolustus murtui nopeasti, mutta maihinnousuyritys Vintriin torjuttiin. Seuraavana päivänä taisteltiin taemmalla puolustuslinjalla ja yöllä sakslaiset vetäytyivät edelleen Heinamaan tasalle. 20. marraskuuta alkanut jatkohyökkäys pysäytettiin saksalaisten tykistön asemiin. Viimeinen puolustuslinja kulki Mõntun sataman pohjoispuolella ja saksalaiset toivat kaksi uutta pataljoonaa Kuurinmaalta Hitlerin kieltäytyessä edelleen hylkäämästä niemeä. Puolustajien taisteluvahvuus oli enää 2 000 hyökkäyksen jatkuessa edelleen 22. marraskuuta. Saksalaisten asemat kuitenkion kestivät hyökkäyksen. Niemen taistelujen aikana Saksa tuki joukkojaan merivoimien aluksilla Alueella toimi vara-amiraali Thielen komentama 2. taisteluosasto ja siihen kuuluneet risteilijät Prinz Eugen ja Lützow, jotka ampuivat raskailla tykeillään neuvostojoukkoja 20. marraskuuta ja niiden palatessa Saksaan seuraavana päivänä ne korvasi raskas risteilijä Admiral Scheer. Neuvostoliiton ilmavoimat yrittivätr turhaan tuhota aluksen suuressa ilmahyökkäyksessä 23. marraskuuta.[1]

Tällä välin saksalaiset olivat nyt viimein valmiita luopumaan niemestä. Schirmer sai luvan evakuoinnille keskipäivällä 23. marraskuuta. Kuormausalueelta Sääressä lähteneet saksalaiset räjäyttivät mennessään raskaat aseensa, kuorma-autonsa ja Säären majakan. Neuvostojoukot tajusivat saksalaisten poistuneen vasta seuraavana aamuna. Evakuoituja saksalaisia oli 4 694 ja suurin osa heistä oli haavoittuneita.[1]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolainen armeijakunta menetti arviolta 7 000–8 000 miestä ja heistä noin puolet oli virolaisia.[1] Suomalaiset menettivät kahdeksan miestä kaatuneina. Saksalaiset sukellusveneet upottivat viisi kaljaasia, minkä lisäksi kolme haaksirikkoutui tai katosi.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Lappalainen, Niilo: Veljeskansojen kohtalonvuosilta, s. 83-98. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23578-4.