Operaatio Tanne Ost

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Operaatio Tanne Ost
Osa Lapin sotaa
Päivämäärä:

15. syyskuuta 1944

Paikka:

Suursaari

Lopputulos:

Suomen voitto

Osapuolet

Suomen lippu Suomi
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa

Komentajat

Suomen lippu Martti Miettinen

Natsi-Saksan lippu Karl-Conrad Mecke

Vahvuudet

1 612 (RTR 12)

noin 2 700

Tappiot

120 (37 kaatunutta, 68 haavoittunutta ja 15 kadonnutta)[1]

1 387 (155 kaatunutta ja 1 231 vankia)[1]

Suursaaren strategisesti tärkeä sijainti keskellä itäistä Suomenlahtea

Operaatio Tanne Ost oli saksalaisten maihinnousu Suursaareen 15. syyskuuta 1944 tavoitteena vallata saari suomalaisilta Suomen irtauduttua aseveljeydestä. Suursaaresta käsin saksalaiset olisivat voineet yrittää jatkaa neuvostolaivaston merisulkua Suomenlahden pohjukkaan. Maihinnousu epäonnistui ja antoi samalla suomalaisille myös tärkeän poliittisen voiton.

Operaation tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten oli tarkoitus vallata Suursaari jatkaakseen Neuvostoliiton Itämeren-liikenteen rajoittamista Suomenlahden Leningradin pohjukkaan saaressa olevalla rannikkotykistöllä ja alueen miinakentillä. Jatkosodan aikana Suomi ja Saksa olivat toteuttaneet sulun yhteistyönä.[2]

Saksan sodanjohto oli alun perin hyväksynyt operaatiosuunnitelmat huhtikuussa 1944 siltä varalta, että Suomi irrottautuisi sodasta. Tilanne oli kuitenkin muuttunut oleellisesti: suomalaiset olivat jo avaamassa Kotkan rannikkoväylää venäläisille, ja nämä olivat onnistuneet murtamaan merialueella useita murtokohtia saartoon. Tämän vuoksi operaation toteuttajaksi valittu Viron saksalaisjoukkojen esikunta pyrki peruuttamaan maihinnousun.[2] Kun tiedustelutiedot kuitenkin kertoivat Suursaaren suomalaiskomentajan sanoneen, ettei hän käskystäkään avaisi tulta saksalaisia joukkoja vastaan, suuramiraali Karl Dönitz arvioitutti operaation uudelleen. Tiedustelutietoihin vedoten laivaston esikunta ilmoitti, että suomalaiset eivät vastaisi tuleen, ja todennäköisesti sitä paitsi tyhjentäisivät saaren 12. syyskuuta. Esikunta suositti hyökkäystä ennen 15. syyskuuta, ja Saksan sodanjohto kääntyi maihinnousun kannalle. Hitler määräsi valmistelut kiireellisiksi ja 13. syyskuuta päätettiin maihinnousuajankohdaksi yö 15. syyskuuta.[3]

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaiset tunsivat suomalaisten puolustusasemat Suursaaressa hyvin. Saaressa oli kaksi saksalaisten hoitamaa tutka-asemaa, ja saaressa oli käynyt upseereita tutustumassa sen puolustukseen. Maihinnousuosaston komentajaksi nimettiin kommodori Karl-Conrad Mecke. Maihinnousujoukkojen kokonaisvahvuus oli 2 700 miestä. Ryhmä oli sekalainen joukko, joilta puuttui yhtäläinen koulutus. Maihinnousua oli suorittamassa ja tukemassa 40 alusta.

Suursaaren puolustuksesta vastasi Rannikkotykistörykmentti 12, jonka komentaja oli everstiluutnantti Martti Miettinen. Rykmentin vahvuus oli taistelun alussa 1 712 miestä. Saaresta oli evakuoitu kalustoa ja ampumatarvikkeita, liittyen saaren Neuvostoliitolle luovuttamisen valmisteluihin. Miettisellä oli käytössään 42 erityyppistä tykkiä, yhdeksän raskasta kranaatinheitintä ja 24 konekivääriä ja riittävästi ammuksia. Saari oli jaettu neljään puolustuslohkoon, miehistö tunsi alueen ja taisteluasemat olivat hyvin linnoitettuja.[4]

Tapahtumien kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaari.png

Maihinnousu tapahtui saaren pohjoisosassa, pääpaikkana Suurkylän satama. Puolenyön jälkeen 15. syyskuuta saksalaisten edustaja komentajakapteeni Emil Kieffer ajoi kiellosta huolimatta laituriin saksalaisella raivaajalla. Kieffer nousi upseerijoukon kanssa maihin ja tapasi satamatoimistossa komentaja Miettisen, jolle aseveljeyteen vedoten ilmoitti vaatimuksen luovuttaa saari saksalaisille. Saksalaiset uskoivat suomalaisten antautuvan taisteluitta. Miettinen kieltäytyi ja keskusteltuaan rannikkoprikaatin komentaja Pekka Enkaisen kanssa käski saksalaisten poistua saarelta välittömästi. Tällöin Mecke komensi 30–40 miestänsä rantautumaan, ja yritti vangita Miettisen, joka kuitenkin pääsi pakenemaan. Suomalaiset avasivat kello yksi yöllä tulen satamaan virtaavia aluksia ja maihinnousseita neljään suuntaan levittäytyviä saksalaisia sotilaita kohden. Suomalaiset rannikkopatterit tulittivat satamaan saapuvia aluksia, ja saksalainen laivatykistö vastasi tuleen. Saksalaiset nousivat maihin useissa kohdin saaren pohjoisosassa.[4]

Hyökkäyksen painopiste kohdistui Mäkiinpäällykselle johtavan tien suunnassa. Reitillä oli suomalaisten valmistelema raskaan kranaatinheitinkomppanian valmistelema sulku, jonka ammunta pysäytti saksalaishyökkäyksen. Saksalaiset saivat haltuunsa noin kolme kilometriä pitkän ja 200–500 metrin levyisen sillanpääaseman. Aamuyöstä saksalaislaivasto vetäytyi pelätessään neuvostoliittolaisten ilmahyökkäystä, ja maihinnousujoukot menettivät laivaston tulituen. Neuvostoliiton Itämeren laivaston ilmavoimat olivatkin havainneet saksalaislaivaston jo edellisenä iltana, ja hyökkäsivät aamulla 36 koneella upottaen yhden kuljetusaluksen. Suomalaiset aloittivat vastahyökkäyksen aamulla kello kuuden jälkeen. Neuvostoliittolaiskoneet hyökkäsivät myös maihinnousseita saksalaisjoukkoja vastaan 76 koneella tehden 15. lokakuuta yhteensä 481 konekohtaista rynnäkköä. Hyökkäykset aiheuttivat myös suomalaistappioita.[4] Kaksi venäläistä hävittäjää ja yksi pommikone pudotettiin saksalaisten ilmantorjuntatulessa. Lentohyökkäysten johdosta saksalaista risteilijä Prinz Eugenia ei uskallettu lähettää tukemaan maihinnousua.

Suomalaishyökkääjät saartoivat saksalaiset neljään mottiin, joista ensimmäiset saksalaissotilaat antautuivat puoleenpäivään mennessä. Kommodori Mecke haavoittui ja kävi usean muun saksalaissotilaan tavoin sidotuttamassa itsensä suomalaisten puolella sairaalassa, jonka jälkeen miehet pakenivat omalle puolelleen. Mecken todettua taistelun olevan hyökkääjien kannalta toivotonta hän antautui ehdoitta kello 18.45.[4]

Maihinnousseiden tappiot olivat 155 kaatunutta, 1 231 sotavankia ja kymmenkunta maihinnousulauttaa tai muuta alusta. 900 saksalaista ei lähetetty maihin. Suomalaisten tappiot olivat 36 kaatunutta, 67 haavoittunutta ja 8 kadonnutta.[4] Suomalaiset saivat sotasaaliina muun muassa maihinnousulauttoja, syöksyveneitä, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä. Aselepoehtojen mukaisesti suomalaiset joutuivat luovuttamaan kaikki saksalaiset sotavankinsa neuvostoliittolaisille.

Sen sijaan vallattu kalusto sai jäädä Suomelle. Kalusto oli pääasiassa romutuskuntoista, vain yksi isompi proomu B-35 (Suomessa Lonna) ja MFP-tyyppinen katettu maihinnousulautta F-177 (Suomessa Seili) kunnostettiin ja ne palvelivat aina 1960-luvulle asti, jolloin lautta romutettiin ja proomu myytiin yksityiselle.[5]

Hyökkäyksen arviointia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suursaaren valtausyritys oli saksalaisille paha virhearviointi. Hyökkäys oli huonosti valmisteltu, ja jopa turha, sillä Adolf Hitler antoi jo 19. syyskuuta luvan luopua Virosta. Maihinnousu nostatti saksalaisvastaista mielialaa Suomessa ja tehosti suomalaisten taistelutoimia Lapin sodassa.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cajus Bekker: Itämeri ja Suomenlahti 1944-1945 : tositapahtumiin perustuva kertomus Saksan sotalaivaston viimeisistä sotatoimista Itämerellä ja Suomenlahdella ja yli kahden miljoonan saksalaisen pelastamisesta Itämeren poikki. Werner Söderström osakeyhtiö, 1960.
  • Jouni Kallioniemi: Lapin sota 1944-1945: Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Teospiste, 1989.
  • Niilo Lappalainen: Aselevon jälkeen. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8.
  • Manninen, Ohto: Jatkosodan historia 6. Werner Söderström osakeyhtiö, 1994. ISBN 951-0-15332-X. Sivut 114–119
  • Earl F. Ziemke: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939-1945. Porvoo: WSOY, 1963.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Lappalainen 1997, s. 36
  2. a b Kallioniemi 1989, s. 44-46
  3. Ziemke 1963, s. 402-404
  4. a b c d e f Lappalainen 1997, s. 30-39
  5. Leijonalippu merellä, luku Sotavuosina saadut alukset