Kortikosteroidi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kortikosteroidi on lisämunuaiskuoren erittämä steroidihormoni.[1] Kortikosteroideja ovat glukokortikoidit ja mineralokortikoidit.[1] Lisämunuaiskuoren hormonit ovat välttämättömiä, ja ihmisellä kortikosteroidituotannon loppuminen (Addisonin tauti) johtaa hoitamattomana kuolemaan 1–2 viikossa.[2]

Steroidisynteesin reaktiot (englanniksi)

Rakenne ja synteesi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kortikosteroidit kuten muutkin steroidihormonit ovat kolesterolin johdannaisia. Niiden syntetisoinnissa tarvitaan sytokromi P450 -perheen entsyymejä. Synteesin nopeutta rajoittava vaihe on kolesterolin hapetus ja oksidatiivinen lohkaisu Δ5-pregnenoloniksi, joka on gluko- ja mineralokortikoidien synteesin lähtöaine. [2]

Lisämunuaiskuoren eri osissa tapahtuu erilaisia reaktioita johtuen siitä, että eri osissa on eri entsyymejä. Siksi lisämunuaiskuoren zona fasciculatassa syntyy glukokortikoidi kortisolia, zona glomerulosassa puolestaan mineralokortikoidi aldosteronia. [2]

Reseptorit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kortikosteroidien reseptorit muistuttavat rakenteeltaan muiden steroidihormonien reseptoreita. Glukokortikoidien kohdesoluissa on sytoplasmassa glukokortikoidireseptoreja (GR). Mineralokortikoidien kohdesoluissa, munuaistubuluksen soluissa taas on sekä glukokortikoidireseptoreja että mineralokortikoidireseptoreja (MR). MR:n affiniteetti glukokortikoideille on yhtä suuri kuin affiniteetti mineralokortikoideille, mutta munuaistubuluksen soluissa glukokortikoidien pitoisuus pidetään pienenä, joten MR:en aktivaatio riippuu mineralokortikoidien pitoisuudesta. [3]

Sytoplasmassa inaktiivisena GR:iin on sitoutuneena proteiinikompleksi. Kun glukokortikoidi sitoutuu reseptoriin, proteiinikompleksi irtoaa ja reseptori muodostaa homodimeerin eli kompleksin toisen aktivoituneen GR:n kanssa. GR-dimeeri siirtyy tumaan, missä se sitoutuu johonkin perimän glukokortikoidiresponsiiviseen elementtiin (GRE). [4] Kun eri geenien GRE:ihin sitoutuu GR-dimeerejä, joidenkin geenien luenta lisääntyy, toisten vähenee, mikä aiheuttaa solussa vasteen hormonille.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Turunen, Seppo: Biologia: Ihminen, s. 181. 5.–7. painos. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-29701-8.
  2. a b c Goodman, H. Maurice: Basic Medical Endocrinology, s. 62−65. Fourth edition. Academic Press, 2009. ISBN 978-0-12-373975-9. (englanniksi)
  3. a b Boron, Walter F. ja Boulpaep, Emile L.: Medical Physiology, s. 1053, 1058. Updated edition. Elsevier Saunders, 2005. ISBN 978-1-4160-2328-9. (englanniksi)
  4. Mäkelä, Laura: Steroidi- ja Wnt-signaloinnin välinen vuoropuhelu ihmisen osteoblastisissa soluissa, s. 20. Kuopion yliopisto, 2008. Teoksen verkkoversio (PDF).