Johanna I (Napoli)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Johanna I ja hänen toinen aviomiehensä Ludvig, Roberto d’Oderision seinämaalaus 1350-luvulta Santa Maria Incoronatan kirkossa Napolissa.

Johanna I (ital. Giovanna; 1326 – 22. toukokuuta 1382 Muro)[1] oli Napolin kuningaskunnan hallitsija vuosina 1343–1382. Hän oli valtakaudellaan neljästi naimisissa ja luopui Napolin vaatimuksista Sisiliaan. Johannan sukulainen Kaarle III syrjäytti ja surmatti hänet.

Tausta ja henkilökuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannan isä oli Napolin kruununprinssi Kaarle, joka kuoli vuonna 1328 ehtimättä periä kruunua.[2] Johannan äiti oli Maria Valoislainen ja äidinisä Valois’n kreivi Kaarle. Ranskan kuningas Filip VI oli Johannan eno.[3] Johanna naitettiin vuonna 1333 vain seitsemänvuotiaana pikkuserkkunsa, Unkarin prinssi Andreaan kanssa. Avioliiton järjesti Johannan isoisä, Napolin kuningas Robert Viisas ehkäistäkseen perimyskiistat Anjou-suvun napolilaisen ja unkarilaisen haaran välillä.[4][2][1] Andreaan isä, Unkarin kuningas Kaarle Robert oli ollut Napolin kruununperimyksessä Robertin edellä.[3]

Johannaa pidettiin kauniina ja älykkäänä, ja hän oli runoilijoiden ja oppineiden suosija.[1] Hänen tuttaviinsa kuuluivat runoilijat Giovanni Boccaccio ja Francesco Petrarca.[5] Hän ystävystyi myös pyhän Birgitan kanssa.[6]

Hallitsijakausi ja avioliitot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Johanna ja hänen ensimmäinen aviomiehensä Andreas, kuva vuoden 1340 aikoihin valmistuneesta kuvaraamatusta.

Johanna I:stä tuli Napolin kuningatar ja Provencen kreivitär isoisänsä Robertin kuoltua vuonna 1343.[4] Johannan aviomies Andreas muodostui pian ongelmaksi, sillä tämän mukana Napoliin oli tullut unkarilaisia, jotka ajautuivat vastakkain Johannan ja muiden hovin jäsenten kanssa.[1] Andreas pyrki myös hallitsemaan Napolia, vaikka avioliittosopimuksen mukaan hän ei saanut kutsua itseään kuninkaaksi.[4] Lisäksi hän oli käytökseltään karkea ja luonteeltaan julma ja ylimielinen ja hankki siten monia vihollisia. Tuntemattomat miehet murhasivat Andreaan 18. syyskuuta 1345 ja heittivät hänet alas parvekkeelta. Johannan epäiltiin olleen murhan takana, mutta hänen syyllisyydestään ei ole varmuutta.[4][1][7] Muun muassa paavi Klemens VI julisti hänet syylliseksi.[7]

Vuonna 1347 Johanna I nai rakastajansa ja serkkunsa, Taranton ruhtinas Ludvigin,[7] jonka epäiltiin olleen myös osallisena Andreaan murhaan.[8] Avioliittoa oli järjestämässä ritari Niccolò Acciaiuoli, josta tuli yksi Napolin mahtavimmista miehistä ja seuraavana vuonna kuningaskunnan suursenesalkki.[9] Kostaakseen veljensä kuoleman Unkarin kuningas Ludvig I hyökkäsi vuonna 1348 Napoliin, jolloin Johanna ja hänen miehensä joutuivat pakenemaan Provencen Avignoniin. Paavi Klemens VI suojeli heitä ja suostui julistamaan Johannan syyttömäksi Andreaan murhaan vastineeksi siitä, että Johanna myi Avignonin kaupungin paaville.[1][8][5][10] Paavin selityksen mukaan Johanna oli nauttinut taikajuomaa, joka oli kuihduttanut hänen rakkautensa Andreakseen, ja Ludvig I ilmoitti lopulta tyytyvänsä tähän.[7] Johanna palasi lyhyesti Napoliin, mutta joutui pakenemaan Gaetaan Ludvig I:n hyökättyä uudelleen.[8]

Ludvig I:n vetäydyttyä Italiasta Johanna palasi vuonna 1352 pysyvästi Napoliin. Hänen aviomiehensä Ludvig sai nyt entistä vahvemman aseman, ja Acciaiuolin aloitteesta paavin legaatti kruunasi Ludvigin Napolin kuninkaaksi 25. toukokuuta 1352.[8][9][1] Ludvig käytännössä anasti vallan Johannalta, joka sai sen takaisin vasta Ludvigin kuoltua vuonna 1362. Ludvig ja Acciaiuoli valloittivat vuosina 1356–1357 tilapäisesti pääosan Sisiliasta, joka oli aikanaan kuulunut Napolille, mutta he joutuivat vetäytymään saarelta kukistaakseen mantereella puhjenneen paronikapinan.[8][9]

Ludvigin kuoltua Johanna I nai Mallorcan syrjäytetyn kuninkaan Jaakko IV:n. Jaakko ei viettänyt paljoakaan aikaa Napolissa, sillä hän yritti saada takaisin oman kuningaskuntansa ja pelkäsi lisäksi henkensä puolesta. Kolmannen avioliittonsa aikana Johanna sai vahvistettua omaa valtaansa.[1] Vuonna 1373 hän luopui vaatimuksistaan Sisiliaan, mikä päätti Napolin ja Aragonian välisen lähes satavuotisen kiistan saaren omistuksesta.[7][1] Jaakko kuoli vuonna 1375, ja seuraavana vuonna Johanna solmi vielä yhden avioliiton saksalaisen sotapäällikön, Braunschweigin prinssi Oton kanssa.[1] Otto ei saanut kuninkaan arvoa ja käytti sen sijaan titteliä ”Taranton ruhtinas ja Acerran kreivi”.[11] Johanna hallitsi vuosina 1373–1381 myös Akhaian ruhtinaskuntaa Kreikassa.[12]

Poliittiset syyt pakottivat Johannan neljästi naimisiin, mutta jokainen aviomies tai heidän sukulaisena tavoittelivat Johannan valtaa.[4] Johannan ainoa poika oli ensimmäisestä avioliitosta isänsä kuoleman jälkeen syntynyt Kaarle Martel, joka kuoli vuonna 1348 kaksivuotiaana Budassa Unkarissa päädyttyään Napolin vallanneen Ludvig I:n käsiin.[3] Johannan kruununperijänä oli sittemmin hänen nuorempi siskonsa Maria.[4]

Syrjäyttäminen ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niin sanotun suuren skisman puhjettua vuonna 1378 Johanna I tarjosi turvapaikan vastapaavi Klemens VII:lle, jolloin paavi Urbanus VI julisti Johannan erotetuksi valtaistuimelta.[7][1] Urbanus tarjosi Napolin kruunua Johannan sisarentyttären Margareetan aviomiehelle Kaarle Durazzolaiselle, joka oli myös Napolin kuninkaan Kaarle II:n pojanpojanpoika ja mielestään laillinen kruununperijä.[7][1][4][13] Myös Unkarin Ludvig I tuki Kaarlea.[10] Vastavetona Johanna adoptoi vuonna 1380 perillisekseen serkunpoikansa, Anjoun herttua Ludvig I:n, joka oli Ranskan kuninkaan Kaarle V:n veli.[1][4][14] Urbanus VI kruunasi Kaarle Durazzolaisen Napolin kuninkaaksi nimellä Kaarle III Roomassa vuonna 1381, ja myöhemmin samana vuonna Kaarle valtasi armeijoineen Napolin ja vangitsi Johannan.[1] Johannan liittolainen Anjoun Ludvig I ei ehtinyt tuoda ajoissa apujoukkoja.[4][10]

Kaarle III vangitsi Johannan Muron linnaan Basilicatassa. Johanna surmattiin siellä Kaarlen käskystä kuristamalla toukokuussa 1382.[1][10] Johannan neljäs aviomies Otto vältti vaimonsa kohtalon ja eli vuoteen 1399.[11]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Joan I (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 9.10.2023.
  2. ↑ a b Robert of Anjou (1275 - 1343): Decameron III.3 (englanniksi) Decameron Web, Brown University. Viitattu 9.10.2023.
  3. ↑ a b c Elizabeth Casteen: From She-Wolf to Martyr: The Reign and Disputed Reputation of Johanna I of Naples, s. 5, 48, alun sukupuuliitteet. Cornell University Press 2016. Google Books (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i Joanna I of Naples (1326–1382) (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 9.10.2023.
  5. ↑ a b Giovanna I of Anjou (englanniksi) The Oxford Dictionary of the Renaissance (2003), Oxford Reference. Viitattu 9.10.2023.
  6. ↑ Elizabeth Casteen: Chapter 4 An “Especially Good Friend” to Saints: Friendship, Politics, and the Performance of Sovereignty (englanniksi) Cornell Scholaship Online. Viitattu 9.10.2023.
  7. ↑ a b c d e f g Risto Kari: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot 4, s. 14. Tammi, Helsinki 2001.
  8. ↑ a b c d e Louis (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 9.10.2023.
  9. ↑ a b c Niccolò Acciaiuoli (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 9.10.2023.
  10. ↑ a b c d Nordisk familjebok (1910), s. 20–21 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 9.10.2023.
  11. ↑ a b Peter Aufgebauer: Otto der Tarentiner (saksaksi) Neue Deutsche Biographie (1999), Deutsche Biographie. Viitattu 9.10.2023.
  12. ↑ Principality of Achaia (englanniksi) The Oxford Dictionary of Byzantium (1991), Oxford Reference. Viitattu 9.10.2023.
  13. ↑ Marie of Naples (fl. 1300s) (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 9.10.2023.
  14. ↑ Louis I (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 13.11.2023.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Johanna_I_(Napoli)&oldid=22417430”