Jalokuoriaiset
| Jalokuoriaiset | |
|---|---|
 Hohtojalokuoriainen (Buprestis octoguttata) Saksasta |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Niveljalkaiset Arthropoda |
| Alajakso: | Kuusijalkaiset Hexapoda |
| Luokka: | Hyönteiset Insecta |
| Lahko: | Kovakuoriaiset Coleoptera |
| Alalahko: | Erilaisruokaiset Polyphaga |
| Osalahko: | Elateriformia |
| Yläheimo: | Kauniaismaiset Buprestoidea |
| Heimo: |
Jalokuoriaiset Buprestidae Leach, 1815 |
| Suvut[1] | |
|
|
| Katso myös | |
Jalokuoriaiset (Buprestidae) on kovakuoriaisten heimo. Se on Suomessa pahimmin taantunut kovakuoriaisheimo, varsinkin kulometsien lajiston osalta. Suomessa heimoon kuuluu 31 lajia, mutta eniten lajeja esiintyy trooppisilla seuduilla. Lisäksi heimossa on runsaasti kuumien ja kuivien alueiden puuvartisen kasvillisuuden asukkeja. Maailmasta jalokuoriaisia tunnetaan noin 14 600 ja Pohjoismaista sekä Baltiasta yhteensä 57 lajia. Heimon nimi johtuu monien lajien värikkäänä kiiltelevästä pinnasta.[2][3]
Piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jalokuoriaisten koko ja muoto vaihtelevat suuresti. Eräät Habroloma-suvun lajit ovat muutaman millimetrin pituisia, kun taas esimerkiksi Chrysochroa gigantea ja Euchroma gigantea ovat aikuisina miltei 10 senttimetrin pituisia. Muodoltaan lajit ovat useimmiten pitkulaisen soikeita, jotkin leveämpiä ja osa hyvinkin kapeita. Raajojen etulonkat ovat pyöreät ja takaraajojen reisisuojat laajentuneet. Tärkeitä tuntomerkkejä ovat takarinnassa erottuva poikittaisuurre ja takaruumiin kahden ensimmäisen näkyvän jaokkeen (3. ja 4. jaoke) yhteenkasvaminen. Etu- ja keskiruumis ovat kiinni toisissaan. Tuntosarvet ovat yleensä sahamaiset ja niissä on 11 jaoketta. Kuoriaiset ovat usein kirkasvärisiä ja kirjavia, ja niiden pinta on kitiinirakenteesta johtuen kirkkaan metallinkiiltoinen. Tämä metallinen hohde voi olla hyvinkin näyttävä. Toukilla on hyvin kehittynyt ylähuuli.[3]
Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa aikuisia jalokuoriaisia tavataan toukokuulta lokakuuhun, mutta lajisto on runsaimmillaan heinä-elokuussa. Kuoriaiset ovat liikkeellä etenkin helteisellä säällä. Jalokuoriaiset ovat nopealiikkeisiä ja osa lajeista pakenee lähestyvää tarkkailijaa usein jo monen metrin päästä, mikä vaikeuttaa niiden kiinnisaamista. Toisaalta muutamat kukissa viihtyvät lajit voivat olla hyvinkin rauhallisia. Kuoriaiset ovat hyviä lentäjiä ja ne parveilevat tyypillisesti suorassa auringonpaisteessa. Esimerkiksi monet jalosoukot (Agrilus) lopettavat lennon heti, jos aurinko peittyy pilven taakse.[3]
Toukat elävät tavallisesti puissa ja pensaissa, lajista riippuen joko elävien tai juuri kuolleiden puuvartisten kasvien kuoren alla tai lahoavassa puuaineksessa. Muutamat lajit viettävät toukkavaiheensa lehtien sisällä ja eräät ovat erikoistuneet syömään kasvien juuria. Toukkavaiheita on 5–7 ja toukan kehitys kestää lyhimmillään vain kuukauden, kun osalla lajeista sen kesto on useita vuosia. Kehitysaika voi vaihdella jonkin verran jopa saman lajin sisällä. Porrasteisesti aikuistuvat etenkin metsäpaloja vaativat lajit. Nopeimmin kehittyvät kuitenkin elävissä kasveissa elävien lajien toukat kun kuolleessa puussa elävillä lajeilla kehitys on yleensä monivuotinen. Tummajalokuoriaisen (Bupestris haemorrhoidalis) toukkavaihe voi kestää yli viisi vuotta, joskus ehkä yli kymmenenkin. Bupestris aurulenta -lajin toukan tiedetään kehittyneen jopa 51 vuotta, mikä tekee siitä maailman pitkäikäisimmän hyönteisen. Jalokuoriaisten isäntäspesifsyys vaihtelee, mutta monet lajit kykenevät elämään vain tietyllä puulajilla sekä muutamalla sen sukulaisella.[3]
Aikuiset kuoriaiset käyttävät ravinnokseen yleensä lehtiä tai neulasia, mutta eräät lajit kukkien siitepölyä.[3]
Muutamilla jalokuoriaisilla on merkitystä metsätalouden tuholaisina. Erityisen merkittävä on aasialainen saarnenjalosoukko (Agrilus planipennis), joka on levinnyt vieraslajina Pohjois-Amerikkaan ja on lajin leviämisen estämiseksi luokiteltu Euroopassa karanteenituholaiseksi. Samanlaisia Euroopan karanteenilajeja ovat myös pohjoisamerikkalaiset Agrilus anxius ja Agrilus coxalis. Suomesta ei nykyisin tunneta jalokuoriaisten aiheuttamia metsätuhoja. Vähäistä rakennustuhoa voi aiheuttaa tummajalokuoriainen, joka elää vanhojen rakennusten hirsissä.[3]
Lajit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomesta on tavattu 30 jalokuoriaislajia, joista uhanalaisia ovat yksi äärimmäisen uhanalainen (CR), kolme erittäin uhanalaiseksi (EN) ja viisi vaarantuneeksi (VU) luokiteltua lajia. Lisäksi kaksi lajia on luokiteltu silmälläpidettäviksi (NT) ja yksi on hävinnyt (RE). Yhden lajin uhanalaisuus on jätetty puutteellisten tietojen vuoksi arvioimatta (NE).[3]
- ukkokauniainen Chalcophora mariana RE
- viherjalokuoriainen Buprestis rustica
- tummajalokuoriainen Buprestis haemorrhoidalis
- täpläjalokuoriainen Buprestis novemmaculata EN
- hohtojalokuoriainen Buprestis octoguttata
- koivukauniainen Dicerca furcata VU
- leppäkauniainen Dicerca alni VU
- havukauniainen Dicerca moesta VU
- hiirakkokauniainen Poecilonota variolosa
- välkekauniainen Lamprodila decipiens EN
- kulokauniainen Melanophila acuminata
- sinikauniainen Phaenops cyanea
- rämekauniainen Phenops formaneki
- nelikuoppakauniainen Anthaxia quadripunctata
- mäntykauniainen Anthaxia godeti NT
- kultakuoppakauniainen Chrysobothris chrysostigma
- haavanjalosoukko Agrilus ater VU
- tammenjalosoukko Agrilus sulcicollis NT
- kampajalosoukko Agrilus laticornis VU
- pihlajanjalosoukko Agrilus mendax
- näsiänjalosoukko Agrilus integerrimus EN
- pajunjalosoukko Agrilus subauratus
- vesajalosoukko Agrilus pratensis
- sinijalosoukko Agrilus pseudocyaneus CR
- koivunjalosoukko Agrilus betuleti
- raidanjalosoukko Agrilus viridis
- ruusunjalosoukko Agrilus cuprescens NE
- rämejalosoukko Agrilus paludicola
- pikkukauniainen Trachys minutus
- kääpiökauniainen Habroloma nanum
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Hyönteiset ja hämähäkit wibe.ath.cx. Viitattu 29.9.2009. [vanhentunut linkki]
- ↑ Jalokuoriainen Juy, Luontomuseo. Viitattu 29.9.2009.
- ↑ a b c d e f g K. Heliövaara, I. Mannerkoski, J. Muona, J. Siitonen & H. Silfverberg: Hyppivät ja hohtavat – Suomen sepät, sepikät, rikkasepät ja jalokuoriaiset, s. 18–20, 32–33, 39–45 & 220–271. Helsinki: Metsäkustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-6612-38-6.